Menetin miesystäväni 2 kuukautta sitten. Kaikki tapahtui niin äkkiä. Meiltä jäi niin paljon kesken.
En ole kokenut olevani koskaan kenenkään kanssa yhtä onnellinen.
Päivittäin itkettää, enkä edes vielä tajua, että
häntä ei enää ole. Vaikka tapahtuneesta ei ole tämän kauempaa niin kuitenkin minusta tuntuu ettei elämällä ole enää mitään annettavaa. Tuntuu kuin itsekkin olisi kuollut. Meitä on varmaan paljon samassa tilanteessa, olisi hienoa jos joku kertoisi miten on selvinnyt suunnattomasta surustaa ja kyennyt jatkamaan elämäänsä.
En ole kokenut olevani koskaan kenenkään kanssa yhtä onnellinen.
Päivittäin itkettää, enkä edes vielä tajua, että
häntä ei enää ole. Vaikka tapahtuneesta ei ole tämän kauempaa niin kuitenkin minusta tuntuu ettei elämällä ole enää mitään annettavaa. Tuntuu kuin itsekkin olisi kuollut. Meitä on varmaan paljon samassa tilanteessa, olisi hienoa jos joku kertoisi miten on selvinnyt suunnattomasta surustaa ja kyennyt jatkamaan elämäänsä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
hei ! et todennäköisesti selviä koskaan menetyksestäsi,mutta ajan kanssa opit elämään surusi ja tuskasi kanssa.kuolema tulee meille aina yllättäen ja odottamatta,aina jää asioita kesken.lohdutuksen sanoja ei voi antaa, koska ovat täysin hyödyttömiä.varmasti tunnet tällä hetkellä että olet kuin rampa,toinen puoli puuttuu.varmasti elämällä on annettavaa sinulle,mutta tällähetkellä et pysty vastaanottamaan juurikaan mitään.toivon sinulle voimia.itse tiedän mistä kirjoitin 18v sitten annoin palan sydäntäni rakkaitteni mukaan kun heidät kirkkomaahan saatoin.kaunista syksyä sinulle ja siunausta.
Täytyy vain uskoa, että jokaisen lähtöpäivä on ennalta määrätty, muuten ei voi toisen poismenoa millään ymmärtää. Muisto toisesta elää kokoajan mukana. Fraasejan riittää niin paljon kuin kertojiakin. On kuitenkin lohduttavaa ajatella, että poismenneen ei enää tarvitse kokea tuskaa, kipua tai muutakaan pahaa. Oikeastaa, eihän hän ole pois mennyt vaan elää ikuisesti sydämessäni.
Kiitos sinulle yksinäinen, toivotan myös sinulle kaunista syksyä ja kaikkea hyvää.
Menetin äitini reilu 2 viikkoa sitten, se oli hirveä shokki.
Nyt viime viikonloppuna äiti saatettiin viimeiseen lepoon.
Kävin äitiä katsomassa sairaalan kappelissa velkeni avovaimon kanssa, en ollut koskaan ennen nähnyt ketään lähiomaista kuolleena, mutta tuli sellainen olo, että äitini haluan nähdä, että hänellä on nyt hyvä olla, koska näin hänet viime kärsimykset.
Kävitkö sinä katsomassa miesystävääsi?
Kiitos "saman kokenut" kun kirjoitit. Miesystäväni kuoli ihan yllättäen enkä ollut edes paikalla, syyllisyyttä tunnen vaikka minulle on sanottu ettei mitään ollut tehtävissä. Kuitenkin olisin halunnut olla vaikka vaan pitämässä kädestä kiinni. Miesystäväni kuolinsyytä tutkittiin oikeuslääketieteellisessä 6 viikkoa, joten en saanut edes mahdollisuutta hyvästellä. Olisin kovasti halunnut nähdä hänet vielä. Olen käynyt hautausmaalla "juttelemassa", mutta se ei tunnu tuovan mitään lohtua.