Meidän nuori avioliitto on jo hajoamis pisteessä johtuen siitä että vaimoni ei puhu ongelmistaan/halua minulta tukea ja muutenkaan jutella asioista.
Menimme vajaa vuosi sitten naimisiin ja tulin lattiamatoksi perheeseen jossa on vaimon puolelta kaksi teini ikäistä poikaa.
Heidän todella suuret ongelmat ja vaimon sekä hänen ex ukon riidat ovat tuoneet synkkiä pilviä arkeen läpi liiton.
Pahimmillaan masentunut vaimoni yritti keväällä itsemurhaa em asioiden takia.
Onnekseni tulin aikaisemmin töistä ja vakavan yliannostuksen lääkkeitä ottaneena passitin hänet ambulanssilla sairaalaan.
Pari päivää teholla ja kuukausi psykiatrisella osastolla alkoi hän hyvinkin toipumaan ja olemaan elämän myönteinen.
Taas kaikki menee päin helvettiä. Soitin kerran jo osastolle että ottavat hänet takaisin koska alamäki on taas hurja. Vastaus on suurinpiirtein sellainen että ilman toista yritystä ei sisälle oteta. Ainakin tällainen mieli jäi.
Eniten harmittaa se kun hän ei puhu tälläkään hetkellä minulle aviomiehelle taaskaan lapsia koskevista ongelmista. Ne ei kuulemma kuulu minulle. Jos toinen pojista asuu vielä luonamme niin mielestäni kuuluu.
Samalla periaatteella voisin ottaa vaikka ajokoiran talouteemme ja sanoa vaimolle että minun ja koiran väliset asiat ei kuulu sinulle.
Mutta muille hänen lähipiirilleen kuuluu ilmeisesti koska siskojen, velien ja äitien kanssa asioita puidaan mutta minulle kiukutellaan.
Ehkä olisi pitänyt aikanaan tehdä omakin lapsi jotta hän todellakin tietäisi miltä tämä tuntuu.
Jos edes joskus riideltäisiin oikeista asioista eikä hän aina sotkisi minua poikiensa ongelmiin.
Toinen pojista muutti vakavien ongelmiensa takia isänsä luo ja se tuntuu äidille olevan ylitsepääsemätön asia vaikka perheemme arki muuttui huomattavasti helpommaksi.
Yhtä kun ei poliisit enään tuo jatkuvasti meidän kotiimme enään niin muuttui äiti totaallisesti.
Välillä syyttänyt jopa minua poikansa "menettämisestä".
Minähän se olenkin johdattanut yhden rikollisille teille. Ilmeisesti.
Nyt vaimolle ei millään ole mitään väliä. Ei sillä vaikka hän sai uuden työpaikan, ei yhdessä olo, ei matkustaminen, ei harrastaminen. Valehdella hän osaa ja sitä hän todellakin on yhdessä olomme aikana harrastanut paljon.
Tutustuin toisella puolella suomea häneen. Metsästys ja luonnossa liikkuminen oli molemmilla mieli harrastuksena. Ajatukset kulki samoilla raiteilla ja oli hauskaa. Muutimme yhteen vuosi sitten. Hänelle muuttomatkaa tuli uudelle paikkakunnalle 800km ja minulle 200km.
Saimme työpaikat ja arki alkoi luistamaan yhteisissä merkeissä.
Hän liittyi myös metsästys seuraamme johon liittyminen etelässä on jo sinänsä saavutus nykyään.
Mutta nyt hän on valmis jättämään kaiken. Eroaa seurasta eli lopettanut mielekkään harrastuksen, toivoo eroa myös meidän välillemme kun on kuulemma jo ihan sama asummeko yhdessä.
Ei puhu minulle kuin ehkä puhelimen välityksellä ja tuntuu olevan aina tyytyväinen kun lähden viikonlopuksi tai lomalle mökille.
Mutta muille puhuu normaalisti jotka ihmettelevät täysin mikä meillä on ongelmana.
Pettäminen ei liity varmuudella kummankaan tämän hetkisiin tilanteisiin.
Mutta mitä tekisin? Vaimon ja hänen lapsien lattiamattona ei todellakaan ole kiva olla.
Mistään muusta hän ei puhu kuin lapset sitä ja tätä. Suhteella ei ole mitään merkitystä.
Välillä sanoo nähneensä unta missä hän on tappanut minut ja lapsensa yms. Järjetöntä.
En tiedä edes syökö hän määrättyjä mieliala lääkkeitäkään enään. Mutta vakavasti sairas hän on täytyy myöntää vaikka hänen lähipiirinsä ei sitä näe.
Tekisi mieli vain muuttaa takaisin edelliselle paikkakunnalleni ja jättää kaikki mutta sitten tämä koko hässäkkä tuntuisi vaan liian helpolta roskiin heitetyltä tapaukselta. Tapaaminen, rakastuminen, etäsuhde, pitkät ajomatkat ja soitteleminen, päätös muuttaa yhteen, raskas muutto ja naimisiin.
Mitä tämä vuosi on ollut. Valehtelua, riitelyä, itsemurha yritys, moittimista yms ja kaikki vain jo kohta täysi ikäisten poikien takia.
Mitä tekisin? Olen vielä alle kolmekymppinen ja vaimoni 9v vanhempi. Kaverit on vaan sanoneet että älä rääkkää ja tuhoa itseäsi tuollaisessa suhteessa kun elämä olisi vielä edessä.
Vaimon veli on vaimoineen ihmetellyt sitkeyttä ja kärsivällisyyttäni jatkaa suhteessa haukkumisista välittämättä ja ovat myös ehdottaneet eroa.
Vaimo vaan jäisi tänne yksin ja todennäköisesti menettäisi toisenkin poikansa isälle kun kuljemme hänen kanssaan samoissa harrastuksissa ja sitten ne jäis.
Ongelma vain on että rakastan silti täydestä sydämestäni vaimoani vaikka hän tuntuu olevan tahallaan ilkeä minua kohtaan.
Ero sattuisi mutta voisihan se olla helpotuskin. Ikävä vain ajatellakin asiaa.
Menimme vajaa vuosi sitten naimisiin ja tulin lattiamatoksi perheeseen jossa on vaimon puolelta kaksi teini ikäistä poikaa.
Heidän todella suuret ongelmat ja vaimon sekä hänen ex ukon riidat ovat tuoneet synkkiä pilviä arkeen läpi liiton.
Pahimmillaan masentunut vaimoni yritti keväällä itsemurhaa em asioiden takia.
Onnekseni tulin aikaisemmin töistä ja vakavan yliannostuksen lääkkeitä ottaneena passitin hänet ambulanssilla sairaalaan.
Pari päivää teholla ja kuukausi psykiatrisella osastolla alkoi hän hyvinkin toipumaan ja olemaan elämän myönteinen.
Taas kaikki menee päin helvettiä. Soitin kerran jo osastolle että ottavat hänet takaisin koska alamäki on taas hurja. Vastaus on suurinpiirtein sellainen että ilman toista yritystä ei sisälle oteta. Ainakin tällainen mieli jäi.
Eniten harmittaa se kun hän ei puhu tälläkään hetkellä minulle aviomiehelle taaskaan lapsia koskevista ongelmista. Ne ei kuulemma kuulu minulle. Jos toinen pojista asuu vielä luonamme niin mielestäni kuuluu.
Samalla periaatteella voisin ottaa vaikka ajokoiran talouteemme ja sanoa vaimolle että minun ja koiran väliset asiat ei kuulu sinulle.
Mutta muille hänen lähipiirilleen kuuluu ilmeisesti koska siskojen, velien ja äitien kanssa asioita puidaan mutta minulle kiukutellaan.
Ehkä olisi pitänyt aikanaan tehdä omakin lapsi jotta hän todellakin tietäisi miltä tämä tuntuu.
Jos edes joskus riideltäisiin oikeista asioista eikä hän aina sotkisi minua poikiensa ongelmiin.
Toinen pojista muutti vakavien ongelmiensa takia isänsä luo ja se tuntuu äidille olevan ylitsepääsemätön asia vaikka perheemme arki muuttui huomattavasti helpommaksi.
Yhtä kun ei poliisit enään tuo jatkuvasti meidän kotiimme enään niin muuttui äiti totaallisesti.
Välillä syyttänyt jopa minua poikansa "menettämisestä".
Minähän se olenkin johdattanut yhden rikollisille teille. Ilmeisesti.
Nyt vaimolle ei millään ole mitään väliä. Ei sillä vaikka hän sai uuden työpaikan, ei yhdessä olo, ei matkustaminen, ei harrastaminen. Valehdella hän osaa ja sitä hän todellakin on yhdessä olomme aikana harrastanut paljon.
Tutustuin toisella puolella suomea häneen. Metsästys ja luonnossa liikkuminen oli molemmilla mieli harrastuksena. Ajatukset kulki samoilla raiteilla ja oli hauskaa. Muutimme yhteen vuosi sitten. Hänelle muuttomatkaa tuli uudelle paikkakunnalle 800km ja minulle 200km.
Saimme työpaikat ja arki alkoi luistamaan yhteisissä merkeissä.
Hän liittyi myös metsästys seuraamme johon liittyminen etelässä on jo sinänsä saavutus nykyään.
Mutta nyt hän on valmis jättämään kaiken. Eroaa seurasta eli lopettanut mielekkään harrastuksen, toivoo eroa myös meidän välillemme kun on kuulemma jo ihan sama asummeko yhdessä.
Ei puhu minulle kuin ehkä puhelimen välityksellä ja tuntuu olevan aina tyytyväinen kun lähden viikonlopuksi tai lomalle mökille.
Mutta muille puhuu normaalisti jotka ihmettelevät täysin mikä meillä on ongelmana.
Pettäminen ei liity varmuudella kummankaan tämän hetkisiin tilanteisiin.
Mutta mitä tekisin? Vaimon ja hänen lapsien lattiamattona ei todellakaan ole kiva olla.
Mistään muusta hän ei puhu kuin lapset sitä ja tätä. Suhteella ei ole mitään merkitystä.
Välillä sanoo nähneensä unta missä hän on tappanut minut ja lapsensa yms. Järjetöntä.
En tiedä edes syökö hän määrättyjä mieliala lääkkeitäkään enään. Mutta vakavasti sairas hän on täytyy myöntää vaikka hänen lähipiirinsä ei sitä näe.
Tekisi mieli vain muuttaa takaisin edelliselle paikkakunnalleni ja jättää kaikki mutta sitten tämä koko hässäkkä tuntuisi vaan liian helpolta roskiin heitetyltä tapaukselta. Tapaaminen, rakastuminen, etäsuhde, pitkät ajomatkat ja soitteleminen, päätös muuttaa yhteen, raskas muutto ja naimisiin.
Mitä tämä vuosi on ollut. Valehtelua, riitelyä, itsemurha yritys, moittimista yms ja kaikki vain jo kohta täysi ikäisten poikien takia.
Mitä tekisin? Olen vielä alle kolmekymppinen ja vaimoni 9v vanhempi. Kaverit on vaan sanoneet että älä rääkkää ja tuhoa itseäsi tuollaisessa suhteessa kun elämä olisi vielä edessä.
Vaimon veli on vaimoineen ihmetellyt sitkeyttä ja kärsivällisyyttäni jatkaa suhteessa haukkumisista välittämättä ja ovat myös ehdottaneet eroa.
Vaimo vaan jäisi tänne yksin ja todennäköisesti menettäisi toisenkin poikansa isälle kun kuljemme hänen kanssaan samoissa harrastuksissa ja sitten ne jäis.
Ongelma vain on että rakastan silti täydestä sydämestäni vaimoani vaikka hän tuntuu olevan tahallaan ilkeä minua kohtaan.
Ero sattuisi mutta voisihan se olla helpotuskin. Ikävä vain ajatellakin asiaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
HYVÄ MIES, lopeta mattona olo, matto rullalle ja toiseen huusholliin!
Vaimosi ei ole terve, tarvitsee psykhoitoa. Suhteenne nuori, sinä nuori, ei tule tuosta paranemaan. Teet itsellesi oikein, nostamalla kytkintä Jätä muori ongelmineen HETI!
Voi että...mitä tähän nyt sanos. Olet todella urhea kun jaksat edes yrittää, monesta ei olisi edes siihen. Kuitenkin olette valinneet yhteisen tien. Vaimosi ehkä siksi hyljeksii seuraasi, ettei tahdo sinun olevan "liikaa siinä mukana" vaikka tietenkin olet jo. Mitäpä jos yrittäisit vielä? Eihän se maksa itseään takaisin heti, mutta pitkällä aikavälillä kauniit sanat, teot, tuki ja rakkaus kuitenkin tekevät sen kannattavaksi. Eli siis, minun niksit:
-rakastan sinua, ja vaikka mikä tulisi, voit tukeutua minuun
-en usko tietäväni, miltä sinusta tuntuu, mutta voin jakaa osan taakastasi, jos vain annat
-olen luvannut sinua rakastaa, myötä- ja vastamäessä ja nyt onkin vähän kivikkoista, mutta en aio luovuttaa
Voi olla, että vaimosi tahtoo kuulla nämä sanat, ja vaikka et olisi tottunut puhumaan kauniita, niin yritä edes. Pienet kehut ja muut piristävät kummasti. Jos vaimosi on henkisesti todella sairas, ei valitettavasti ole mitään, mitä voisit tehdä ilman ammattilaisen apua.
Koita jaksaa, ja onnea kaikkeen mitä teet!
Vaikka kuinka pistäisit itsesi lujille vaimosi hyvinvoinnin eteen,niin mitä todennäköisintä on ettei tuo tule sinua tukemaan kun sinulla joskus on vaikea hetki elämässä.
Näyttää muijasi olevan samasta puusta veistetty juin minun exäni ja sehän muuttui minun osani siinä sellaiseksi tukijaksi vain ja sitten kun minä olin henk.koht. tiukassa paikassa niin eipä sieltä tullut kuin vittuilua!
Nykynainen on kiittämätön lurjus!
Nosta kytkintä vaan ja jätä harmit taaksesi!
Niin, ensinnäkään vaimosi ei ole kiittämätön lurjus,hän on edellisessä suhteessaan kokenut kovia ja se on jättänyt häneen lähtemättömät jäljet. Hän ei vain osaa käsitellä pahaa oloaan kanssasi.
Tilanteesi on aika kurja ja näyttää tosiaan siltä, ettei muuta keinoa ole kuin erota. Sinä et ole vastuussa vaimosi tilasta, ainoastaan omastasi. Hänellä tuntuu olevan tukiverkkoa ympärillä, ja jos hänkin vielä on eroamisesta samaa mieltä, niin ryhdy toimeen, ei kannata odottaa että tilanne menee toivottomaksi.
Ero sattuu aina, mutta helpottaa varmasti. Vaikka rakastatkin häntä, et saa häneltä riittävästi rakkautta - siis ansaitset parempaa. Ero selkiyttää asioita ja saat uuden tilaisuuden. Voimia sinulle!
Eipä voi muuta todeta, kun että kyllä on yhteen vuoteen paljon mahtunut ja eikä tunnu valoa näkyvän tunnelin päässä...
Ensinnäkin on pakko sanoa, vaikka voi raadolliselta kuullostaakin, että rakkaus ei yksin avioliitossa/parisuhteessa riitä. Siinä pitää olla niin paljon enemmän!
Vaimosi on selvästi sairas ja mistä kaikesta se johtuukaan, niin tuskin sinun itseäsi kannattaa syyttää. Ihminen joka on noin tasapainoton ja ongelmainen, niin ei todellakaan ole kykeneväinen parisuhteeseen saati avioliittoon kenenkään kanssa.
Ongelmat exän ja lastensa kanssa, muutto kauas, uusi avioliitto, uusi työpaikka ovat varmaan liikaa ihmiselle, joka on muutenkin ihan hajalla. Hänen vaan itse pitäisi se tajuta ja hakeutua hoitoon. Jos hän sen tekee, niin sitten voit häntä tukea ja rakastaa, mutta hänen puolestaan et voi elää.
On totta, että ajatuksin siitä, että antaako näin piaan periksi, tuntuu varmaan kamalalle. Totuus kuitenkin on, että vaimosi täytyy hakea apua ja jos ei hae ja sinä jäät, niin kohta teitä on kaksi sairastunutta, usko pois.
Mieti siis tarkkaan mitä elämältäsi haluat ja pelasta itsesi, kun vielä voit!
"Mitä tekisin? Olen vielä alle kolmekymppinen ja vaimoni 9v vanhempi. "
Elä hyvä mies katsele sekuntiakaan tuollaista, vaan vaihda heti nuorempaan. Eihän tuosta tule piruakaan.
Olet liian nuori ja kokematon pitämään noin suurta vyyhtiä edes huonosti koossa. Olet onnistunut saattamaan itsesi todella monimutkaisiin ja vaikeisiin kuvioihin turhan nuorena. Ja vieläpä aivan toisten ihmisten rakentamiin systeemeihin.
Vaimosi on psyykkisesti sairas ja itsetuhoinen. Siinä on hyvät neuvot kalliit ammatti-ihmisilläkin. Kyllä sinuna nyt toteasin yks kantaan, että liian paljon liian aikaisin ja alkaisin pelastaa itseni ennen kuin olet itse samassa jamassa. Sillä sitä sinä tulet olemaan, onneton.
"Välillä sanoo nähneensä unta missä hän on tappanut minut ja lapsensa yms. Järjetöntä."
Miten hyvänen aika saat nukutuksi kun joku yö voi leipäveitsi törröttää rinnassa. LÄHDE NYT JO ÄKKIÄ POIS SIELTÄ, MIELUMMIN TÄNÄÄN KUIN HUOMENNA.