Nyt elämäni tärkeimmän ihmisen, isäni, äkillisestä menettämisestä on tasan kaksi vuotta.
En ole puhunut missään vaiheessa asiasta kenenkään kanssa, aluksi en edes halunnut eikä kukaan kysynytkään tosin.
Tapahtuman jälkeen olen muuttanut ja vaihtanut työpaikkaa, jotta saisin muuta ajateltavaa ja osaksi se onkin välillä toiminut. Edelleen melkein päivittäin silti mietin tapahtunutta.
Välillä tulee aamuja jolloin sängystä ylöspääseminen on ylitsepääsemättömän hankalaa, mutta siihen varmaan vaikuttaa yleinen elämän ilon puute, vaikka asiani ulkopäin katsottuna olisivatkin enemmän kuin hyvin.
Onko muilla vastaavia kokemuksia ja vinkkejä kuinka asiasta selvitä "tervejärkisenä"?
En ole puhunut missään vaiheessa asiasta kenenkään kanssa, aluksi en edes halunnut eikä kukaan kysynytkään tosin.
Tapahtuman jälkeen olen muuttanut ja vaihtanut työpaikkaa, jotta saisin muuta ajateltavaa ja osaksi se onkin välillä toiminut. Edelleen melkein päivittäin silti mietin tapahtunutta.
Välillä tulee aamuja jolloin sängystä ylöspääseminen on ylitsepääsemättömän hankalaa, mutta siihen varmaan vaikuttaa yleinen elämän ilon puute, vaikka asiani ulkopäin katsottuna olisivatkin enemmän kuin hyvin.
Onko muilla vastaavia kokemuksia ja vinkkejä kuinka asiasta selvitä "tervejärkisenä"?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tarvitset tukea vaikeassa tilanteessasi. Onko sulla ketään,jolle puhua ja tietää tilanteesi? Hae apua, oikeasti. Vähemmästäkin ahdistuneita ihmisiä on. Tarvitset nyt jonkun "olkapään" ja kuuntelijan, jonka kanssa päästä raskaan ajan yli. Yksin ei jaksa.
Olen elämässäni monta kertaa menettänyt läheisen ihmisen,ja joka kerta se on yhtä vaikeaa.Ensimmäisenä menetin äitini, ja olin "sumussa" pari vuotta,sitten vasta aloin muille asiasta puhumaan ja se helpotti.Meni tosin monta vuotta, ennenkuin siitä ylipääsin.Sitten kun menetin jälkeenpäin läheisiäni, aloin puhumaan muille.Suru ei silti hellittänyt, mutta itselle tuli parempi olla.Ei ole olemassa ohjetta, kuinka kauan surraan.Jokainen kokee sen omalla tavalla.
Minun isäni poismenosta tulee aivan pian 3v ja äidin tuli juuri 2v.
Minä selvisin vanhempieni poismenosta niin, että olen puhunut ja taas puhunut heistä aina kun olen voinut ja itkenyt kun on itkuttanut.
Minulla meni pitkä aika, kun pääsin jaloilleni vaikkei se ole ollut helppoa, mutta onneksi selvisin.
Tänäkin päivänä hyväksyn isäni poismenon, koska hän sairastui syöpään ja kuoli 2kk päästä syövän toteamisesta.Mutta äidin poismenoa en voi ehkäpä ikinä hyväksyä, koska hän menehtyi hoitovirheen vuoksi.
Puhu isästäsi jos voit ja niin se on helpompaa käsittää ja hyväksyä rakkaan ihmisen poismenon.
minä menetin isäni jo kahdeksan vuotta sitten ja ikävä jatkuu yhä.Myös minä olin isin oma tyttö ja elämää tuntui mahdottomalta jatkaa sen jälkeen,kun hän kuoli syliini.Suruni on pitkittynyt-tiedän-mutta tiedän myös sen,että kun läheiseni syyllistävät minua isäni kuolemasta,etten olisi osannut elvyttää,enkä kutsunut apua paikalle,saa minut suremaan paitsi isääni,niin suren samalla menetettyjä ihmis-suhteitani,sillä Jumala tietää yksin,mitä koin sinä yönä,kun isäni kuoli.Hätä oli hirvittävä,mutta kuitenkin toimin kuin ulkopuolinen-soitin hälyytyskeskukseen,kerroin tilanteen-elvytimme isääni lähes puoli tuntia,kunnes ambulanssi saapui ja miehet totesivat isäni kuolleen.Tämä hätä ja tuska ahdistaa minua joka päivä ja yö-olisinko voinut toimia niin,että isäni olisi pelastunut?Vaikka ruumiinavauspöytäkirjassa lukee,että massiivinen sydäninfarkti,nin kuitenkin on sana;JOS!?
sana. Sitä olen jauhanut viimeiset 7 kk, kun äitini kuoli. Hän kuoli alkoholiin. Joi yksinäisyyttään, masennustaan. Puhuin hänen kanssaan puhelimessa päivää ennen. Huomasin juonee. Mitä JOS olisin mennyt sinne? Olisinko voinut muuttaa tapahtumien kulun? Jos hän ei olisikaan juonut niin paljon jos vaan olisin mennyt äiytini luokse. Millainen tytär olen, kun jätin hänet vaikealla hetkellä yksin? Huomasin hänen olevan masentunut ja juoneen. En vain tiennyt, että sitä oli jatkunut monta päivää. Jos olisin sen tiennyt, olisin mennyt. Ehkä kaikki olisi nyt toisin. Ehkä äiti olisi elossa, JOS.......