Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa nyt neljä vuotta ja meillä on pieni lapsi. Minun elämäni on muuttunut täysin toisenlaiseksi siitä, mitä se ennen oli enkä tiedä, olenko tähän kovinkaan tyytyväinen.
Olen aina ollut hyvin itsenäinen ihminen, mutta kun tapasin mieheni, olin elämäni pohjamudissa, masentunut eikä minulla ollut elämässäni mitään. Mies tarjosi turvaa ja vakautta, luulin sen riittävän.
Mies on minua parikymmentä vuotta vanhempi ja työelämässään hyvin menestynyt. Siihen liittyykin ensimmäinen ongelmamme, eli se, että koska hän tienaa hyvin ja on todella hyvässä työssä ja vaikuttaa yhteiskunnallisestikin, niin minun on rakennettava oma elämäni täysin hänen elämänsä asettamiin raameihin. Olen vielä nuori ja haluaisin opiskella jotain mielenkiintoista alaa tms. mutta se ei vaan ole tässä tilanteessa mahdollista. Päävastuu lapsen hoidosta on minulla ja jos haluaisin opiskella, se tarkoittaa, että minun pitäisi käydä naapuripaikkakunnalla koulussa. Koulupäivät olisivat pitkiä ja silloin lapsemme joutuisi viettämään lähes päivittäin hoidossa 10-12 tuntia.
Kun yritän puhua ongelmasta miehelleni, niin hän kuittaa "ei se ole siitä kiinni" ja "no pitää sitten minun jäädä töistä pois, että sinä saat opiskella ja elää".
Kaikki kotityöt ja lapsenhoito on minun harteillani eikä minulla ole oikeastaan mahdollisuutta harrastaa mitään, ainakaan säännöllisesti, sillä mies tekee pitkiä työpäiviä ja on työmatkoilla paljon.
Minun "tuloni" ovat hyvin pienet ja lisäksi maksan niistä jotain talouden laskuja sekä lapsen ja omat vaatemenot. Miehelläni on hyvät tulot, mutta meillä ei silti tunnu olevan koskaan varaa mihinkään. Se tuntuu jotenkin oudolta, enkä ymmärrä mihin rahat menee. Mieheni päättää menoista oikeastaan yksin, minulla ei ole sananvaltaa mihinkään.
Emme harrasta enää seksiä. Emme ole harrastaneet vuosiin. Ennen avioliittoa rakastin seksiä ja minulla oli useita partnereita. Nyt minua kuvottaa ajatus siitä, että minuun kosketaan. Yhdyntä suorastaan sattuu minuun.
Mieheni ystävät ovat korkeasti koulutettuja ja menestyneitä ihmisiä. Häpeän itseäni heidän seurassaan, enkä halua siksi liikkua missään.
Mieheni ei usko, että saisin koskaan elämässäni aikaiseksi mitään. Hän vetoaa jatkuvasti siihen mitä olin masennukseni syvimmässä montussa, jolloin jätin monta tilaisuutta käyttämättä ja asioita kesken. Nyt haluaisin jotain saavuttaa ja yrittää, mutta mieheni ei ota minua vakavasti, koska en hänen mielestään tee kuitenkaan mitään loppuun. Itsetuntoni on nykyään ihan surkea.
Pelkään, että elämäni menee passatessa miestä, keski-ikäni toimin mieheni omaishoitajana ja kun hän kuolee, olen yksinäinen 60-vuotias kouluttamaton nainen.
Pahinta on, että hylkäsin tämän avioliiton vuoksi miehen, jonka kanssa meillä olisi voinut olla aivan toisenlainen elämä yhdessä.
Kuulostaa varmaan ihan ruikutusviestiltä, mutta helpottaa purkaa edes jonnekin ajatuksia, kun ei tiedä mitä tehdä.
Olen aina ollut hyvin itsenäinen ihminen, mutta kun tapasin mieheni, olin elämäni pohjamudissa, masentunut eikä minulla ollut elämässäni mitään. Mies tarjosi turvaa ja vakautta, luulin sen riittävän.
Mies on minua parikymmentä vuotta vanhempi ja työelämässään hyvin menestynyt. Siihen liittyykin ensimmäinen ongelmamme, eli se, että koska hän tienaa hyvin ja on todella hyvässä työssä ja vaikuttaa yhteiskunnallisestikin, niin minun on rakennettava oma elämäni täysin hänen elämänsä asettamiin raameihin. Olen vielä nuori ja haluaisin opiskella jotain mielenkiintoista alaa tms. mutta se ei vaan ole tässä tilanteessa mahdollista. Päävastuu lapsen hoidosta on minulla ja jos haluaisin opiskella, se tarkoittaa, että minun pitäisi käydä naapuripaikkakunnalla koulussa. Koulupäivät olisivat pitkiä ja silloin lapsemme joutuisi viettämään lähes päivittäin hoidossa 10-12 tuntia.
Kun yritän puhua ongelmasta miehelleni, niin hän kuittaa "ei se ole siitä kiinni" ja "no pitää sitten minun jäädä töistä pois, että sinä saat opiskella ja elää".
Kaikki kotityöt ja lapsenhoito on minun harteillani eikä minulla ole oikeastaan mahdollisuutta harrastaa mitään, ainakaan säännöllisesti, sillä mies tekee pitkiä työpäiviä ja on työmatkoilla paljon.
Minun "tuloni" ovat hyvin pienet ja lisäksi maksan niistä jotain talouden laskuja sekä lapsen ja omat vaatemenot. Miehelläni on hyvät tulot, mutta meillä ei silti tunnu olevan koskaan varaa mihinkään. Se tuntuu jotenkin oudolta, enkä ymmärrä mihin rahat menee. Mieheni päättää menoista oikeastaan yksin, minulla ei ole sananvaltaa mihinkään.
Emme harrasta enää seksiä. Emme ole harrastaneet vuosiin. Ennen avioliittoa rakastin seksiä ja minulla oli useita partnereita. Nyt minua kuvottaa ajatus siitä, että minuun kosketaan. Yhdyntä suorastaan sattuu minuun.
Mieheni ystävät ovat korkeasti koulutettuja ja menestyneitä ihmisiä. Häpeän itseäni heidän seurassaan, enkä halua siksi liikkua missään.
Mieheni ei usko, että saisin koskaan elämässäni aikaiseksi mitään. Hän vetoaa jatkuvasti siihen mitä olin masennukseni syvimmässä montussa, jolloin jätin monta tilaisuutta käyttämättä ja asioita kesken. Nyt haluaisin jotain saavuttaa ja yrittää, mutta mieheni ei ota minua vakavasti, koska en hänen mielestään tee kuitenkaan mitään loppuun. Itsetuntoni on nykyään ihan surkea.
Pelkään, että elämäni menee passatessa miestä, keski-ikäni toimin mieheni omaishoitajana ja kun hän kuolee, olen yksinäinen 60-vuotias kouluttamaton nainen.
Pahinta on, että hylkäsin tämän avioliiton vuoksi miehen, jonka kanssa meillä olisi voinut olla aivan toisenlainen elämä yhdessä.
Kuulostaa varmaan ihan ruikutusviestiltä, mutta helpottaa purkaa edes jonnekin ajatuksia, kun ei tiedä mitä tehdä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Älä jää tuollaiseen suhteeseen, edes lapsen takia. Tuoat itsesi lopulta kokonaan. Mies vähättelee ja alistaa sinua, ja se on pahemmanlaatuista henkistä väkivaltaa.
Ota oma elämäsi omiin käsiisi. Sinä pystyt siihen kyllä! Minäkin pystyin. Älä usko miestäsi, hän haluaa pitää sinut juuri siinä missä olet, kiltisti kotona, ilmaisena piikana ja lastenhoitajana. Hommaa töitä ja oma asunto, hae apua ystäviltä tai sukulaisilta alkuun. Lähteminen ei ole helppoa, mutta kun sen teet, huomaat kuinka ihanaa elämä voi olla!
Voimia!
Mutta tuntuu, ettei voimat riitä. Ja se töiden saaminen edellyttäisi kyllä paikkakunnan vaihtoa, sillä asumme alueella, jossa töiden saaminen on hyvin vaikeaa.
Ja ne sukulaiset... heille mieheni on puolijumala, joten ero miehestäni olisi todellisuudessa myöskin ero suvustani. Ystäviä minulla ei juurikaan ole, ovat jääneet jonnekin elämäni matkanvarrelle.
Itse olen ajatellut, että jos saisin itseäni niskasta kiinni, niin tekisin röyhkeästi niin, että pari vuotta vielä jaksaisin, siinä samassa pohjustaisin hommaa esim. hankkimalla edes jotain koulutusta, säästämällä hieman rahaa ja rakentamalla itselleni valmiiksi jonkinlaista tukiverkostoa. Nyt jos lähtisin, jäisin täysin yksin, enkä tiedä kestäisinkö sitä.
Tee niin kuin parhaaksi katsot. Pääasia, että pidät tavoitteen kokoajan kirkkaana mielessä, etkä anna miehen lannistaa sinua. Mitä nopeammin saat lähdettyä, sen parempi. Usko itseesi! Takaan, että se kannattaa. Kokemusta on.
..niin häivy opiskelemaan.Jätä lapset miehellesi asumaan ja tapaat heitä viikonloppuisin kun sinulla on aikaa opiskeluiltasi.
Siinähän mieskin joutuu junailemaan arkea.Äiti olet myös etä-äitinä!
omassa tekstissäsi mitä sinun pitäisi tehdä että asiat ns.korjaantuisivat.Jotain "outoa" on että miehesi on tollanen ns."riistäjä"...täytyyhän ihmisellä olla mahdollisuus kouluttaa itteänsä ja jos hän todella välittäisi niin ei sanoisi että kai sitten täytyy jäädä pois töistä..tuohan on syyllistämistä.
Jos mies tarjoaa turvaa ja vakautta sillä perusteella että oma elämä sulkeutuu täysin niin siinä on jotain "outoa".
Tosi pahalta tuntui lukea tuota tarinaasi, kai siitä tuli jonkinlainen hämärä muisto mieleen omasta menneisyydestäni.
Oli kerran minullakin mies, menestynyt, varakas ja yhteiskunnallisestikin arvostettu. Sattui tulemaan elämääni juuri sellaiseen aikaan, jolloin olin ns. heikoilla, mutta kuitenkin nousemassa polvilta jaloilleni. Hän otti elämässäni sellaisen "tärkeimmän" roolin, pikkuhiljaa olinkin hänen näkemyksensä mukaan hänelle paljosta kiitollisuudenvelassa, koskaan en yksin olisi päässyt hänen mukaansa eteenpäin. Lopulta tunsin itseni aiempaakin arvottomammaksi. Mies pyöritteli ajatusmaailmaani täysin suvereenisti.. kunnes kuin ihmeen kautta aloin miettiä juuri noita samoja asioita kuin sinäkin.
Jätin miehen, yhteisiä lapsia ei onneksi ollut. Sen jälkeen olen yrittänyt korjata elämääni, saavuttaa jotakin hyvää itselleni ilman, että olisin kenestäkään riippuvainen, ilman kiitollisuudenvelkaa tai alistumista. Vaikea tie. Aineellista hyvää tavoittelen edelleen, mutta pärjään. Henkistä hyvää olen saanut yltäkyllin, eniten omasta rohkeudesta kuunnella sydäntäni, kuunnella itseäni.
Mies ei ymmärrä vieläkään mitä vikaa suhteessamme oli, hänhän on itse täydellisyys! Ja voi tietysti ollakin, omalle itselleen.. Sellaisia ne narsistit taitavat olla. Täydellisiä itselleen.
että et maininnut (vai menikö minulta ohi) että minkäikäinen olet nyt? Vai meneekö liian henkilökohtaiseksi tuo kysymys. Itse näin tuon kirjoituksen lukeneena voisin sanoa että etsi itsellesi nopeasti uusi elämä, tai ainakin siinä tapauksessa että haluat vielä rakkautta ja sitä seksiä. Toki noita saa muualtakin kuin avioliitosta, mutta voin kertoa että kun on rakkautta on myös seksiä ja nimenomaan sellaista joka tuntuu todella hyvälle.
Heh, hassua on kirjoittaa tätä kun itse on jumissa omassa liitossa josta haluaisi pois, mutta ei kuitenkaan pääse ( lue=rohkeuden puute)
Mutta tsemppiä sinulle, ei ole helppo rasti.
Muista kuitenkin että kyse on myös sinun elämästä, ystäviä saa aina vaikka joku katoaisi!
-t
minustakin tuntui omassa liitossani, että jumissa ollaan. exäni jossain vaiheessa kyllä hoksas, että kaikki ei ole kohdallaan. luuli, että mulla on toinen. no ei ollut, eikä ole vieläkään. puhuimme ja ilmoitin, että nykytilanne ei riitä minulle. tahdon enemmän. pohdimme pariterapiaa ja svosh seuraavana päivänä exä puhuikin jo avioerosta. puoli vuotta mennyt, pitäis hakea se lopullinen ero. olo on paljon huojentuneempi, vaikka olenkin yksin, nautin joka solullani siitä.
kyllä lapsen kanssa aina pärjää yksinkin. tee itsellesi ja lapsellesi palvelus ja nosta kytkintä, ennenkuin olet niin maassa ja epävarma itsestäsi, että et enää kykene. jos isä on noin itsekäs, niin se ei ole enää lapsen etu. kyllä te pärjäätte, ei ne opinnot loppuelämää kestä
Eilinen oli taas ankea ilta, vähättelyä ja yksinäisyyttä. Lopulta, laitettuani lapsen nukkumaan, ilmoitin miehelleni, että menen iltakävelylle. Hän jäi mököttämään ja jurputtamaan jotain "epäkelpoäidistä" jne.
Kävelin pitkän lenkin ja mietin asioita. Tein suunnitelman. Koska en halua jäädä tyhjän päälle, mikä olisi seuraus jos lähtisin ovet paukkuen, aion sinnitellä vielä ensi kevääseen. Tulevan syksyn ja talven aikana luon itselleni jonkinlaisen tukiverkoston, säästän rahaa, teen valmiiksi joitain hankintoja ja mikä tärkeintä, haen itselleni opiskelupaikan.
Minä en halua elää elämääni näin, kun on koko ajan paha olla ja täytyy luopua kaikesta avioliiton vuoksi. Enkä halua lapseni kasvavan tässä ilmapiirissä, jossa tiuskitaan, ei puhuta ja äiti on väsynyt, masentunut harmaavarpunen.
Kiitos teille kaikille kannustavista viesteistä. Kun vaan jaksaisin nyt uskoa itseeni...
Tee siitä mantra itsellesi. Ja pistä kännykkä muistuttamaan sinua kuinka arvokas ihminen sinä olet ja lapsesi tarvitsee onnellisen äidin ja lapsenlapsesi sellaisen mummun joka ei ole katkera ja kärttyisä. Äläkä syyllistä itseäsi että olet ajautunut nyt tuollaiseen tilanteesee. Nyt tiedät paremmin mitä et halua ja mitä haluat. Lue kannustavia kirjoja jotka kohottavat itsetuntoasi.
Esim. Harville Henrix kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu .
Saat aina tilalle jotain kun luovut jostakin. Yleensä parempaa =)
Kuulostaa siltä, et teidän liitto ei ole alunperinkään rakentunut tasavertaisuudelle. Useinkin tuollaiset ongelmat ovat ennakoitavissa jo ennen papin aamenta. Ehkä tuo raha on se, jota hän kuuntelee...
Olet varmaankin tehnyt jo periaatepäätöksen lähdöstä, nyt vaan keräät voimia toteuttaa se. Mutta, ennen kuin lähdet muista varmistaa taloudellinen tilanne ja asunto sekä valmistaudu taistelemaan lapsesta. Et kertonut miehesi suhdetta lapseenne, mutta on hyvin tavallista, että vaikka lapsi olisikin melko etäinen isälle, isä voi aloittaa ilkeyttään taistelun lapsesta. Ihan vaan tehdäkseen itsensä jättäneen vaimon elämästä yhtä helvettiä. Ja kun lapsi on pieni, tulevaa riitelymateriaalia siis riittää tuleviksi vuosiksi. Tässä taistelussa ei keinoja kaihdeta. Siellä vedetään kaikki mielenterv.ongelmista lähtien kehiin. Itse viranomaisena joutunut näitä tilanteita seuraamaan miltei aitiopaikalta. Ihan karmeeta katseltavaa.
Ei ole tarkoitus lannistaa, mutta varoituksen sanana ole tietoinen, että jos liitossasi ei sulla ole helppoa, voi huonossa tuurissa olla, että liiton jälkeenkään ei helpota.
Eihän teidän tarvitse erota, mutta voit muuttaa opintojesi ajaksi opiskelupaikkakunnalle lapsi mukanasi. Lapsi päiväkotiin ja sinä opiskelet sillä aikaa päivät. Tulee onnistumaan jos oikeasti haluat.
Mikään pakko ei ole käydä esim.lääkistä jossa koulupäivät ovat noin pitkiä läksyjen vuoksi. Ammattikorkeakoulu tutkinto ei vie päivästäsi noin paljon aikaa.
Viikonloput sitten vietätte miehesi luona.
Sama kai tuo on missä asut jos miehesi muutenkin on töissä kokoajan ja matkoillaan. Mitä hän sinulla tekee siellä kotona jos ei itsekään ole paikalla?
Jos miehesi oikeasti välittää sinusta, hän myös tukee silloin sinua. Saat itsetuntoa siitä jos koulutat itsesi ja siksi se on sinulle tärkeää, eikä sinun tarvitsisi koko loppuelämääsi harmitella ettet käynytkään kouluja, sano nuo miehellesi.
Otahan itseäsi niskasta kiinni ja ala hommiin.
Minä taidan nyt vastata vähän eri tavalla kuin suurin osa edellisistä.
Jätit kertomatta ihan oleellisia asioita itsestäsi ja tilanteestanne. Niihin vastaaminen olisi auttanut tilanteesi miettimistä.
Esim. minkä ikäinen olet?
Ja miten niin ei ole ollut moneen vuoteen seksiä, jos olet ollut vasta neljä vuotta suhteessa ja teillä on pieni lapsi?
Kumman päätös se seksittömyys mahtaa olla?
Onko seksi vastenmielistä ja torjutko miehen esim. synnytyksen jälkeisen masennuksen takia?
Mitä mies oikeasti arvelee tästä selibaatista?
Miehen nujertamisyrityksistä: Nekin jäivät hiukan epäselviksi. Onko mies tyypillinen kökkö suomalaisjannu, joka ei osaa puhua tunnetasolla, esim. sinun vaikeuksistasi? Vaaditko nyt tavallista enemmän huomiota?
Opiskelusta: Puhuit todella pitkistä opiskelupäivistä. Pakko kysyä, miltä pohjalta lähtisit opiskelemaan? Ja jaksaisitko todella?
Viittaan mainitsemiisi mielenterveyden ongelmiin.
Nytkin näen sinun kirjoittaneen masentuneen = aloitteisiin kykenemättömän ihmisen kielellä.
Jaksaisitko todella opiskella pitkäjänteisesti nyt? Ja jos et jaksanut ennen, miksi nyt jaksaisit?
Lapsesta sitten: Melkein satavarma olen, että jos/ kun otat eron, miehesi taistelee sitkeästi lapsen lähivanhemmuudesta.
Jaksatko sellaisessa tilanteessa todella opiskella?
Taloudellisesti varmasti Suomessa pärjäisit yh:na. Mutta laske tarkasti edut ja haitat.
Valitan, että otin nämä ikävät pointsit esiin.
Toivon, ettet hyppää pää edellä kylmään veteen.
Minä itse olen opiskellut kahden pikkulapsen äitinä hyvään ammattiin ja nopeasti.
Mutta minulla oli hyvä verkosto ja olin terve.
Tänään meill oli ns. perheillallinen, mieheni ja vanhempieni kanssa. Sain taas kuulla, kuinka huono olen noin miljoonassa asiassa. On eräs asia, jossa (ehkä ainoa asia maailmassa) pidän itseäni oikeasti hyvänä, vaikka en ole itsekään ihan varma siitä. Kuulin tänään kuinka moni muu on varmasti siinäkin parempi kuin minä. Ja minä sentään tienaan sillä hommalla jotain (sivutoimisesti).
Ja tämän viestin luettuani epävarmuuteni lisääntyi. Olen valitettavasti perusluonteeltani inhorealisti, enkä oikein jaksa uskoa aina itseeni enkä elämään, vaikka kuinka haluaisin.
Minusta tuntuu niin pahalta, että äo:ni on 148 ja siltikin minun elämäni on tässä. Olla kotiäiti, paistaa pullaa ja hymyillä nätisti, vaikka olen politiikasta, maailmanmenosta ja historiasta kiinnostunut ihminen.
Ja olenko minä nyt mielenterveyspotilas, jos olen todella raskaiden inhimillisten vastoinkäymisten vuoksi käynyt läpi masennuksen? Menetänkö siksi lapseni, jos lähden tästä liitosta kävelemään? Vaikka olisin kuinka hyvä äiti tahansa?
Oman elämäni minä uhraan, jos äitiys sitä vaatii. Mutta ei kai oikeusvaltiossa voi niin olla?
.. noiden seksiasioiden suhteen tietysti ap.n ja miehensä tilannetta, mutta itselle tulee mieleen jotakin.. Itse en ainakaan haluaisi seksiä, jos suhde ei olisi kunnossa. Ap kertoi miehensä jopa mitätöivän häntä, mikä on todella musertavaa, ei kai sellaiselle ihmiselle tarvitse itseään antaa? Vaikka olisi oma mies. Käsittääkseni seksin pitäisi perustua vapaaehtoisuuteen, eikä tässä tapauksessa vaikuta ns. tahalliselta pihtaamiselta. Kun ei halua niin ei halua. Voihan se olla myös, että mies näkee vaimonsa niin mitättömänä, ettei kiinnostu hänkään seksistä.. Lisäksi ap kertoi tekevänsä yksin kaikki kotityöt ja hoitavansa lapsen, jaksaako sitä silloin enää seksistä kiinnostua?
Masentunut ihminen ei melko todennäköisesti pysty jäsentelemään kirjoituksiaan noin selkeästi. Tilapäistä lamaantumista ja väsymistä kyklläkin näkyy ja varmasti ihan aiheesta. Ap lisäksi pystyy katsomaan tulevaisuuteen miettimällä eri vaihtoehtoja, masentunut ihminen ei jaksa sitä tehdä. Käsitin, että hänellä on aiemmin ollut masennusta, mutta päässyt siitä.
Älä kuuntele muiden katkeroituneita juttuja! Kirjoittajalla oli joitakin hyviä pointteja, mutta aivan liian negatiivisti ja pessimistisesti kirjoitettu! Kaikista noista selviää ja sinulla selvästikin vielä riittää uskoa itseesi, kaikesta huolimatta. Se on hienoa!
Älä lannistu, sinä ja lapsesi ansaitsette parempaa! Mietipä kuinka terve lapsesta kasvaa tuollaisessa suhteessa? Eli pidä kiinni lähtöpäätöksestäsi, äläkä anna kenenkään estää sinua! Kyllä sinä selviät, tiedän kokemuksesta, että oikealla asenteella ja uskomalla itseensä pääsee pikälle. Helppoa ei tule olemaan, mutta kannattaa, taatusti.
Tuli mieleen, että miehesi ehkä pelkää menettävänsä sinut, koska olet paljon nuorempi, älykäs, ehkä kauniskin. Sen takia hän voi pyrkiä vähättelemään ja latistamaan tyyliin "mihin muka pystyisit" ja "minne edes muuttaisit".
Asiahan on niin, että jos liitossa toisella osapuolella on tarve koko ajan moittia ja mollata, niin hänellä itsellään ei ole hyvä olla. Onko sitten syynä epävarmuus vai tarve hallita - se ei välttämättä selviä koskaan.
Vaikutat kypsältä persoonalta ja minusta on hyvä, että olet jo suunnitellut ihan noita käytännön asioita.
En ole mikään avioerojen puolesta liputtaja, mutta joskus ei ole muuta vaihtoehtoa. Lapsi tarvitsee tervettä kehitystään varten rauhallisen kodin, ilman ahdistavaa ilmapiiriä. Sinun taas ei kannata (ilmeisen) nuorta elämääsi tuhlata ja katkeroitua sinulle sopimattoman kumppanin kanssa.
Kaikkea hyvää sinulle, mihin ratkaisuun sitten päädytkin :)