Olen 22 vuotta, ja olemme seurustelleet mieheni kanssa kaksi vuotta ja asuneet siitä yhdessä n. 1,8 vuotta. Tiesin mitä sain, tai ainakin luulin niin, koska oltiin kavereita n. 5 vuotta ennen seurustelun aloittamista.
Avomiehelläni on narsistisia taipuksia, hän on äkkipikainen, itsekäs, empatiaan kykenemätön ja välillä jopa ilkeä. Suuttuessaan hän saattaa heitellä tavaroita aina ruokalautasista sänkyyn(!) saakka... Minuun hän ei ole ikinä kajonnut fyysisesti satuttaen.
Itse olen luonteeltani sosiaalinen ja tykkään tavata uusia ihmisiä ja sen lisäksi vielä ottaa naista vahvempaa, viikonloppuisin. Edellinen parisuhteeni päättyi lähes samaan kuvioon: Mies ei pysy perässäni eikä jaksa lähteä mukaani illanviettoon. Nyk. avomieheni luultavasti kokee laajan ystäväpiirini hänelle uhkaksi, alunperin meillä oli samat ystävät, mutta hän on vieroittunut heistä jostain syystä.
Toistanko omia virheitäni? Pitäisikö vain yrittää "aikuistua" ja ostaa omakotitalo, koira ja rakentaa piha-aita ja viettää illat kotona elokuvia katsellen ja takkatulta tuijotellen? Koti-illoissa ei ole mielestäni muuta vikaa, kuin että ne voisi hyvin viettää viikolla.
Pää tuntuu halkeavan, mies huutaa ja minä itken ja yritän kiermurrella irti kahleista ja saada vapauden tehdä mitä oma mieli sanoo ja milloin sanoo. Helpointa olisi, jos tietäisin, että meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta. Kuitenkin rakastan tätä miestä ja hän on minulle äärimmäisen tärkeä, vaikka tunnistan selvästi myös "heikot puolensa."
Tämä kirjoittamani teksti on varmasti poukkoilevaa ja sekavaa mutta niin ovat tällä hetkellä ajatuksenikin. Jos joku pystyy neuvomaan, otan mielelläni mielipiteitä vastaan.
Avomiehelläni on narsistisia taipuksia, hän on äkkipikainen, itsekäs, empatiaan kykenemätön ja välillä jopa ilkeä. Suuttuessaan hän saattaa heitellä tavaroita aina ruokalautasista sänkyyn(!) saakka... Minuun hän ei ole ikinä kajonnut fyysisesti satuttaen.
Itse olen luonteeltani sosiaalinen ja tykkään tavata uusia ihmisiä ja sen lisäksi vielä ottaa naista vahvempaa, viikonloppuisin. Edellinen parisuhteeni päättyi lähes samaan kuvioon: Mies ei pysy perässäni eikä jaksa lähteä mukaani illanviettoon. Nyk. avomieheni luultavasti kokee laajan ystäväpiirini hänelle uhkaksi, alunperin meillä oli samat ystävät, mutta hän on vieroittunut heistä jostain syystä.
Toistanko omia virheitäni? Pitäisikö vain yrittää "aikuistua" ja ostaa omakotitalo, koira ja rakentaa piha-aita ja viettää illat kotona elokuvia katsellen ja takkatulta tuijotellen? Koti-illoissa ei ole mielestäni muuta vikaa, kuin että ne voisi hyvin viettää viikolla.
Pää tuntuu halkeavan, mies huutaa ja minä itken ja yritän kiermurrella irti kahleista ja saada vapauden tehdä mitä oma mieli sanoo ja milloin sanoo. Helpointa olisi, jos tietäisin, että meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta. Kuitenkin rakastan tätä miestä ja hän on minulle äärimmäisen tärkeä, vaikka tunnistan selvästi myös "heikot puolensa."
Tämä kirjoittamani teksti on varmasti poukkoilevaa ja sekavaa mutta niin ovat tällä hetkellä ajatuksenikin. Jos joku pystyy neuvomaan, otan mielelläni mielipiteitä vastaan.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ei ole mitään vikaa olla sosiaalinen. Se on vain luonteenpiirre, jota on hankala kitkeä pois. Mutta parisuhde on kuitenkin yhtä kompromissia. Se, että juokset alvariinsa ympäriinsä silloin kun mieli sanoo ja tekee kertoo, että itse olet hieman itsekäs. Voisit kokeilla hiukan rauhoittua. En sano, että jätät heti paikalla kaikki toimintasi, vaan joitain sieltä täältä. Sopikaa miehesi kanssa minne sinä menet ja kerro myös menemisistäsi hänelle. Yritä myös saada häntä mukaan ja kiinnostu vastavuoroisesti hänen asioistaan. Hankkikaa yhteinen harrastus: lenkkeily, kalastus, maalaaminen, kirjakerho jne.
Mutta se, että viittaat kahleisiin kertoo kyllä hiukan, että kaipaisit vapauttasi. Ehkä jopa eroon asti? Sinun täytyy miettiä kumpi on tärkeämpää: menemisesti oman mielesi mukaan vai parisuhteesi? Luulen, että vastaus tähän antaa vastauksen ongelmaasi.
ongelma.
Itse haluaisin viikonloppuisin käydä kaupungilla, tapahtumissa, ravintoloissakin, mutta miestä kiinnostaa lähinnä elokuvien tuijottelu ja sohvalla löhöileminen.
Tunnen itseni nuoreksi (vaikka olen jo 26) ja haluaisin nähdä ihmisiä, tutustua ja jutella vaikka vain pintapuolisesti. Työni on sellaista, että joudun olemaan aika lailla yksikseni viikot. Viikolla istumme illat tv:n ääressä, käymme lenkillä jne. Viikonloppuisin ahdistaa, kun sama kuvio toistuu: katsotaan mitä tulee teeveestä, valitaan se vähiten huono vaihtoehto ja tuijotellaan sitä, kunnes on aika mennä nukkumaan.
Mieluiten haluaisin lähteä viikonloppuisinkin liikkeelle yhdessä mieheni kanssa. En ymmärrä, miksi häntä ei kiinnosta lähteä kanssani mihinkään. Rikotut lupaukset aiheuttavat jokaviikonloppuisia pettymyksiä ja riitoja. Tunnen huonommuutta, kun minua kiinnostaa "bilettäminen" ja kodin ulkopuolinen elämä. Kaipa ihmisen pitäisi sitten vain olla tyytyväinen siihen, että on joku, jonka kanssa katsoa sitä kolmattatoista uusintaa jostakin vanhasta toimintajännäristä. Se ei kuitenkaan ollut käsitykseni parisuhteesta enkä voi ymmärtää, miksi kaikki muu elämä pitäisi parisuhteessa "unohtaa." Se olisi eri asia, jos miehelläni olisi edes jotain omia suunnitelmia tai ehdotuksia, mitä voisimme tehdä vapaa-aikana. Tv:n katselu ja sohvalla istuskelu ei minusta täytä tekemisen, harrastuksen tai sosiaalisen elämän kriteerejä.
Hassuinta on, että mies on kyllä yleensä heti valmis, jos joku hänen kavereistaan pyytää häntä kaupungille tai illanviettoon (mitä kyllä tapahtuu suhteellisen harvoin.) Harrastuksiakin hänellä on lähinnä yhdessä kavereidensa kanssa ja ne vievät jonkin verran myös meidän yhteistä aikaamme. Olenko siis miehen mielestä tylsää seuraa, minuun ei kannata tuhlata rahaa vai mistä on kyse? Kaikenkaikkiaan ahdistava tilanne.
Voisi päätellä, että mies ei ole innokas kiertämään tapahtumia ja ravintoloita.
Monet miehet ovat sellaisia. Väittäisin, että naiset ovat keskimäärin paljon aktiivisempia ja innokkaampia menijöitä, kun on kyse tapahtumista yms.
Minkälaisista tapahtumista on kyse? Koska vaikea sitä on kiinnostua, jos ei tosiaan ko. tapahtumien aihepiiri kiinnosta.
Suurin osa miehistä ei muutenkaan tykkää juosta kumppaninsa kanssa ympäriinsä sosialisoimassa.
On tai oli kuin suoraan minun elämästäni, melkeinpä pilkulleen. Erosin juuri avomiehestäni ja juurikin teidänlaisen ongelman vuoksi. Olen siis itsekin 22v ja kaksivuotta meilläkin oltiin oltu yhdessä ja vieläpä yhdessä asuttu prikulleen samanverran kuin teillä(melkoinen sattuma).
Meillä tuo homma oli päinvastoin, eli mies oli se menijä ja kaverit ykkösenä elämässä. Hänellä myöskin oli narsistisia piirteitä. Näin loppuajasta huomasin kuinka olin henkisesti loppu, olin kadottanut itseni, elämäniloni ja energiani. Meillä soudettiin ja huovattiin eestaas suhdetta. Mies oli kykenemätön puhumaan asioista siis aivan kaikesta, hän vain joojotteli ja mumisi. Joten tuo oli yksi suurin syy kaikkeen tähän. Mutta jutun ydin on se, joka siis teilläkin..olette vaan liian erilaisia persoonia toisillenne. Tuollainen juuri ei tule kantamaan pitkälle suhdettanne, sen olen itsekin kantapään kautta juuri todistanut. Masennut ja kadotat itsesi päivä päivältä enemmän, se ei siitä tule ikinä muuttumaan tuolla tavoin parempaan. Pääni olen tähän päivään saakka hajottanut jo liiankin monta kertaa, joten aivan tuttuja tunteita riitoineen päivineen. Mutta nyt olen todella helpottunut ja aivan kuin raskas kivi olisi pudonnut harteilta pois!
Aivan uskomatonta, miten vaikeaa voi olla lähteä, vaikka järki sanoisi kuinka toista. Tunnen aivan järjettömää syyllisyyttä menoviettini takia. Eilen mies sanoi minulle, että kerää kamasi, hän ei jaksa enää ja minä vain menin lukkoon, en pystynyt liikkumaan mihinkään. Sitten hetken aikaan makoiltiin siinä hiljaa, yritettiin puhua, ensimmäistä kertaa pystyin kunnolla sanomaan, että minä olen tälläinen, minä pidän pääni, tukehdun jos joudun olemaan kotona jatkuvasti. Sitten päädyttiin jonkunlaiseen kompromissiin, menen vain yhtenä päivänä viikonlopusta tms... Naurettavaa, tiedän ja tuskin tulee pitkään jatkumaan.
Ensimmäistä kertaa mieheni näytti tunteitaan, en ole kertaakaan nähnyt hänen itkevän aikaisemmin.
Arki meillä sujuu ihan hyvin, mutta tuntuu siltä, että välillä jutun aiheet on loppu ja päivän ainoot keskustelunaiheet liittyvät jotenkin seikkoihin: mitä tänään syötäisiin, veisitkö roskat, pitäis käydä tankkaamassa auto, jne. Jostain syystä olen kiintynyt mieheen, olen ollut jos silloin joskus on suhteemme oli pelkästään kaveripohjainen. Hän on aina ollut minulle jotenkin erityisen tärkeä, tavalla jolla muut eivät ole olleet.
Kiinnyn kyllä muutenkin ihmisiin helposti ja annan anteeksi lähestulkoon mitä vain, koska en osaa olla vihainen pitkään. Mieheni aina sanookin, että olen liian kiltti. Siksi ajatus siitä, että minä jättäisin hänet, eikä päinvastoin, tuntuu aika mahdottomalta. Yritän ehkä alitajuisesti kuollettaa suhdettamme, että en joutuisi hylkäämään häntä ja loukkaamaan.
Oravanpyörästä ei siis näytä olevan ulospääsyä tällä hetkellä.. En vain osaa lähteä.
Miten miehesi suhtautui asiaan, kun kerroit haluavasi eron? Se tässä stressaa eniten, miten sanoa ihmiselle, jota kuitenkin rakastaa, että en pysty enää elämään kanssasi? Kuten kerroin, edellisen miehen kanssa kävi melkein samalla tavalla, eli hän halusi olla kotona ja minä jossain muualla. En vieläkään pysty ajattelemaan itkemättä niitä asioita tai lukemaan sähköposteja, joissa hän minulle silloin kertoi hylättynä ja yksinäisenä, että ei halua erota.
Huomaan ajattelevani päivä päivältä enemmän, mistä löydän asunnon jos ero tulee jne. ja täytyy myöntää, että toiset miehet ovat ruvenneet kiinnostamaan enemmän ja enemmän. En todellakaan kaipaa parisuhdetta, nämä kaksi viimeisintä kun on tullut vedettyä melkein putkeen ja voimat on lopussa... Haluaisin vaan tehdä niinkuin sydän sanoo, mutta miten loukata ihmistä joka on tärkeä...
Tilanne oli meillä niin niin pitkään ollut jo niin tulehtunut, että teimme päätöksen yhteismielin. Olimme molemmat yksinkertaisesti loppu. Joten hän otti kanssa asian samallatavoin kuin minä. Eihän se helppoa ollut tietenkään, mutta pikkuhiljaa tuntuu parempaan päin.
"Huomaan ajattelevani päivä päivältä enemmän, mistä löydän asunnon jos ero tulee jne. ja täytyy myöntää, että toiset miehet ovat ruvenneet kiinnostamaan enemmän ja enemmän."
Nämä ovat jo lukkoonlyötyjä merkkejä siitä, ettei suhde ole todellakaan oikea ja se ei tule kauan jatkumaan ainakaan onnellisena. Se voi vaan pahentua, näin kävi meillekin. Kun kaksi erilaista luonnetta pistetään asumaan yhdessä pitempään, niin eihän sellaisesta voi seurata mitään hyvää, on kuin kissa ja koira häkissä keskenään. Itsekin olin jo pidemmän aikaa haaveillut muista miehistä ja leikitteli ajatuksilla toisenlaisesta elämästä jonkun toisen kanssa tms. Siinä vaiheessa toinen ei tuntunut miltään henkisesti tai fyysisesti. Oli vaan kämppismeininkiä höystettynä muutamilla pusuilla ja nekin harveni loppuakohden. Kannattaa vaan riuhtaista itsensä irti, ettei kumpikaan kärsi tahollaan, käytte vain tuuliajolla. Se on kipeä fakta.
Miksi kaikki leimataan aina narsisteiksi? Ymmärrättekö te edes, mitä se tarkoittaa? Se on melko tarkkaan kuvattu persoonallisuushäiriö.
Yhden kirjoittajan "narsisti" pysyy kotona, toisen "narsisti" mennä viuheltaa ties missä...
Esimerkiksi tuo "joo joo" ja mumina ei kuulosta sitten vähääkään narsistin käytökseltä. Luin tekstin kahdesti enkä löytänyt yhtään viitettä miehen narsistisesta luonnehäiriöstä...
"Itsekin olin jo pidemmän aikaa haaveillut muista miehistä ja leikitteli ajatuksilla toisenlaisesta elämästä jonkun toisen kanssa tms."
Puhuit "lukkoonlyödyistä merkeistä" viitatessasi vastaavaan toisen kirjoittajan kohdalla. Kai sentään sen käsität, että jokaiselle tulee tuollaisia ajatuksia /jokaisessa/ suhteessa? Ei ole sellaista suhdetta, jossa ihmiselle ei koskaan tulisi tuollaisia ajatuksia. Jos parisuhde perustuu vain häilyviin tunteisiin ja ajatuksella leikkimiseen, se ei voi mitenkään kestää, ei koskaan. Kestävä parisuhde on jotain aivan muuta, ei se ole pelkkää passiivista fiilistelyä.
Kämppismeininkiin päädytään yleensä MOLEMPIEN osapuolten kyvyttömyyden vuoksi. Kyvyttömyys on kyvyttömyyttä parisuhteeseen ja rakastamiseen. Jokaikinen parisuhde päätyy (parhaassa tapauksessa) kämppismeininkiin, jos parisuhdetta ei aktiivisesti hoida ja vaali. Rakastaminen ei ole rakastumisen tunne, rakastaminen se on ennen muuta tekoja, rakkauden antamista ja rakkauden saamista. Tätä palstaa kun lukee, niin monille tämä tuntuu olevan täyttä hepreaa jo ajatuksena. Rakkaus ei tule ulkoa, rakkaus tulee jokaisesta ihmisestä itsestään.
"Kai sentään sen käsität, että jokaiselle tulee tuollaisia ajatuksia /jokaisessa/ suhteessa? Ei ole sellaista suhdetta, jossa ihmiselle ei koskaan tulisi tuollaisia ajatuksia."
Ei todellakaan tule Sen Oikean Ihmisen kanssa! Ja mikä sinä olet tulemaan analysoimaan omia merkkejäni siitä, milloin ITSE huomaan etten ole oikean ihmisen kanssa? Suhde ei voi olla onnellinen eikä tyydyttävä, jos alkaa kuvittelemaan millaista olisi olla jonkun "paremman" kanssa. Mieti nyt itsekin, miksi ihmeessä alkaisit kuvittelemaan tällaisia tosissasi jos olet onnellinen kumppanisi kanssa ja tiedät hänen olevan se oikea?
"Kämppismeininkiin päädytään yleensä MOLEMPIEN osapuolten kyvyttömyyden vuoksi. Kyvyttömyys on kyvyttömyyttä parisuhteeseen ja rakastamiseen."
Oletko edes ollut ikinä avoliitossa/avioliitossa? Kuulostaa kovasti siltä, että sinulta puuttuu käytännön kokemus tai kenties olet katkera jostain. Kämppismeininkiin riittää kuule, jos YKSISTÄÄN TOINEN KUMPPANEISTA alkaa käyttäytymään niin ihan kaikella tasolla. Siinävaiheessa vaikka mitä yrittäisit asioiden hyväksi tehdä, ei asiat muutu toiseksi tuosta vain. Vaan juuri tuossa vaiheessa parhaiten huomaa, ettei juuri ole oikean kumppanin kanssa. Tällaiset asiat kun on kahden kauppa.
"Rakastaminen ei ole rakastumisen tunne, rakastaminen se on ennen muuta tekoja, rakkauden antamista ja rakkauden saamista."
Aivan! Ja juuri omassa entisessä suhteessani nämä TEOT puhuivat rakastamista vastaan, huolimatta omista teoista.
Et taida itse tietää sellaista, että narsismia on olemassa monen eri tasoista ja että meissä kaikissa on narsistisia piirteitä enemmän tai vähemmän. Toisilla se vain ilmenee sairauteen asti.
Kannattaa varmaan ensin vähän miettiä mitä suustansa itse päästelet, ennenkuin tulet kumoamaan narsistin uhrien jakamia todellisia kokemuksia. Muutaman tekstin pätkän perusteella et voi tulla kertomaan onko jonkun kumppani narsisti vai ei, sen tietää paremminkin kokija itse, joka tietää mitä tämä psyykkinen sairaus tarkoittaa.
että nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus.
Jos todella elää siinä uskossa, että Sen Oikean Ihmisen (vieläpä juuri näin kirjoitettuna) löydettyään ei enää ikinä livahda mielessä parempaan vaihtaminen, niin joutuu kyllä vielä kauan kahlaamaan ristiin rastiin kumppaniehdokkaiden meressä, ennen kuin on valmis sitoutumaan parisuhteeseen.
Ei sellaista Oikeaa Ihmistä olekaan, joka on niin kaikin puolin sopiva, että muut vaihtoehdot eivät eksy mieleen enää koskaan sen jälkeen. Parisuhde, niin kuivakkaalta kuin se kuulostaakin, on nimenomaan sitoutumista ja sen myöntämistä, että asia ei vaihtamalla parane. Jos ei koskaan mene tarpeeksi pitkälle, sitoudu tarpeeksi pitkälle, ei voi koskaan tietää. Toista ei opi tuntemaan muutaman kuukauden tai muutaman vuoden aikana eikä varsinkaan niin, että on koko ajan jalka oven välissä.
Parisuhde on myös yhteen kasvamista, muuttumista toisen mukana ja hänen kanssaan yhteisen elämän elämistä, ei kahden elämän yhteensovittamista, vaan nimenomaan yhteisen elämän elämistä.
Ennen kaikkea parisuhteessa joutuu kohtaamaan itsensä, omat odotuksensa, pettymyksensä, heikkoutensa, vikansa jne. Joutuu kohtaamaan sen mahdollisuuden, että toinen kyllästyy sinuun ja myös sen mahdollisuuden, että kyllästyy itse. Kyllästymistä tapahtuu aina, parhaimmillekin meistä. Ihminen vain kertakaikkiaan on sellainen. Parisuhde on oikeastaan vasta sen kyllästymisen tuolla puolen, siinä vaiheessa, kun sitoutuminen ja ne rakkauden teot, jotka on päättänyt ja luvannut toiselle tehdä, alkavat kantaa hedelmää. Silloin vasta parisuhteesta tulee se mitä sen pitääkin olla, olotila, josta ei halua pois, vaikka tarjolla olisi mitä päällepäin parempaa.
Kukaan ei tietenkään voi tietää, millainen sinun parisuhteesi on ja oletko siinä tyytyväinen. Kannattaa kuitenkin miettiä, oletko usein tyytymätön ja minkälaisissa tilanteissa tuo tyytymättömyys ilmenee. Ei kukaan voi vaan tulla, olla täydellinen ja tehdä toista onnelliseksi. Onni lähtee itsestä ja parisuhteessa onni lähtee omasta sitoutumisesta ja omista teoista.
Puhut kyllä asiaa, mutta tekstissäsi löytyy hieman epäkohtia ja väärinkäsityksiä.
"Jos todella elää siinä uskossa, että Sen Oikean Ihmisen (vieläpä juuri näin kirjoitettuna) löydettyään ei enää ikinä livahda mielessä parempaan vaihtaminen, niin joutuu kyllä vielä kauan kahlaamaan ristiin rastiin kumppaniehdokkaiden meressä, ennen kuin on valmis sitoutumaan parisuhteeseen."
Puhut tässä nyt vähän ristiin. Eikö juuri sen sopivimman kumppanin itselleen löydettyä ole onnellinen ja niin tyytyväinen, ettei tarvitse haaveilla muista miehistä. Eikö siinä vaiheessa(varsinkin kun on vielä nuori ja lapseton ihminen kyseessä) kannata lhteä kahlaamaankin sinne mereen? Kysymys ei aina ole minkään täydellisyyden tavoittelusta kumppanin ja parisuhteen suhteen, vaan jos asiat alkavat yksinkertaisesti mennä niin ristiin että kadottaa jo itsensä yrityksistä huolimatta niin ei siinä yhtään mikään enää auta. Tuolla asialla ei ole mitään tekemistä sitoutuvuuden kykenemisen kanssa.
"Ei sellaista Oikeaa Ihmistä olekaan, joka on niin kaikin puolin sopiva, että muut vaihtoehdot eivät eksy mieleen enää koskaan sen jälkeen."
On olemassa monta sopivaa eli ns. oikeaa kumppania kaikille meistä. Sieltä löytyy niitä vähemmän "oikeita" ja niitä jotka itse todellakin tietää kokemisen kautta olevan se parhain juuri itselleen. Itsestään ja omista arvoista sek periaatteista ei koskaan pidä luopua toisen ihmisen takia, jos näin tekee kertoo se vain omasta tyhmyydestä ja oman arvontunnon puutteesta. Mutta olen itse henkilökohtaisesti siltikin sitä mieltä, että jos muut miehet alkavat suhteen aikana laukkaamaan villisti mielessä, ei silloin oma parisuhde voi olla kunnossa. Sen tiettää siinä vaiheessa henkilö itse onko mitkä asiat epäkunnossa, turha alkaa siinä vaiheessa uskottelemaan muuta itselleet että muille.
"Parisuhde, niin kuivakkaalta kuin se kuulostaakin, on nimenomaan sitoutumista ja sen myöntämistä, että asia ei vaihtamalla parane. Jos ei koskaan mene tarpeeksi pitkälle, sitoudu tarpeeksi pitkälle, ei voi koskaan tietää."
Ihan totta puhut. Mutta asiat eivät siltikään ole aina nuin mustavalkoisia. Parisuhde on tietysti molempien sitoutumista ilman takaportteja, mutta jotkut suhteet vain valitettavasti kaatuuvat mahdottomuuteensa, eikä sillä ole tekemistä sitoutumisen tai sitoutumattomuuden kanssa yhtään mitään, joskus on vain luovutettava oman henkisen hyvinvointinsa vuoksi.
"Toista ei opi tuntemaan muutaman kuukauden tai muutaman vuoden aikana eikä varsinkaan niin, että on koko ajan jalka oven välissä."
Joskus sitä huomaa jo heti alussa onko toinen sopiva itselle vai ei. Joskus sitä huomaa vuosienkin päästä, ettei yrittäminenkään riitä pitämään suhdetta onnellisena molemminpuolin, kun ollaankin liian erilaisia eikä ne kompromissit auttaneetkaan mitään. Tälläkään ei ole mitään tekemistä takaportin pitämisen kanssa. Mutta takaportit alkavat juuri aueta kun tajuaa suhteen olevan tuhoon tuomittu.
"Ei kukaan voi vaan tulla, olla täydellinen ja tehdä toista onnelliseksi. Onni lähtee itsestä ja parisuhteessa onni lähtee omasta sitoutumisesta ja omista teoista."
Tietenkin onnellisuus lähtee itsestä, mutta hyvässä suhteessa molemmat tukevat toistensa onnellisuutta juuri näillä rakkauden teoilla. Mutta edelleenkin onnellinen parisuhteessa voi olla vain sen itselleen oikeanlaisen kumppanin kanssa, jossa molemmat teoillaan osoittavat sitoutumista ja rakkautta aktiivisesti.
Minä taas vähän vanhempaa ikä luokkaa.Älä vaan missään nimessä jää narskua katselemaan,se ei muuta kuin pahenee ajan kanssa.Minunkin ex:llä narsistisia piirteitä,äkkipikaisuutta,mustasukkaisuutta(ilman mitään aihetta),tunteeton,ilkeä,ei onneksi kuitenkaan lyönyt muilla kuin sanoilla.15 vuotta oltiin yhdessä,avoliitossa,viimeiset 5 vuotta olivat yhtä helvettiä.Lapsen takia yritin kestää,mutta ei lapsenkaan takia kannata mielen terveyttään pilata.Puoli vuotta sitten sain tarpeekseni kun alko pinna olemaan jatkuvasti kireällä,purin sitä jopa lapseen joka oli aivan syytön kaikkeen.Sekin alkoi jo oireileen,oli kiukkunen jatkuvasti,koulussa alko menemään huonosti.Minäkin olen kauhean sosiaalinen,ukko taas halusi olla aina kotona,yhdessä kun piti lähteä johonkin,oli pahan tuulinen,yksin en saanut missään nimessä lähteä mihinkään.Minä tollo annoin periksi enkä lähtenyt kun en halunnut riidellä,mikä kaduttaa kauheasti,menetin paljon hyviä ystäviä.Yritä vain päästä mahdollisimman pian eroon,minua se ainakin auttoi,nyt olen onnellinen.
Koti-ihminen & menijä sopivat ihan hyvin yhteen, jos menijän ajoittaiset menot ystävien kanssa eivät haittaa koti-ihmistä ja menijä on iloinen koti-ihmisestään. Jos aletaan esittää vaatimuksia, sitten suhde ei voi toimia. Eli koti-ihminen estää toista menemästä mihinkään tai menijä pakottaa toisen mukaan joka paikkaan. Sellainen ei toimi.
Mies ei tuon ykkösviestin perusteella kuulosta narsistilta ainakaan minun mielestäni. Mistä tiedät, onko hän empatiaan kykenemätön vai ei? Raivareita saavat muutkin.