En osaa päästää suhteesta irti. Mitään isompia ongelmia ei ole, mutta paljon pieniä. En jaksa edes kaikkea tähän laittaa, ainakaan vielä. Pääasia on kai se, että en halua miestäni enää. Suudelmat ei maistu miltään ja läheisyys tuntuu ahdistavalta.
Arkielämä menee hyvin ja toimitaan hyvin yhdessä. Unlemat on samansuuntaiset, moraali myös. Siksi on varmaan niin vaikea luovuttaa. Uskon, että en löydä minulle yhtä hvyin sopivaa miestä koskaan.
Kaikkeni olen yrittänyt että tunteet palaisivat takaisin. Mutta itseään ei voi pakottaa...
Arkielämä menee hyvin ja toimitaan hyvin yhdessä. Unlemat on samansuuntaiset, moraali myös. Siksi on varmaan niin vaikea luovuttaa. Uskon, että en löydä minulle yhtä hvyin sopivaa miestä koskaan.
Kaikkeni olen yrittänyt että tunteet palaisivat takaisin. Mutta itseään ei voi pakottaa...
Vastaukset 12
Vanhimmat
elävä nainen. Monesti olen eroa miettinyt, mutta en kuitenkaan pystyisi elämään ilman miestäni. Seksiä en halua hänen kanssaan eikä hän kiihota minua, mutta en uskalla päästää hänestä irti, sillä olen tavallaan riippuvainen hänen seurastaan.
Olen itse se rakastava ja haluava osapuoli, mutta minun poikaystäväni/exäni (?) halusi muuttaa erilleen kahden vuoden intensiivisen yhdessäelon jälkeen. Olen nääntynyt surustani ja luopua en ole osannut hänestä vieläkään. Mutta sille vähemmän välittävälle osapuolelle tällainen erillään asuminen saattaa selventää ajatuksia. Ja silloin toinen saa myös tilaisuuden miettiä vielä, haluaako suhdetta. Älkää ihmiset hyvät luulko että kiima ja intohimo säilyvät koko elämän samanlaisena, sehän on mahdotonta! Hankkikaa jännityksenne vaikka harrastuksista tai pornosta, ei toista saa syyttää siitä, että on tylsää. Siis jos toinen on kaikin puolin hyvä ja todellinen löytö. Olen niin kyllästynyt tämän maailman pinnalliseen "kaikki ja heti mulle"-ajatteluun! Menkää itseenne, ja muuttakaa omaan kämppään jos muu ei auta. Toista ei saa pitää myöskään narun päässä turhaan.
t.Hirttosilmukoitu
"...ei oista saa syyttää siitä, että on tylsää. Siis jos toinen on kaikin puolin hyvä ja todellinen löytö."
Kyllä meistä suurin osa on todellinen löytö, mutta joskus aina ei tule löydettyä sitä "oikeaa" löytöä. Eihän se tyytymättömyys yhdessäoloon aina tarkoita sitä, että vika on toisessa tai edes itsessä. Jos intressit vain ovat erilaiset niin sitä ei vaan aina pärjää yhdessä. Ja usein kai on niin, että jompikumpi luovuttaa ensin, uskaltaa repäistä itsensä irti ja luopua suhteesta, jossa ei koe itseään onnelliseksi. Tämä on katkeraa tietenkin jätetyn kannalta, jos kokee vielä rakastavansa. Toiset ovat luonteeltaan sellaisia, että eivät "koskaan luovuttaisi ja eroaisi". He haluavat tehdä kaikkensa suhteen eteen. Niin minäkin mielestäni yritin, mutta ei se auta mitään, jos toinen on valmiimpi lähtemään.
Eihän sitä kiimaa ja intohimoa voi samanlaisena aina pitää. Mutta jos toisella ei ole enää ollenkaan haluja niin kyllä se liittoa rasittaa puolelta jos toiseltakin. Ja tämä voi olla merkki siitäkin, että aivokemiat eivät enää kohtaa eli jos tunnepuoli ei toimi, niin sitten ei kaikille seksipuolikaan toimi.
Itsellä kävi niin, että kun vaimo teki tempauksen joka johti täydelliseen luottamuspulaan niin minulta loppuivat halut häntä kohtaan kuin seinään. Asia ei ollut enää mitenkään korjattavissa. Tunteet häntä kohtaan särkyivät. Hain eroa, vaikka en eroa halunnutkaan. Mutta jälkikäteen tiedän, että se oli ainoa järkevä ratkaisu. (Vaimo ei siis pettänyt, luottamuspulan syy oli jotain muuta, jota en halua tässä tuoda esille).
samanlainen tilanne päällä jo useita vuosia.Välillä kauhea depis päällä tilanteesta. Vaimo ei tajua tai ei halua myöntää. Lasten takia olen jaksanut,mutta kun kersat kasvaa ja lähtee pian maailmalle ,on pakko tehdä SE päätös ja irrottautua.Vaikeaa se on,mutta parempi kuin jäädä loppuelämäksi miettimään " olisiko pitänyt"....
"Uskon, että en löydä minulle yhtä hyvin sopivaa miestä koskaan. "
Minulla ja minun miehelläni tuli ero jo joku 3-4 kk sitten. Olemme eron jälkeen ollut aika paljon tekemisissä..soiteltu, nähty ja sen sellaista. Minä vain en edel vaikka ero on tullut haluaisi luopua tästä miehestä. yksi syy on juuri tuo minkä sanoit ja minkä laitoin tuohon ylös..Minusta tuntuu ihan samalta. Vaikka meilä riitoja olikin oli tämä mies kuitenkin ihana monessa asiassa..Juuri sopiva minulle..Ja tuntuu kuin sellaista ei ihan heti uudestaan löydä. En tiedä mitä tekisin..Tekisi mielio yrittää uudelleen, mutta en tiedä haluaako entiseni sitä enää. En edel voi päästä irti hänestä.....
Aika ristiriitaista tekstiä. Sanot, ettet halua miestäsi enää, suudelmat ei maistu miltään ja läheisyys tuntuu ahdistavalta.. ja lopussa toteat, ettet usko löytäväsi yhtä sopivaa miestä?! Häh, mitä oikein tarkoitat?? Eihän miehesi ole lainkaan sopiva, mutta olet kiinni tutussa ja turvallisessa. Ihminen on sellainen olento, joka jumiutuu helposti turvalliseen, tuttuun kuvioon. Sinun voi olla vaikea päästää irti, koska olet turvallisuus hakuinen ja toiseksi, jos päästät irti, niin joudut tekemään henkistä itsetutkiskelua. Kun päästät irti suhteestasi, niin joudut katsomaan omaa sisäistä maailmaasi syvemmälle. Sisältäsi voi nousta kipeitä tunteita, joita et ole itsesi kanssa käsitellyt.
Tämä maailmankaikkeus toimii uskomusten mukaisesti. "Tapahtukoon teille uskonne mukaisesti".. raamatusta. Kannattaa alkaa uskoa parempaan huomiseen ja siihen, että löydät itsellesi sopivamman kumppanin. Usko pois, löydät sellaisen, mutta et ihan vielä. Sinun pitää nyt uskaltaa päästää irti ja kohdata oma sisäinen maailmasi. Sinun tulee uskaltaa lähteä turvallisesta kuviosta tuntemattomaan. Saat tässä asiassa tukea ystäviltäsi ja vaikka ihmisiltä tällä palstalla. Kaikkea hyvää sinulle!
Rakkudella, valoEnkeli32
Pelkäänkin että tämä on vain joku vaihe. Ollaan oltu erossa puolisen vuotta viime vuoden puolella ja ongelma korjaantui silloin ihan itsestään, mutta nyt kun se tuli keväällä takaisin niin mikään ei ole auttanut. Ollaan tosiaan kokeiltu vähän kaikenlaista ja puhuttu asiasta. Mieheni ymmärtää minua ja on valmis odottamaan, mutta pelkään että asiat ei korjaannu. Ongelmia on muitakin, mutta tämä häiritsee eniten.
Ensinnäkin varmasti löydät itsellesi sopivan, kun vain aika kuluu..... Löydät sen maailaman ihanimman ja hän tuntuu juuri siltä oikealta ja paljon paremmalta kuin se entinen ja aika kuluu.... ja huomaat että tätäkö tämä nyt on, et halua häntä ja muutenkin kaikkia pienet asiat ärsyttää ja hiertää, mietit mitä tekisit. Olisiko se entinen kuitenkin ollut se oikea ja aika kuluu..... eroat, mietit mitä nyt ja aika kuluu... Rakastuminen on tahdotonta, se vain tulee, mutta rakastaminen on kyllä aika pitkälle tahdon asia. On niin pirun helppo löytää niitä hiertäviä ja ärsyttäviä asioita ja varsinkin siitä toisesta, mutta hyviä asioita toisesta ja huonoja itsestä pitää pitkässä juoksussa oikein kaivella. Mutta kyllä sitä kannattaa edes kokeilla, jos sitä vaikka huomaisi rakastavansa. Ja ei se naapurien ja kavereidenkaan elämä sen kummempaa ole, eivät vain siitä puhu. Että heidän elämänsä kadehtiminen on turhaa. Mutta päätöksiä pitää tehdä suuntaan tai toiseen sillä se aika kuluu....
Huh huh,
luettuani ekan viestin. Olin aivan varma että se on oman avovaimoni käsialaa. Meinaa tuollaista on meidän suhteessa ollut ilmassa. Asiasta on puhuttu ja asian suorastaan aistii ilmassa.
Mutta eipä ollut kuitenkaan. Toisaalta toivoin, että se tämä olisi hänen käsialaa, koska olisin ilokseni huomannut että hän on ruvennut käsittelemään asiaa. Yhteisillä keskusteluistamme ei ole ollut mitään hyötyä.
Ensin kun hän alkoi puhua erosta tosissaan noin vuosi sitten, olin ihan rikki - musta tuli sellainen takertuja, ja mietin vain että mitä mun pitää korjata että toi toinen tuossa vieressä pysyy. Sovittiinkin että yritetään, ja minä yritinkin, hän ei, jonka myönsikin (ei kuulemma osaa teeskennelle, jota minä hänen mielestään teen?!). Olen ollut aika rikki jo pitkän aikaa suhteeseemme.
Jos tässä on jotain hyvää ollut, niin on tullut mietittyä itseään, ja ruvennut näkemään suhteemme todellisia ongelmia, mutta myös oppinut itsestään hemmetin paljon. Se johti kaikkien aallonpohjien jälkeen tilanteeseen, jota voisi melkeimpä kutsua valaistumiseksi. Oivalsin, että mulla riittää elämää myös suhteen ulkopuolella, jos suhteemme päättyy. Ajatus paremmasta huomisesta minut voimaan paljon paremmin - ja niillä fiiliksillä tässä on nyt menty.
Yllätys olikin sitten suuri, kun asioista avokille kerrottuani, että se on ihan okei jos päätämme erota, elämä jatkuu. Niin hän on vaikuttanut suorastaan säikähtäneeltä siihen että olen oivaltanut oman ihmis- ja miehisen arvoni. Ja hän kehtasi sanoa, että jaksatko sä nyt yrittää enää sitten mun kanssa.. Aika laimeeta, kun itse ei ole viittinyt yrittää. Ja nyt hän on ollut oikein mukava jo jonkin aikaa. Alkaa mennä oma kupoli taas ihan sekaisin että mitä tässä nyt tehdä.
Muutenkin ero ahdistaa, sillä avokkini haluaisi että eroaisimme vuodeksi - ja sitten vuoden päästä katottaisiin onko elämämme yhtään parempaa. Itse ihmettelen tälläistä ehdotusta, sillä en halua jäädä miksikään varasuunnitelmaksi tulevaisuuteen, jos sitä ihannemiestä ei löydykkään. Avokkia muutenkin hirvittää ajatus, että kohtaisin uusia naisia elämässäni. Muutenkin tämä "laitetaan toinen pulloon vuodeksi, eletään ja katellaan sitten" - ajatus on kyllä niin 2000-luvun cosmoa että. Itse koen lähes mahdottomana moisen järjestelyn, vaikken poissuljekkaan ajatusta, ettemmekö jostain oikusta palaisi joskus yhteen.
Itse vain tiedän itsestäni sen verran, että jos erottuamme rupean panttaamaan itseäni, niin saatan vetäytyä johonkin henkiseen kuoreeni - ja sieltä pois pääsy saattaisi olla hankalaa. Sen takia olen päättänyt ruveta soveltamaan elämässäni uutta ohjenuoraa "ei saa jäädä tuleen makaamaan", tai "täysillä eteenpäin, vastoinkäymisistä huolimatta", etten jäisi erossamme loputtomiin kyhjöttämään ja odottamaan että jos avokki mahdollisesti palaisi. Muutenkin, on ruvennut tuntumaan, että jos me ei nyt saada ongelmia ratkaistuksi, niin mitä se vuoden ero siinä auttaisi.
Elämä on niin helppoa, kun se on tasapaksua, mut niin vaikeaa kun ei ole.
Noh, tuli aika kyyninen vuodatus. Mutta ei voi mitään.
Meillä kanssa ehdoteltiin tuota harkintaa. Tutui sen verran vieraalta että pantiin kerralla poikki. No ei sekännä ihan helppoa ole omalta puoleltani, vaikka niin halusinkin. Jotenkin sitä sitä parannusta silti odottelee. Mutta nyt olen päätynyt samoihin ajtuksiin kuin sinä. Antaa palaa kun ruuti on kuivaa. Jos joskus yhteen vielä päätyisimme, niin se sen ajan murhe. Nyt aion etsiä itseäni ja jos tässä jokin ihminen mukaan tarttuu ja hyvältä tuntuu, niin hyvä. Ei sitä koko ikäänäsä voi yhden ihmisen oikúttelujen mukaan mennä. Uskon ja toivon että jotain hyvää se elämä vielä kohdalleni tuo. tavalla tai toisella.
Ennenkaikkea olen onneton itseni suhteen.Minäkään en pysty lopettamaan suhdetta, eniten pelkään kenties omaa selviytymistäni, jos lopetan suhteen.Tapaamisia on harvoin ja viime hetken perumisia tulee hänen puoleltaan liian usein.
Olen tuskastunut tilanteeseen, kuitenkaan en osaa /
uskalla päästää irti.Eniten pelkään omaa selviytymistäni,ahdistusta ja pettymyksen tunteita.
Saattaisihan olla, että helpotus olisi suuri ja elämä entistä helpompaa, kun en enää takerru vaan eläisin omanlaistani elämää.Uskallus vaan puuttuu.
Hienoja vastauksia on tullut, kiitos siitä. "Ihanaa" huomata että on muitakin joilla on samanlaisia ongelmia.
Tilanne ei ole muuttunut oikein mihinkään. Olemme jutelleet paljon ja olen yrittänyt miettiä mitä nyt oikein haluan.
Uskon että pärjäisin jos eroamme ja varmaan olisin sinkkuna onnellinenkin, koska olen viimeiset 10 vuotta melkein koko ajan ollut vakavassa suhteessa. Periaatteessa koko nuoruuteni. Ehkä sekin on se ongelma.
Suurin ongelma on mieheni. Pelkään, että hän ei pärjää ja vetäytyy kuoreensa, yksinäisyyteen ja tuhlaa näin elämänsä. Se on sitten niinkuin minun vikani - ainakin itse näen asian näin.
Miehelläni ei ole yhtään kaveria ja suhteet perheeseenkin on aika viileät. Hänellä ei siis periaatteessa ole ketään muuta kuin minut. Enkä usko ,että hän, jos eroamme, lähde etsimään kavereita ja sulkeutuu yksinäisyyteensä.
Hän ei muutenkaan oikein huolehdi itsestään ja pelkään että hänelle käy jotain jos jätän hänet. Pelkään myös hänen terveytensä puolesta, koska hän ei nytkään pidä huolta itsestään kovin paljon ja jos eroamme niin hän pian lopettaa täysin itsestään huolehtimisen.
Tiedän, että se ei muka ole minun ongelmani, mutta kyllä se toisaalta on. En osaa olla niin kylmä että ajattelisin vain itseäni.