Niin sitten minäkin erosin. Minä jonka elämä oli ulkopuolisen silmissä täydellistä ja kadehdittavaa. He näkivät miten ahkera mies minulla oli, fiksu ja huomaavainen. Antoi minulle kauniit ja mukavat lapset, joita minä niin kovasti olin toivonut. Antoi minulle kaiken ja siltikin minä lähdin. Kukaan ei koskaan kysynyt mitä minä annoin. Minäkin annoin kaikkeni, annoin kaikille kaiken mitä vain pystyin. Aloin vuosien varrella huomata, että kaiken tämän hyvän ja vaurauden keskellä en ollutkaan onnellinen. Tämä kaikki ei ollutkaan sitä mitä minä etsin. Olisin tyytynyt paljon vähempään. Rupesin pitämään itsestäni huolta, sillä jos en rakasta itseäni en voi rakastaa muitakaan. Kaipaan ympärilleni aitoja rehellisiä ihmisiä sellaisia jollaisiksi olen yrittänyt myös lapseni kasvattaa. Haluaisin vain joskus pitää lähelläni oikeaa, minulle tarkoitettua ihmistä. Ihmistä joka oikeasti välittää ja arvostaa minua vikoineni päivineen. Tein ehkä monen mielestä väärin, mutta moni on minua myös ymmärtänyt. Eihän kukaan lähde tyhjyyteen, jos kaikki olisi ollut hyvin. Pikkuhiljaa alan olla varma, että minusta tulee vielä onnellinen.
Teinkö väärin
etsin rauhaa
5884
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kunhan tästä kaikesta kaaoksesta on selvitty.
...sinun voi olla vaikea löytää uutta miestä joka kaiken sinulle antaa koska olet sellaiseen tottunut. Henkinen "kaiken" antaminen voi hetken tuntua hyvältä, mutta epäilen että tyytymättömyytesi siihenkin kasvaa ajan myötä, vaikka se ajatustasolla niin pyyteettömän hienolta kuulostaisikin, en usko että se sinulle riittää pitkässä juoksussa.
Olen antanut "kaiken" on hyvä klisee, kun ei konkreettisesti pysty yksilöimään mitä on antanut ja onko se ollut edes tarpeen. Kun toinen on taloudellisesti antanut paljon on vain helppo lohduttaa itseään sanoen teatraalisesti "olen antanut kaikkeni".
ihminen voi antaa kaikkensa suhteessa ihan oikeasti, mut onko se oikein, koska ihmisen pitää muistaa itsensäkin.
Suhteet ovat vaikeaita, mut jos joku on onneton ja onni löytyy sitten vaikka yksin tai toisen kanssa niin mikäs siinä. Ihminen joka ei kykene pysymään tyydyttävässä tilassa paikoillaan ei koskaan voi tarjota kenellekään oikein kunnolla itseään. (henkisesti ja fyysisesti)
Minäkin rakastuin kilttiin mieheen. Tapailtiin kädestä pitäen vajaa vuosi. Sitten aloitettiin perheen suunnittelu ja avioliitto.
Kaikki oli seesteistä ja onnellisen näköistä ulospäin, mutta minä voin henkisesti pahoin.
Kiltti mieheni "lakaisi ongelmat maton alle" eli kun ongelmista ei saanut puhua, eikä koskaan saanut korottaa ääntään.
Tänä vuonna tammikuussa sitten viimeinkin annoin kulissien kaatua kolisten - lähdin uuden miehen matkaan ja hain avioeron.
Nyt nautin elämästä tämän uuden miehen kanssa.
Ulkopuoliset ihmettelevät, miten jätin kiltin ja mukavan miehen. Mutta vain minä sisimmässäni tiedän millaista on turhautua tylsyyteen, tyhjyyttään kolisevassa avioliitossa.
Minulla sama juttu, erosin kaikkien muiden paitsi omasta mielestäni täydellisestä liitosta. Olen tälläkin hetkellä jonkin verran ulalla tilanteesta mutta onnellinen rauhallisuudesta. Kumma kaverit katosivat eron myötä, mitä ihmettelen suuresti.