Mun anoppi on alusta asti ollut hyvin tunkeileva.Suhteemme alkuaikoina tuo tuli kotiimme omilla avaimillaan vaikka keskellä yötä tarkistamaan että olemmeko elossa kun emme vastaa puhelimeen.Tämä johti luonnollisesti avainten poisottamiseen ja kotirauha säilyi parin konfliktin jälkeen siltä osin.Sitten vastaava käytös jatkui ovikellon soittamisena, jos emme vastanneet puhelimeen.Tätä emme meinanneet saadakaan loppumaan enää noin vaan, mutta muutettuamme 20 km päähän niin ei hän enää päässyt tätä harjoittamaan.Mutta sitten jäi tuo soittelu, joka oli sellaista että montakin kertaa toisinaan päivässä ja vain sellasia tarkistussoittoja että mitä kuuluu, olemmeko elossa yms kunnes tämäkin alkoi risomaan kun tulin raskaaksi ja tajusin ettei näin voi jatkua kun tarvitsemme omaa rauhaa vauvaperheessä.
Useita kertoja mieheni on äidilleen sanonut suorat sanat tästä, sitten myöhemmin myös minä, mikä näytti tehoavankin pitkän taistelun jälkeen, mutta edelleen tulee soittoja sillointällöin milloin mistäkin syystä ja jopa pommitusta vaikka tietää varsin hyvin ettei saa häiriköidä.Olen lyönyt puhelinta hälle korvaan, olen puhunut suoraan, olen suuttunut jne mutta ei tuota osaa lopettaa.Nykyisin voi olla tosin niin että soittaa vain kerran viikossa, mutta sitten ihan ykskaks häneltä katoaa kaikki kontrolli ja pommittaa pommittamistaan kunnes saa jonkinlaisen vastauksen.Tämän soitteluhimon perimmäinen tarkoitus on niinkin pähkähullu että hän haluaa tarkistaa onko kaikki hyvin ja olemmeko elossa.
Soittaessaan usein tivaa onko kaikki hyvin ja jos sanoo että kaikki on todellakin aivan hyvin,ei usko, vaan tivaa uudelleen että onko kaikki nyt varmasti hyvin jne.
Tämä johti siihen että kävin vakavamielisen keskustelun hänen kanssaan että sen on nyt loputtava ja se johti jotain parin kolmen viikon asian muistamiseen ja sitten päälle sitkeä pommitus kuin emme olisi asiasta keskustelleetkaan.Tosin, sittemmin olen ottanut kylmän linjan etten vastaa vaan vaikka miten pommittais mutta mies usein haluaa vastata äidilleen kuitenkin lopulta.Usein keksii tikusta asiaa kuten kysyy että tarvitsemmeko rahaa tai jotain ja sillä lepyttää poikansa, vaan ei minua enää.
Kun tapaan anopin silmästä silmään niin hänellä on sellainen tapa että tunkeilee siinäkin puhumaan aivan lähelle kasvoja tapittaen intensiivisesti silmiin hievahtamatta.Asiaa on paljon hänestä itsestään, hänen vaivoistaan ja kolotuksistaan ja jos minä puhun, niin hyvä että malttaa kuunnella loppuun asti kun jo jatkaa omista asioistaan puhumista.Välillä kyllä vetäytyy kauemmas ja tekee onneksi omia askareitaan mutta sitten taas ykskaks puheripuli yllättää ja sama toistuu.
Jos hän tulee meille, hän poimii mitä tahansa leivänmuruja pöydältä ja yleensäkin pyrkii siivoamaan kodissamme.Tosin se ollaan häneltä kielletty myös viime aikoina ja olemme selvittäneet että jos hän tulee meille, niin hän on vieras, eikä hänen tehtävä ole siivota.
Lasta hän hoitaa kyllä mutta kun häntä usein mieluummin huvittaa jutella, niin hän tuntuu ajoin olevan kiinnostunut juuri minun seurasta enempi kuin lapsenlapsestaan ja se minua on alkanut jurppimaan myös.Osaa hoitaa ja hoitaakin kyllä hyvin jos pyydetään, mutta mitään ei tee automaattisesti.
Alan olemaan kuitenkin niin kypsä häneen etten enää taida jaksaa edes tavata häntä, hän vain ei tunnu kunnioittavan meidän rajoja lainkaan, ei vaikka mitä sanois.Se rajattomuus ilmenee ihan jopa siinä ettei tajua miten lähelle tunkee katsomaan silmiin, vaan puhuu vain ja tapittaa intensiivisesti silmiin.
Mitä mä teen, olen aivan raivona tolle ihmiselle jo, enkä haluais katkaista välejä täysin, sillä on kuitenkin hyvä isoäiti lapsenlapselleen?Helppii tarvitaan!Neuvoja!Apua!Hermot menee!!!!
Useita kertoja mieheni on äidilleen sanonut suorat sanat tästä, sitten myöhemmin myös minä, mikä näytti tehoavankin pitkän taistelun jälkeen, mutta edelleen tulee soittoja sillointällöin milloin mistäkin syystä ja jopa pommitusta vaikka tietää varsin hyvin ettei saa häiriköidä.Olen lyönyt puhelinta hälle korvaan, olen puhunut suoraan, olen suuttunut jne mutta ei tuota osaa lopettaa.Nykyisin voi olla tosin niin että soittaa vain kerran viikossa, mutta sitten ihan ykskaks häneltä katoaa kaikki kontrolli ja pommittaa pommittamistaan kunnes saa jonkinlaisen vastauksen.Tämän soitteluhimon perimmäinen tarkoitus on niinkin pähkähullu että hän haluaa tarkistaa onko kaikki hyvin ja olemmeko elossa.
Soittaessaan usein tivaa onko kaikki hyvin ja jos sanoo että kaikki on todellakin aivan hyvin,ei usko, vaan tivaa uudelleen että onko kaikki nyt varmasti hyvin jne.
Tämä johti siihen että kävin vakavamielisen keskustelun hänen kanssaan että sen on nyt loputtava ja se johti jotain parin kolmen viikon asian muistamiseen ja sitten päälle sitkeä pommitus kuin emme olisi asiasta keskustelleetkaan.Tosin, sittemmin olen ottanut kylmän linjan etten vastaa vaan vaikka miten pommittais mutta mies usein haluaa vastata äidilleen kuitenkin lopulta.Usein keksii tikusta asiaa kuten kysyy että tarvitsemmeko rahaa tai jotain ja sillä lepyttää poikansa, vaan ei minua enää.
Kun tapaan anopin silmästä silmään niin hänellä on sellainen tapa että tunkeilee siinäkin puhumaan aivan lähelle kasvoja tapittaen intensiivisesti silmiin hievahtamatta.Asiaa on paljon hänestä itsestään, hänen vaivoistaan ja kolotuksistaan ja jos minä puhun, niin hyvä että malttaa kuunnella loppuun asti kun jo jatkaa omista asioistaan puhumista.Välillä kyllä vetäytyy kauemmas ja tekee onneksi omia askareitaan mutta sitten taas ykskaks puheripuli yllättää ja sama toistuu.
Jos hän tulee meille, hän poimii mitä tahansa leivänmuruja pöydältä ja yleensäkin pyrkii siivoamaan kodissamme.Tosin se ollaan häneltä kielletty myös viime aikoina ja olemme selvittäneet että jos hän tulee meille, niin hän on vieras, eikä hänen tehtävä ole siivota.
Lasta hän hoitaa kyllä mutta kun häntä usein mieluummin huvittaa jutella, niin hän tuntuu ajoin olevan kiinnostunut juuri minun seurasta enempi kuin lapsenlapsestaan ja se minua on alkanut jurppimaan myös.Osaa hoitaa ja hoitaakin kyllä hyvin jos pyydetään, mutta mitään ei tee automaattisesti.
Alan olemaan kuitenkin niin kypsä häneen etten enää taida jaksaa edes tavata häntä, hän vain ei tunnu kunnioittavan meidän rajoja lainkaan, ei vaikka mitä sanois.Se rajattomuus ilmenee ihan jopa siinä ettei tajua miten lähelle tunkee katsomaan silmiin, vaan puhuu vain ja tapittaa intensiivisesti silmiin.
Mitä mä teen, olen aivan raivona tolle ihmiselle jo, enkä haluais katkaista välejä täysin, sillä on kuitenkin hyvä isoäiti lapsenlapselleen?Helppii tarvitaan!Neuvoja!Apua!Hermot menee!!!!
Vastaukset 19
Vanhimmat
voisi olla kuin meillä...
Lohduttaaaa!Huh,siis se etten ole yksin tämän kaltaisen ilmiön kanssa, vaikka olenkin pahoillani sinunkin puolestasi...mutta miten itse olet toiminut anoppisi kanssa?
eli miehen appivanhemmat on just samanlaisia. Eikä ne mitään kuuntele, koska niiden mielestä mä olen vielä osa niiden perhettä, joten se on ihan luonnollista että tulevat kuin omaan kotiinsa, avaavat postin (isä), tiskaavat (äiti) ja ylipäänsä haukkuvat tapaa, jolla me eletään ja ollaan elämä ja koti järjestetty. Olen ruvennut pitämään puhelinta pois päällä öisin, miehen puhelimeen eivät sentään kehtaa soitella. Ja vara-avain on myös otettu pois jo aikoja sitten, ja onneksi matkaa on nykyään niin paljon, etteivät voi noin vain pistäytyä käymään.
Olen ylipäänsä ruvennut vastaamaan puhelimeen harvemmin, jos tulee useampia soittoja, laitan tekstarin, etten voi nyt puhua kun *joku tekosyy*, mutta soittelen huomenna kuulumisia, pari kertaa "meillä nukutaan tähän aikaan". Ne on vähitellen oppinut sen hyväksymään, samoin että tiettyinä kellonaikoina ei saa soittaa kun lapsi on päikkäreillä. Avasin kerran kotona vanhempien postit ja olen kerran ruvennut siellä spontaanisti imuroimaan, sen jälkeen on tuo touhuaminen meillä kyläillessä jäänyt vähemmälle.
Mutta aina ei vanha koira muista oppimiaan temppuja, silloin ei auta kuin olla kovana ja sanoa asiasta, taas. Voimia teille sinne.
raivostuttavalta.
sain näppylöitä.
mutta yksi hieno juttu kirjoituksestasi paistaa: miehesi, siis tämän läheisriippuvaisen mummelin poika, on sun kanssas "samaa joukkuetta". se on NIIN hyvä.
jos näin ei olis, niin tilanne olis aivan toinen. tuo on toki erittäin ärsyttävää mutta selviätte tuosta varmasti yhdessä miehesi kanssa.
pitkää pinnaa ja voimia jankutukseen. älä anna tuon tilanteen tulla teidän väliin.
Otan osaa. Vähän samanlaisia kokemuksia on myös.Lisäksi ns. hankalat anopit on yleensäkin pitkäiäisiä joten sieltäkään päästä ei välttämätä ole apua.Sori.
Rasittavaahan se jatkuva soittelu on, mutta eikös sinunkin nyt olisi syytä ottaa käyttöön edes hieman suhteellisuudentajua ja ennenkaikkea suvaitsevaisuutta. Mitä se anoppisi on? Yksinäinen huolissaan oleva ihminen, jolla nyt ei ehkä ole maailman parhaat käytöstavat, mutta mitä sitten. Eikös sinunkin olisi syytä ottaa vähän aikuisen asennetta käyttöön?
Kyllä se on sillä tavalla että suvaitsevaisuuskiintiö alkaa olemaan loppu, sillä olen ollut suvaitsevainen yli 6,5 vuotta!Soitoillaan häiriköi minun arkeani lapsen kanssa, soittelee vaikka kesken lapsen päiväunien välittämättä herättääkö tämän.Olen sanonut useaan otteeseen tästäkin.Muistaa korkeintaan muutaman viikon ja jatkaa taas, kuin emme olisi asiasta keskustelleetkaan.
No voi hyvänen aika, kuka tässä nyt on avuton! Laita puhelin äänettömälle, äläkä vastaa siihen. Ja jos ovelle tulee, älä avaa. Tuki vielä ovikello jollain pehmusteella, niin ei rämise.
Niin, minulla on syy pitää kyllä puhelin auki oman äitini ja muiden ihmisten vuoksi.Miksi minun pitäisi erakoitua anopin vuoksi?Eli puhelin äänettömälle ja ovikello hiljaiselle?Käyhän meillä muutkin kuin anoppi.Eikäpä meillä ole enää sitä että kävis oven takana alvariinsa, vaan sehän saatiin kuriin muuttamalla kauemmas.Mutta soittelu jatkuu.Tosin, seuraava veto tulee varmaankin tätä menoa olemaan se että numero salaiseksi ja vain mies vastaa hälle omalla puhelimellaan jos haluaa.Minä en halua että hän loukkaantuu minulle, siksi olen tätä sietänyt.Osaatko lainkaan eläytyä tähän?Onhan hän lapseni isoäiti ja lapselle hyvä sinällään.Ei se hänestäkään varmana ole kiva jos ei saa yhteyttä tosi paikan tullen.Se että en ole toiminut kuvaamallasi tavalla, kertoo että kuitenkin haluan antaa hänelle mahdollisuuden korjata tapansa, en halua olla liian jyrkkä ja kova koska hän on isoäiti.Voitko kuvitella että tuntee sittenkin jotain empatiaa toista kohtaan, joka ei sitä ansaitsisi?Etkö itse ole tuntenut?Oletko itse kyennyt aina olemaan vain jyrkkä ja kova sinua hivenen väärin kohdelleille ihmisille?Seisotko itsekään noiden sanojesi takana aina ja kaikissa tilanteissa, eli kova kovaa vastaan vain.Onhan anopissa nyt ne hyvätkin puolensa, vaikkakaan se ei poista hänen häiriökäytöstään.Tiedätkö että ei ole ihan helppo aina olla noin kuvaamallasi tavalla jyrkkä henkilölle joka kuitenkin on miehen äiti ja lapsen isoäiti.Maailma ei vain ystäväiseni mene niin ja minulla ei ole otsaa kohdella häntäkään miten vain.Ei maailma ole noin mustavalkoinen, siinä on myös harmaan eri sävyt ja muut värit.
Mitä ihmettä sinä sitten täällä valitat, kun jo valmiiksi tiedät, miten pitää toimia. Jatka vain samaan erinomaiseen malliisi niin hyvähän siitä tulee - eikö vain!
Kai sitä nyt vinkkejä voi kysellä kuitenkin.Kyllä minä äärikeinot tiedän,jos tarve vaatii, eiköhän ne tiedä ihan jokainen!Itsestään selvyyksiähän siellä latelet.
Ei ne välilyönnit loppuun kulu. Ois kivampi lukea pitkiä vuodatuksia, jos niissä olisi vähän ilmaa. Silloin tällöin yksi tyhjä rivi ja silleen. Oletko huomannut?
Pidetään jatkossa mielessä joo, sillä onhan toi niin tunteella tullut ulos että ei kamalasti kerinnyt välilyöntejä muistamaan..
Minusta teksti oli ihan selkeä, kun oli kuitenkin rivinvälejä (ainakin ekassa kirjoituksessa) eikä ihan yhteen ainoaan pötköön kirjoitettu kuten monella.
Hanki anopille lähestymiskielto niin vierailut loppuvat siihen ja sano anopille että hanki oma elämä.
Itselle tuli kuva mielenterveyden ongelmista kärsivästä naisesta. Jos ei osaa ihmisten rajoja mitenkään hallita, edes auttavasti, tulee mieleen mielenterveyden ongelmat. Lieviä, diagnosoimattomia. Hirvittävintä on se, että olette luoneet rajoja, ette vastaa puhelimeen jne.. mutta silti anoppi ei ole osannut niistä vetää mitään johtopäätöksiä. Se kuullostaa minusta pelottavalle.
Niin, tähänkö ollaan tulemassa, mut ei se ihan oikeesti ole niin helppoa kun on kuitenkin lapsen isoäidistä kyse.Eri asia, jos hän käyttäytyisi lasta kohtaan epäasiallisesti.Mutta lapsi pitää hänestä, häntä kun ei tuo läheisriippuvuus häiritse...vielä.Anoppi on kuitenkin hyvä lapsenlapselleen, mutta minua kohtaan täys takiainen.Taidan ottaa toisen, salaisen puhelinnumeron käyttöönn jos ei lopu tämä.Vastaan sitten aina vaan nykyiseen numerooni kun itselle sopii.Mutta ensin varoitan häntä, ja jos jatkaa, niin sitten se kai olisi seuraava.Mieheni saa pitää yhteyttä äitiinsä edelleen omalla numerollaan, mutta itse toki saan tehdä mitä haluan oman numeroni kanssa.Tähäänkö ollaan tulossa!!!!
Mielenterveysongelmia tai ei, niin tiedätkö, etten jaksa hoitaa häntä lapsen lisäksi.Olen ohjannut häntä hakemaan apua useaan otteeseen, ei tulosta tässäkään!
Miksi et ottaisi itsellesi salaista numeroa? Anna mennä! Siitä se elämä helpottuu. Ja miehen kautta yhteydenpito anoppiin, loppuu sulta turha stressi.