Olen syntynyt sellaiseen outoon tilanteeseen, että ennen syntymääni pari vuotta minua vanhempi sisko kuoli joskus puolen vuoden iässä. Vaikka voisi luulla, että minua sitten rakastettiin sitäkin enemmän, ei jotenkin tunnu siltä. Tuntuu usein että perheeni toivoisi mieluummin siskoni elävän, jolloin taas minä en eläisi. Ja aika hirveäähän tämä, mutta ei edes minua haittaisi, koska olen koko lyhyen ikäni tuntenut oloni onnettomaksi, en nauti elämästä, lääkäriin en ole mennyt, mutta olen jo yli kolme vuotta kärsinyt ahdistuksesta ja masentuneisuudesta enkä lapsenakaan ollut onnellinen.
Koska jossain määrin uskon kohtaloon, tuntuu tämä koko tapaus niin hirveältä. Jos ihminen saa elämän lahjana, tarkoittaako tämä sitä, että minun siskoni piti kuolla, jotta minä saisin elää. Tuntuu kuin käteni olisi vereen tahratut ennen syntymääni! Jos saisin vallan päättää tässä ja nyt, että eläisikö siskoni vai minä, haluaisin antaa siskolleni elämän. Pidän itseäni pelkkänä epäonnistujana ja pettymyksenä kaikille, joten antaisin elämäni siitä hyvästä että siskoni olisi täällä.
On sellainen olo, ettei minua rakasteta minuna itsenäni, olen joku korvaava lapsi. Etten ollut itse itsessäni toivottu, vaan siskoni oli, ja joku piti saada hänen paikalleen. Olen pettynyt vanhempiini. He eivät ole ikinä edes sanoneet rakastavansa minua. Minusta ei ole edes valokuvaa siellä missä muista lapsista on (edesmennyttä siskoani lukuunottamatta).
Minulla on myös sellainen tunne, että varsinkin isäni on pettynyt minuun ja haluaisi siskoni elävän. Tällaista on todella vaikea yrittää jaksaa masentumatta. Todellakin, ihan kuin minä olisin jotenkin syyllinen tähän, jos kohtaloon on yhtään uskominen. Ja sitten herää kysmys, onko minulla muka jokin niin tärkeä rooli tulevaisuudessa, että minun oli määrä syntyä tällailla toisen lapsen mentyä taivaaseen.
Itken kohta näppäimistön märäksi... Olen itkenyt tämän kirjoittamani aiheen takia todella paljon, ja nyt lähiaikoina en ole saanut rauhaa noilta ajatuksilta. Voi kun siskoni olisi täällä lohduttamassa minua... Olo on niin heikko ja yksinäinen.
Koska jossain määrin uskon kohtaloon, tuntuu tämä koko tapaus niin hirveältä. Jos ihminen saa elämän lahjana, tarkoittaako tämä sitä, että minun siskoni piti kuolla, jotta minä saisin elää. Tuntuu kuin käteni olisi vereen tahratut ennen syntymääni! Jos saisin vallan päättää tässä ja nyt, että eläisikö siskoni vai minä, haluaisin antaa siskolleni elämän. Pidän itseäni pelkkänä epäonnistujana ja pettymyksenä kaikille, joten antaisin elämäni siitä hyvästä että siskoni olisi täällä.
On sellainen olo, ettei minua rakasteta minuna itsenäni, olen joku korvaava lapsi. Etten ollut itse itsessäni toivottu, vaan siskoni oli, ja joku piti saada hänen paikalleen. Olen pettynyt vanhempiini. He eivät ole ikinä edes sanoneet rakastavansa minua. Minusta ei ole edes valokuvaa siellä missä muista lapsista on (edesmennyttä siskoani lukuunottamatta).
Minulla on myös sellainen tunne, että varsinkin isäni on pettynyt minuun ja haluaisi siskoni elävän. Tällaista on todella vaikea yrittää jaksaa masentumatta. Todellakin, ihan kuin minä olisin jotenkin syyllinen tähän, jos kohtaloon on yhtään uskominen. Ja sitten herää kysmys, onko minulla muka jokin niin tärkeä rooli tulevaisuudessa, että minun oli määrä syntyä tällailla toisen lapsen mentyä taivaaseen.
Itken kohta näppäimistön märäksi... Olen itkenyt tämän kirjoittamani aiheen takia todella paljon, ja nyt lähiaikoina en ole saanut rauhaa noilta ajatuksilta. Voi kun siskoni olisi täällä lohduttamassa minua... Olo on niin heikko ja yksinäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen sitä mieltä, että taidat olla niin ahdistunut asiasta, että olisi hyvä saada apua.
Miksi noin muuten ajattelet? Miten vahempasi sinua ovat kohdelleet? Ovatko sanoneet jotain tuollaista sinulle, vai onko tuo sinun mielikuvaa?
Itse sain aina vierestä kuulla aikoinani kun siskoani kehuttiin ja minua toruttiin milloin mistäkin. Hänessä ei koskaan ollut mitään vikaa eikä tehnyt pahoja.
Nyt vanhemmat iäkkäitä, toinen tekee kuolemaan sairaalassa, toinen asuu monien apujen turvin kotona ja kukas heitä on auttanutkaan tässä vanhuusvuosina, minä! Toisella siskolla on "oma elämä". Sairaalassakaan ei ole koskaan käynyt katsomassa kumpaakan eikä nyt kuolevaakaan vanhempaa. Että näin.
Elämäsi näyttää olevan tyyppiesimerkki siitä, miten äitisi ja isäsi käyttäytyvät kuolleen lapsen jälkeen.Minulla on kokemusta tästä sukulaisteni ja ystävieni kautta ja totuus on se, että ikinä et ole tarpeeksi paras, sillä kuollutta ei kukaan voi korvata.Se on sinun elämässäsi kamala risti.Se, joka tarvitsisi ammattiapua, et ole sinä, vaan äitisi ja isäsi.Mutta tuskin menevät.Muutosta ei tule, nyt setänikin on jo 63v ja kärsii elämässään aiemmin syntyneen veljensä kuolemasta ennen omaa syntymäänsä.Olet sijaiskärsijä, syytön syntipukki, niinkuin setänikin.SYY EI OLE SINUSSA! Sinä olet paras omana itsenäsi!Et kelpaa kuitenkaan äidillesi ja isällesi, koska kuollutta ei voi korvata.Sinun on siis kelvattava itsellesi ja oltava paras itsellesi.Ympäröi itsesi muilla mukavilla, ystävillä jne. jos pystyt.
Valokuvaasi ei sinne tulekaan, koska on liian tuskallista laittaa se sinne, koska yksi puuttuu välistä.
Hei Sinä yksinäinen! Et sinä todellakaan ole syy-
pää siihen,miten vanhempasi sinua kohtelevat.Jos
suinkin jaksat,ota asia puheeksi heidän kanssaan.
Kysy suoraan,mitä olet tehnyt väärin heidän mieles-
tään,koska sinua kohdellaan noin.Jos he eivät vastaa sinulle,keskustele ihmeessä jonkun terapeu-
tin kanssa asiasta.Saat varmasti itsellesi mielen-
rauhan.Omalla kohdallani oli sellainen tilanne,että
mieheni alkoi juomaan aivan hullun lailla.Olimme
koko perhe (kaksi lasta,pois kotoa jo)erittäin huo-
lissamme hänestä.Apua ei tullut päihdetyöntekijältä
minkäänlaista.No,mieheni sai laajan sydäninfarktin marraskuussa -07.Silloin olin to-
della kauhuissani.Hän oli teholla hoidossa,mutta
kotiin tuli erivärinen (ei enää harmaa)ja muuttu-
nut mies.Sen jälkeen hän ei ole ottanut pisaraakaan.Kävin hänen kanssaan päihdepolilla
keskustelemassa erittäin ihanan psykiatrin kanssa.
Viimeinen käyntimme oli huhtikuun alussa.Tämä ihana psykiatri kertoi minulle ns. vertaisryhmäs-
tä,joka oli tarkoitettu alkoholistien perheenjä-
senille.Menin sinne,meitä oli 8 henkilöä paikalla.Siellä jokainen puhui,mitä sisimmässään on tuntenut ja patouttanut sinne.Kokoonnuimme 6 kertaa.Sen jälkeen minäkin olin kuin uudesti syn-
tynyt.Puhuminen aivan vieraille ihmisille auttoi.
Alustajina tapaamisissamme oli kaksi mielenter-
veyshoitajaa ja kerran myös psykologi.Meistä koko
ryhmästä tuli kuin yksi ja sama perhe.Pidämme edelleen yhteyttä puhelimitse.Hakeudu sinäkin ih-
meessä johonkin ryhmään,missä voit vapaasti puhua tunteistasi ja pahasta olostasi.Toivon sydämestä-
ni,että AURINKO PAISTAA SINUN ELÄMÄÄSI vielä.Pais-
taahan se,anna tulla ulos paha olosi vaikka huu-
tamalla metsässä.Älä pidä sitä sisälläsi!
Lämpimin terveisin:Sirpale