En ole runouden harrastaja. Mutta seuraava Pentti Saarikosken runo on lohduttanut ja koskettanut elämäni vaikeimmilla hetkillä.
Ymmärrän runon niin, että "minä" on kaltaiseni noin 35-vuotias mies, joka jo tietää että mikään ei voi estää avioeroa: mies jo kulkee kahden valon välistä. Hän rakastaan kyllä vaimoaan, mutta niin kuin vierasta ihmistä. Kallio ja sillat ovat pitkän liiton ja ikuisen kaavaillun rakkauden vertauskuvia.
Koskettavin kohta on rakastaa niinkuin yksinäistä iltaa, joka tuoksuu kirjoilta. Voiko eron tuskan enää lohduttavammin sanoa?
Runossa ei ole välimerkkejä, koska se kuvaa miehen ajatuksen virtaa, tunnetiloja. Se päättyy epätoivoiseen purskahdukseen. Ehkä itkuun parahdukseen.
minä rakastan sinua
niinkuin vierasta maata
kalliota ja siltaa
niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta
minä kävelen sinua kohti maailmassa
ilmakehien alla
kahden valon välistä
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua
Ymmärrän runon niin, että "minä" on kaltaiseni noin 35-vuotias mies, joka jo tietää että mikään ei voi estää avioeroa: mies jo kulkee kahden valon välistä. Hän rakastaan kyllä vaimoaan, mutta niin kuin vierasta ihmistä. Kallio ja sillat ovat pitkän liiton ja ikuisen kaavaillun rakkauden vertauskuvia.
Koskettavin kohta on rakastaa niinkuin yksinäistä iltaa, joka tuoksuu kirjoilta. Voiko eron tuskan enää lohduttavammin sanoa?
Runossa ei ole välimerkkejä, koska se kuvaa miehen ajatuksen virtaa, tunnetiloja. Se päättyy epätoivoiseen purskahdukseen. Ehkä itkuun parahdukseen.
minä rakastan sinua
niinkuin vierasta maata
kalliota ja siltaa
niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta
minä kävelen sinua kohti maailmassa
ilmakehien alla
kahden valon välistä
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua
Vastaukset 3
Vanhimmat
En ole minäkään runouden harrastaja, vaikka niitä satunnaisesti tykkäänkin lukea..
Olen 30-kymppinen nainen.
Minulle tuli mieleen seuraavaa tuosta samasta runosta..
Rakastan sinua kuin vierasta maata..
Vieras maa voi olla saavuttamaton paikka. Ollessaan vieraassa maassa, ihmisen usein valloittaa uusi tilanne, uusi ennestään kokematon atmosfääri ja siihen sidoksissa oleva rajaton vapauden ja vallattomuuden tunne..
Tuoksut, ilma, äänet, valot ja varjot; kaikki on nautittava, imettävä itseensä rajallisen ajan puitteissa... olla juovuksissa vieraasta maasta..
Kallio on perustus, ikiaikainen ja jylhä. Ollut aina ja aina oleva. Silta on tie yli elämän virtapaikkojen, polku toiselle puolelle, uusiin maisemiin, johdatus eteenpäin, jonnekin...
Yksinäinen ilta, jok atuoksuu kirjoilta..
Onko mitään rauhoittavampaa kuin ilta pimeä, lamppu ja kirja, ja illan tyyni rauha, joka täyttää sisikunnan, kaihoisa ja rauhallinen paikka itselle..
Kahden valon välistä..
On paikka nimeltä nyt, ja se on tässä. Syntymän ja kuoleman välissä..
Minun ajatukseni joka on veustetty ja sinua...
Onko suurempaa tunnetta, kuin täyttymyksen tunne, joka täyttää ihmisen tämän ollessa rakastunut. Kaksi on yksi, ja monesti toisissaan ikuisesti läsnä, vaikka erossa hetkellisesti olisivatkin, rakastavaiset. Toisen olemassaolon hiljainen tiedostaminen, erillisyydestä huolimatta...
Runo ei minusta niinkään kuvaa eroa ja sen tuskaa, vaan enemmänkin elämässä kiinnioloa, vahvaa läsnäolon tunnetta,
Mutta onneksi runoja saa tulkita niin kuin mieleen juolahtaa ;)
Outoa kuitenkin, että tämä runo on usein esitetään hääparille. Ehkä tuo jälkimmäinen tulkinta selittäisi sen.
Täällähän tämä, arkistossa :)