Lienee melko harvinaista, että avioero tulee miltei 50 vuoden pituisen avioliiton jälkeen. Kirjoitan vanhemmistani ja olen vanhin heidän lapsistaan. Olen yrittänyt etsiä tuki- yms. palveluja netistä koskien tällaista pitkää avioliittoa. Eläkeliiton sivuilta löysin jonkin verran tietoa, mutta onko mitään muuta vertaistukea tai tukipalvelua eläkeikäiselle ihmiselle vaikeassa elämäntilanteessa? Kriisi on vaikea ja kriisiapua olisi saatava pian, sillä meiltä keski-ikäisiltä 'lapsilta' alkaa jo voimavarat olla lopussa, kun tilanne on akuutti tällä hetkellä.
avioero 50 vuoden jälkeen
huoli vanhemmista
192781
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ymmärrän tuskaasi mutta; jos eivät vanhempasi halua elää yhdessä - anna erota.
Minäkin erosin pitkästä liitosta - 40 vuotta sitä ´riemua´kesti.
Lapset ovat suhtautuneet hienotunteisesti eli kumpaakaan meistä vanhemmista ei ole mitenkään syyllistetty.
Emme ole riidelleet lasten kanssa emmekä oikeastaan EDES toistemme kanssa - se vain - lopahti.
Tyhjyyttään kolisevaa liittoa on turhaa pitää väkisin hengissä,
ehkä molemmat vanhempasi nyt saavat hengähtää.
Jokainen tietää - ettemme me - 40 vuoden jälkeen tai vanhempasi 50 vuoden jälkeen hepppoisin perustein hae eroa.
Se on harkittu juttu.
Minä en haluaisi edes keskustella kaikesta eroon liittyvästä lasteni kanssa - se on niin henkilökohtaista ja meidän tapauksessamme vähän säälittävää, armotonta, ala-arvoistakin.
Nyt, kun olemme virallisesti eronneet tulemme x miehen kanssa toimeen ihan ok - kun ei joka päivä tarvitse katsella toista ja kun turhat yrityksen kuolleen liiton pelastamiseksi ovat takanapäin.
Melkein 3 vuotta tätä prosessia on kestänyt, minä en ole eheytysajasta tullut onnelliseksi eikä myöskään entinen puoliso.
Laiskana, mukavuudenhaluisena ihmisenä hän luultavasti olisi jatkanut liittoa - ei se häntä häirinnyt että meillä ei ollut mitään yhteistä.
Seiso vanhempiesi turvana ja tukea - jos he sitä pyytävät - muutoin - anna heidän setviä omia ongelmiaan.
Ei elämä eroon kaadu eikä tule maailmanloppua.
Minä olen hyvin, hyvin, onnellinen nyt kun saan olla ihan itsekseni ilman turhia paineita kulissiliiton ylläpitämisestä.
Meillä oli ikäeroa minun edukseni aika paljon, mutta se ei ollut eron syy - samat ongelmat meillä olisi ollut vaikka olisimme päivälleen saman ikäiset.
etkö lukenut, että ap kirjoitti kriisin olevan vaikea ja kriisiapua olisi saatava pian...ei kaikilla mene ero tyyliin "jos vanhemmat eivät halua elää yhdessä-anna erota", "anna heidän setviä omia ongelmiaan"...ei se välttämättä niin yksinkertaista ole kaikkien pariskuntien kohdalla...jotenkin ikävää, että vastauksessasi hehkutat omaa selviytymistäsi omassa erossasi...
Itse en osaa antaa vastausta ap:n kysymykseen, mutta ei sitä löydy kaiken-kokeneenkaan tekstistä...
En varsinaisesti yrittänyt antaa vastausta - vain kerto oman versioni.
Ja kuule:
MAAILMA EI TODELLA KAADU AVIOEROON OLI SITTEN 50 tai 60 vuotta naimisissa, jos joku on niin läheisriippuvainen niin avioliitto on varsinainen surmanloukku!
Miksi aikuisten lastan ylipäätään tarvii neuvoa omia vanhempiaan?
Kyllä ne osaa hoitaa hommansa - ihan ilman sekaantumisia ja " kriisiapua".
osaa...avioliittoja ja ihmisiä on niin erilaisia, toiset selviää erosta tuosta vaan ja joillekin se voi olla ylipääsemätön juttu, johon todellakin tarvitaan ammattiauttajan apua...
Ei ole liian myöhäistä alkaa elää omannäköistä elämää.
Sukulaiset eivät useimmiten ole parhaita mahdollisia neuvojia. Suvun kesken jylläävät vahvat tunteet muutoinkin saatikka akuutissa kriisivaiheessa.
Onhan noita terapeutteja joka lähtöön, eri asia
haluavatko/tarvitsevatko vanhempasi???
Annetaan ikä-ihmisten pitää itsemääräämisoikeutensa loppuun asti!
Kaikkea hyvää kaikille, kyllä se siitä.
...sotkeneet (pieniä) lapsiaan mihinkään uusioperhesekamelskaan.Ovat pysyneet yhdessä sen tarvittvan parikymmentä vuotta ja pikkaisen ylikin.
Tottakai on parempi, että vanhemmat eroavat, jos yhteiselämä ei suju. Tässä tapauksessa ero tuli toiselle vanhemmalleni täytenä shokkina, kun paljastui, että toisella on ollut ulkopuolinen suhde jo pari vuotta. Tämä 'petetty' vanhempani tarvisi sitä kriisiapua, koska purkaa nyt kaiken tuskan ja vihan meihin 'lapsiin'. Ja sen vuoksi meiltä alkaa olla voimavarat myös lopussa.
Ei " lasten" tarvitse olla mitään jätesäiliöitä vanhemmalle - olkoon että ero tuli yllätyksenä tms.
Minkähänlainen liitto se muuten on ollut - ihan oikeasti - jos toinen kerran on ollut ulkopuolisen kanssa suhteissa ´pari vuotta`
- pelkkää auvoista onnea, vai???
Pitkässä avioliitossa on sekä tyyntä että myrskyä, kuten useimmissa avioliitoissa. Toiset luovuttavat ensimmäisen myrskyn jälkeen ja toiset pystyvät jatkamaan niistä huolimatta. Enpä usko, että edes lyhyissä avioliitoissa koko aika olisi ns. auvoista onnea.
Tässä omien vanhempieni tapauksessa on kysymys hyvin nuorena solmitusta avioliitosta, ja he myös kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Mitään sen suurempia ongelmia ei ole ollut ja he paljon tekivät kaikkea yhdessä ja olemme hyvin tiivis perheyhteisö. Meillä kaikilla lapsilla on myös hyvät välit äitiin ja isään. Asun samalla pienellä paikkakunnalla, jossa vanhempanikin asuvat.
Toisen vanhempani on ollut helppo pitää yllä toista suhdetta toisen siitä tietämättä, jos toinen on ollut esim. jonkun meidän lasten luona. Muut sisarukseni asuvat eri paikkakunnilla.
Alkuperäisessä viestissäni kysyin sitä, että mistä kriisiapua voi saada.
Seurakunta (papit ym.)
Perheneuvola
Palvelevat puhelimet ym...
Kiitos sinulle asiallisesta viestistäsi. Molemmat vanhempani ovat soittaneet seurakunnan papille. Seurakunnan palvelut on myös näissä asioissa siirretty muualle isompaan kaupunkiin. He asuvat pienellä paikkakunnalla, jossa perheneuvolaa ei ole ja palvelupuhelimiin soittaminen pienellä eläkkeellä ei ole mahdollista kovinkaan usein.
lukemaan kirjoituksesi. Kerron omasta kokemuksestani. Olen itse kokenut eron pitkän liiton jälkeen. Ja oli se eroa hakeva ja halunnut osapuoli - nainen. Oli aikuiset lapset, jotka näkivät ettei kumpikaan voinut hyvin - ei vuosikymmeniin. Siitä kärsivät aikuiset lapsetkin ja he juuri kannustivat eroamaan.
Se oli valtava voimanponnistus, koska toinen ei olisi halunnut erota, eikä nähnyt mitään syytä eroon. Hän oli mm hyvin läheisriippuvainen ja elänyt käytännössä minun kauttani.
Ei ollut todellakaan helppoa, mutta pidin tahtoni ja olen siitä kiitollinen, että jaksoin pitää puoleni. Nyt, kun erosta on yli 10 vuotta, molempien elämänlaatu on parantunut ja seestynyt. Jos en olisi uskaltanut erota, uskon, etten olisi enää "terve" tai olisinko hengissäkään? Henkinen vointini olisi vielä romahtanut - todennäköisesti. Mies ei ollut väkivaltainen, mutta minun oli pakko hypätä ulos ahdistavasta liitosta ja en ole mennyt uuteen liittoon.
Tuin ex-miestäni kaikin tavoin eron jälkeen. Kävimme molemmat Fisher-eroseminaarin. Autoin muutoissa, järjestelin hänen koti-asioita, tilasin ajan jopa lääkärille ( hänen luvallaan)jossa hän sai purkaa mieltään. Hänellä meni tosi huonosti pitkän aikaa( oli pari sairaalajaksoa jne..), mutta kuten totesin, hänkin löysi tasapainon ja on voinut pitkän hyvin ja hänellä on nykyään erittäin hyvä avoliitto uuden kumppanin kanssa. Aikuiset lapset tukivat molempia ja suhteet ovat pysyneet hyvinä siitäkin huolimatta, että ex-miehelle tuli selväksi lasten kanta: Parempi erota. Tärkeintä on läheisten tuki ja ymmärrys.
On kyllä asiallista hakea apua perheen ulkopuolelta.
Appivanhempani erosivat yli neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Olimme olleet naimisissa jo vuosia, mutta kyllä se oli sokki...Ja sitten luurangot vyöryivät kolisten kaapista. Siinä on vaikea säilyttää maltti, kun tunteet tulevat esiin. Vuosikymmenien ongelmat paljastuivat.
Lapset eivät ole oikea osoite ongelmien selvittämiselle. Tässä tapauksessa vanhemmat myöhemmin avioituivat uudelleen - kai se oli heille välttämätöntä. En tiedä loppujen lopuksi paraniko mikään asia siitä.
Hyvä hakea apua, eri asia on saako sitä! Yleensä ei äkkiä tahdo saada mistään, tiedän sen omasta kokemuksestani, vaikka asiat ovat olleet toisenluonteisia.
Toivottavasti vanhempasi saa apua!
Eroseminaari on vertaistukiryhmä kaikenikäisille, itse olen osallistunut seminaariin jossa vanhin oli 68-vuotias. Iällä ei ole merkitystä. Eroseminaarissa voi käsitellä eroprosessin vaikeat asiat turvallisesti, kaikki on siellä vapaaehtoista ja kukin käsittelee asioita oman kykynsä mukaan. Seminaari antaa työkalut eroprosessin käsittelemiseen ja auttaa eheytymään. Omasta kokemuksestani voin sanoa että seminaarista tuli käännekohta senhetkisessä elämässäni ja sen avulla olen saanut kaikista ihmissuhteistani entistä toimivampia. Lisätietoja vaikkapa www.fisher.fi
Ja jos oikein nopeasti tarvitaan apua, sitä saa nopeimmin yksityiseltä psykiatrilta. Kalliiksi tietysti tulee, kela maksaa osan, kuten yleensäkin lääkärikäynneistä.
Psykiatrilta saa myös puheavun lisäksi lääkkeet, jos niitä tarvitaan.
Lääkäriluettelon saa apteekeista tai netistä.
ei edes pidä kiirehtiä. Me kävimme seminaarin pitkän liiton eron jälkeen noin vuosi- kaksi erosta. Silloin kykenee käsittelemään ja näkemään asioita kypsemmin, kuin tuoreessa erovaiheessa.Apua ja tukea löytyy, kun on varaa maksaa. Enkä väheksy oman lähipiirin tukea ja ymmärrystä - molemmille osapuolille. Ja nykyään löytyy jokaisen tuttava ja ystäväpiiristä saman kokeneita, joilta voi saada vertaistukea.
on kyllä löytänyt itselleen sen kriisiavun sinusta, mutta sinä tarvitsit nyt itsellesi apua, että jaksaisit. Pääsetkö itse käymään perheneuvolassa tai kirkon palvelukeskuksessa isommalla paikkakunnalla että pääsisit purkamaan mieltäsi hetimiten?
apua mielenterveydenhoitajalta tai lääkäriltä.