Kuten olen aiemmissa topiceissa kirjoittanut, käyn parisuhdeterapiassa mieheni kanssa. Syynä miehen uskottomuus.
Koko terapiaan meno oli ainoa mahdollisuus yrittää pelastaa avioliittoa. Mies halusi sitä enemmän (sekä terapiaa että avioliiton pelastamista).
Mitään helppoa terapia ei toden totta ole ollut. Ekaksi oli todella vaikeaa puhua privajutuistaan ventovieraalle. Pidättyväisenä ihmisenä en ollut ensin varma, haluanko/pystynkö ollenkaan puhumaan ko terapeutille. Kun luottamus parin-kolmen kerran jälkeen syntyi, käyntejä on alkanut odottaa.
Terapiassa on kaikki asiat vedetty esiin. Raadollisesti ja karusti. Mitään ei jätetä väliin. Siellä ei enää valehdella. Terapeutti on elämää nähnyt keski-ikäinen nainen, joka ei jätä mitään kiveä kääntämättä.
On se ollut vaikeaa. Aluksi itkin niin, etten pystynyt puhumaan. Kun pääsin kotiin, nukuin monta tuntia, käynnit olivat (ja ovat edelleen) henkisesti hyvin raskaita.
Useimmiten käymme siellä yhdessä, välillä kummallakin on oma käyntikerta. Ainakin mies on kokenut "yksityistunnit" tärkeiksi.
Jos avioliittomme ei pelastuisikaan, terapiasta on ollut meille molemmille valtavasti hyötyä. Tuntuu että sen avulla on oppinut tuntemaan paitsi toisen myös itsensä.
On hienoa kun huomaa itsessään piirteitä ja vahvuuksiakin, joiden olemassaolosta ei ole ollut tietoakaan.
Olisi mukavaa jos joku muukin kertoisi terapiakokemuksistaan!!
Koko terapiaan meno oli ainoa mahdollisuus yrittää pelastaa avioliittoa. Mies halusi sitä enemmän (sekä terapiaa että avioliiton pelastamista).
Mitään helppoa terapia ei toden totta ole ollut. Ekaksi oli todella vaikeaa puhua privajutuistaan ventovieraalle. Pidättyväisenä ihmisenä en ollut ensin varma, haluanko/pystynkö ollenkaan puhumaan ko terapeutille. Kun luottamus parin-kolmen kerran jälkeen syntyi, käyntejä on alkanut odottaa.
Terapiassa on kaikki asiat vedetty esiin. Raadollisesti ja karusti. Mitään ei jätetä väliin. Siellä ei enää valehdella. Terapeutti on elämää nähnyt keski-ikäinen nainen, joka ei jätä mitään kiveä kääntämättä.
On se ollut vaikeaa. Aluksi itkin niin, etten pystynyt puhumaan. Kun pääsin kotiin, nukuin monta tuntia, käynnit olivat (ja ovat edelleen) henkisesti hyvin raskaita.
Useimmiten käymme siellä yhdessä, välillä kummallakin on oma käyntikerta. Ainakin mies on kokenut "yksityistunnit" tärkeiksi.
Jos avioliittomme ei pelastuisikaan, terapiasta on ollut meille molemmille valtavasti hyötyä. Tuntuu että sen avulla on oppinut tuntemaan paitsi toisen myös itsensä.
On hienoa kun huomaa itsessään piirteitä ja vahvuuksiakin, joiden olemassaolosta ei ole ollut tietoakaan.
Olisi mukavaa jos joku muukin kertoisi terapiakokemuksistaan!!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Meillä on takana pitkä suhde ja avioliittokin; naimissa melkein 20 vuotta. En tiedä, mitä tapahtui vuosien varrella ja miksi. Minä kuitenkin masennuin ja mieheni hylkäsi minut. Konkreettisesta uskottomuudesta en tiedä varmasti, vaikka sitäkin olen epäillyt enkä tiedä, kumpi tapahtui ensin, minun masentumiseni vai se, että mieheni hylkäsi minut. Hän kuitenkin alkoi elää kuin poikamies, salasi asiansa, jopa yhteiset raha-asiamme ja meni aina omia menojaan ja minä hoidin kodin ja neljä lastamme. Olen edelleen täysin hukassa ja huonosti voiva.
Meistä tuli alun pitkän rakastumisvaiheen, 15 vuotta, jälkeen kuin vihamiehiä. Riitelimme paljon. Tammikuussa tilanne kärjistyi pahaan riitaan ja muutin pois kotoa ja hain avioeroa, jota miehenikin silloin hetkellisesti ehdotti.
Heräsin silloin kuin vuosia jatkuneesta masennuksestani, mutta menin psyykkisesti muutoin niin huonoon kuntoon ja huomasin kuinka sairaalloisen riippuvainen olin miehestäni ja palasin murtuneena kotiin. Mieheni sanoo haluavansa meidän jatkavan. Syitä on monia, muun muassa hän sanoo rakastavansa minua ja lasten vuoksi hän haluaisi jatkaa yhdessä. Ehkä hän uskookin rakastavansa minua, mutta jokin on peruuttamattomasti rikki enkä enää luota mieheeni.
Kävimme keväällä kolme kertaa pariterapiassa, mutta se jäi kuin kesken. Mieheni ei tullut enää neljännelle tapaamiselle. Hän piti silloin kiinni edelleen piintyneestä kannastaan, että hän ei halua puhua tai hänestä ei ole keskustelijaksi, mutta haluaa jatkaa puhtaalta pöydältä.
Riitelymme jatkuu ja mukaan on tullut mieheni psyykkisen väkivallan lisäksi hänen fyysinen väkivaltansa. Ja olemme juuri aloittaneet toisen parisuhdeterapian, johon mieheni sitten taas suostui, koska ilmeisesti hän itsekin käsittää, että suhteessamme on jotakin, jota emme pysty selvittämään ainakaan ilman apua. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen mies tyytymättömän taas sanoi, että se oli pelkkää hänen haukkumistaan. Terapeutti sanoo, että ei ole niin vaan minä vain puran syviä pettymyksiäni ja loukatuksi tulemisen tunteitani.
Toisessa tapaamisessa sama henki jatkui ja mieheni sanoi jälkeen päin, että oli jo lähdössä kesken pois, koska terapeutti alkoi kuulemma toistaa itseään. Minusta lähinnä mieheni kiusaantui, kun sai syytöksiä.
Olemme mieheni kanssa siinä mielessä eri asemassa, että minä olen käynyt vuosia yksilöpsykoterapiassa ja tottunut tutkimaan mieltäni ja sanoittamaan mieleni sisältöä.
En tiedä, mitä tästä tulee. Ehkä tämäkään ei auta meitä.
Eipä tainnut kirjoitukseni paljon auttaa alkuperäistä kirjoittajaa. Taisin sortua purkamaan vain omaa mieltäni.
Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että kaikki mahdollinen pitää tehdä suhteen pelastamiseksi. Psykoterapeuttini neuvoo aina minua, että kuuntelisin tarkasti omia tunteitani. Ne ovat tärkeitä.
Minä en vain tiedä, mitä haluan. Ehkä aika auttaa. Sekin kyllä auttaa, kun kuulee muiden ajatuksia asiasta ja joskus saa jotakin konkreettistakin neuvoa avuksi.
Tuulia!
Samanlainen taival meilläkin on avioliitossa, ens kesänä tulee 20 vuotta täyteen. Lapsia yksi vähemmän kuin teillä.
Hyvin ikävää että miehesi suhtautuu tuolla tavoin parisuhdeterapiaan. Meillä tilanne on toinen, mies halusi terapiaa koska oli paniikissa; tiesi että oli hyvin lähellä menettää perheensä. Hän liputtaa terapian puolesta - vaikka on selkeästi myös hermostunut kun olen siellä todellakin sanonut mitä olen ajatellut. Onhan se vaikeaa kaikille osapuolille. Meillä terapeutti on niin varovainen sanankäänteissään, ettei hänen puheistaan voisi mitenkään saada ketään syyttävää tai syyllistävää käsitystä.
Myös minä olen masentunut. En tiedä olenko ollut ennen kuin uskottomuusvyyhti paljastui, mutta sen jälkeen selkeästi. Söin vuoden mielialalääkkeitä, jotka auttoivat. Jätin ne keväällä pois kun ajattelin olevani vahvoilla - no en olekaan, taas on päiviä, että itkeä tihuttelee pienimmästäkin ja ilman mitään syytä. Lapsille selittelen potevani migreeniä (hohhoijaa...).
Ex-mieheni jätti minut vuonna -81, syynä toinen nainen. Meni kesälomallaan kursseille, ja takaisin tuli umpirakastuneena. Oli se kova juttu, mutta en usko että mitenkään erityisesti olisin käynyt eroa läpi - viikon makasin petin pohjalla ja sitten lähdin kapakkaan; kova oli tarve ottaa selville että vieläkö sitä kelpasi muille..
Muitakin hylätyksijättämisiä on tapahtunut elämässäni (ainakin siltä kantilta katsottuna miten terapiassa ne nähdään hylkäämisiksi). äitini kuoli synnytyksessä, ja me - kaksoisveljeni ja minä - vietimme muutaman kuukauden Lastenlinnassa kun ei ollut ottajia. Siihen aikaan ei ilmeisemmin isät olisi selviytyneet kahden vastasyntyneen hoitajina, ja tuskin se olisi ollut tapanakaan. Sittemmin isäni äitinsä tuella otti veljeni luokseen, minä muutin äitini sisaren perheeseen. Isäni ei ollut kanssani missään tekemisissä yli 30 vuoteen. Kaksoisveljeäni en ole nähnyt kuin lapsena, vaikka asumme toisistamme vain 50 kilometrin päässä.
Nyt näitä puidaan terapiassa. Parisuhdeterapeutti hoputtaa minua yksilöterapiaan, mutta auttaa minua parhaansa mukaan.
Hänen mukaansa mulla on riippakivenä niin pahoja hylkäämisiä, että se vaikeuttaa merkittävästi selviytymistäni nykyisessä kriisissä.
Itse en ole ko asioita juurikaan edes miettinyt, en siis ennen nykyisen mieheni uskottomuutta. Sen myötä kaikki vanha kaatui kohinalla niskaan, ja melkein hukutti minut.
Mulla on takan reunalla valokuva itsestäni. Olen kuvassa 3-4-vuotias, iloinen pieni tyttö hienossa mekossa.
En voi olla ajattelematta katsoessani kuvaa, että voi pientä tyttöä - kuvassa et vielä tiedä pahasta maailmasta yhtään mitään.
Voimia sinulle Tuulia!!!!
Voimia toivon Sinullekin.
En halua tuottaa Sinulle pahaa mieltä, mutta olen kovasti pohtinut tuota, että miten voi antaa anteeksi uskottomuuden. Mutta sitten selvinä hetkinä olen sitä mieltä, että kaiken voi antaa anteeksi. Me kaikki teemme virheitä.
Uskottomuus on minulle todella kipeä asia. Äitini on ollut isälleni uskoton patologisesti koko heidän suhteensa ajan ja minä jouduin pienestä koululaisesta asti aina kotoa muuttooni asti ikävään välikäteen, jossa tiesin äidin uskottomuuksista ja tunsin syvää tuskaa petettynä olevan isäni puolesta. Isäni on väkivaltainen ja äitini tällä sai kiristettyä minut pysymään vaiti. Lisäksi äitini usein pyynnöstäni huolimatta lähti ja jätti minut, kun pyysin valitsemaan minut tai tapaamisen vieraan miehen kanssa.
Minuun sattuu nyt se, että koen mieheni hylänneen minut. Satunnaisesta uskottomuudestakaan en voi olla varma. Joka tapauksessa siihen viittaavaa on ja mieheni osoitti avoimesti haluansa liikkua ravintoloissa ja tansseissa yksin ja lisäksi minä sattumalta huomasin hänen jossakin vaiheessa alkaneen roikkua pornosivujen, mikä minusta ei ole sinänsä paha juttu, lisäksi deittisivuilla.
Olen siis yrittämässä jatkaa suhdettani mieheeni. Mutta elän jatkuvassa pelossa. Olen taantunut hyvin primitiiviselle tasolle. Mieleni on kaventunut ja en tunnista tarpeitani, tunteitani kylläkin. Pelkään hylätyksi tulemista aivan järjettömästi.