Olen lueskellut tätä palstaa ja huomannut, että nuorilta miniöiltä on paljon negatiivisiä kommentteja miehensä äitiin ja sukuunkin.
Itse olen n. 50-v. ja tuleva mummi. Aika ja ihmiset muuttuvat ja vanhoja , menneitä asioita on turha tonkia, mutta mainitsen kuitenkin.
Kun itse olin aikanani (70 luvun loppu ja 80-luku) nuori vaimo ja äiti, lapsen lapsuuteen olennaisena osana kuului se, että sukulaiset (tasapuolisesti molemmat suvut) tulevat tutuksi.Etupäässä molemmat mummit, papat ja toisten sisarusten perheet, mutta käytiin myös muitten sukulaisten juhlissa. Kai ajatuksena on se, että ihminen tuntee kuuluvansa johonkin. Ystävät valitaan/saadaan, työkaverit vaihtuvat, mutta suku pysyy.
Itse olen aina tehnyt vuorotyötä, joten arkena vierailin paljon lasten kanssa ilman miestäni. Tottakin oma äitini ja isäni olivat/ovat minullekin tärkeimmät, mutta kyllä anopin ja apen luona usein piipahdimme lasten kanssa. Anoppi oli uskovainen, mutta hän oli kuitenkin viisas ja ei alkanut tuputtamaan omia näkemyksiä. Välit olivat hyvät ja voi sanoa, että olimme, ei nyt ystäviä, mutta kavereita kuitenkin. Minä kunnioitin hänen uskonnollista näkemystä ja hän kunnioitti meidän perhettä. Meillä synkkasi persoonatasolla.
Kysymykseni kuuluukin. Miten tärkeänä nykyajan perheet pitävät sukua? Eikö tänä vaativana, levottomana aikana jokaiselle ihmiselle ole tärkeää, että tuntee kuuluvansa johonkin pysyvästi...
Niin, nykyisin minun sisarusteni lapset, eli serkukset pitävät omasta aloitteestaan joka vuosi serkkutapaamisia. Se tuntuu mukavalta.

Vastaukset 5
Vanhimmat
Lapsella voi olla useammat kuin kahdet isovanhemmat, ne oikeat ja sitten molempien vanhempien uusien partnereiden vanhemmat, heidän sisarustensa perheet jne. omien lisäksi. Omia sisaruksia ja puolisisaruksia voi olla useissa sarjoissa. Minunkin siskollani on 1. miehensä kanssa kolme lasta, sitten mies meni toisiin naimisiin ja hankki SEN vaimon kanssa kaksi lasta, erosi taas ja on nyt kolmannen (vai neljäskö on menossa?) kanssa, varmaan hankkivat yhteisen lapsen taas. Sisareni taas on toista kertaa naimisissa ja heillä on yksi yhteinen lapsi. Tämä mies on toista kertaa naimisissa ja hänellä on siitä liitosta kolme lasta.
Eli missä ne "oman suvun" rajat nykyään oikein menevät? Kuinka monien kanssa pitäisi olla tiiviimmin tekemisissä verrattuna muihin tuttaviin / ystäviin?
Minä en tiedä, mutta ymmärrän, ettei nykyään enää voida pitää perhettä ja sukua sellaisena jatkumona kuin ennen vanhaan.
Suhteet löystyvät ja pinnallistuvat, jopa riitaantuvat ehkä helpommin. Jotkut isovanhemmathan eivät lainkaan hyväksy lastensa uusia puolisoita ja pitävät kakkos/kolmosliitoista syntyneitä lapsia vähemmmän lastenlapsinaan kuin ykkösliitoista syntyneitä.
Tuo mitä kerroit pitää varmasti nykyisin paikkansa. Erojen ja uusien liitojen kautta syntyy tietysti paljon rakkautta ja onnea, mutta varmaakin paljon vihaa, katkeruutta, kaunoja, mustasukkaisuutta ym. tunteita mikä vaikuttaa suvun yhteydenpitoon.
Omat lapsenlapseni (jos/kun niitä syntyy) joutuvat luultavasti kokemaan juuri kuvalemaasi tilanteeseen. Toiv. kuitenkaan ei.
Kyllä suku on todella tärkeä. Mutta minusta on kuitenkin tärkeintä ne ihmiset, jotka ovat elämässä mukana ja joiden kanssa itketään surut ja iloitaan ilot. Meillä on ainakin se tilanne, että näitä ihmisiä ovat ystävät.
Appivanhemmat ovat kylmiä ja etäisiä eivätkä ole koskaan halunneet olla osana meidän perheen elämää. Muodolliset vierailut ovat ok, mutta puheenaiheet eivät juuri säätä kummemmiksi tule. Olen aina kokenut vierailut ahdistaviksi ja appivanhemmat ylimielisiksi. Omat vanhempani ovat kuolleet. Omaan siskooni pidän läheisesti yhteyttä, mutta mieheni sisarukset eivät ole koskaan olleet kiinnostuneita meidän perheen asioista - tai en ainakaan ole koskaan kuullut heidän kyselevän kuulumisia.
Minä ajattelen niin, että perhe ovat ne ihmiset, jotka ovat lähellä ja välittävät. Eli meillä ei perhe muodostu verisiteen vaan ystävyyden kautta. Ja uskoisin näin olevan myös monilla muilla perheillä Suomessa. Lieneekö syy se, että nuoret perustavat omat perheet vasta 30 tienoilla ja siihen mennessä on jo kauan eletty itsenäistä elämää ja löydetty muita ihmisiä ja luotu paljon ihmissuhteita, joista on tullut tärkeitä. Eli on tavallaan ehditty erkaantua lapsuudenkodeista...
Läheisverkosto on tärkeä. Luonnollisimmin sen muodstaa suku, monelle myös ystävät. Sukulaisiin on kuitenkin ihan erityinen yhteys, samanlaisuus joka tulee geeneistä ja yhteisestä taustasta, sitä ei ihan voi ystävät korvata. Sukulaisuus pysyy pitkänkin ajan tai välimatkan päähän, suvun pitäisi olla sellainen että hyväksytään joukkoon myös vikoineen ja virheineen. Valitettavasti niin ei aina ole.
Olen itse yrittänyt luoda sellaista sukuyhteyttä omassa perheessä. On pidetty yhteyttä serkkuihin ja suvun vanhuksiin, vaikka juuri vanhalta polvelta joutuu joskus kestämän myös itsekästä, kitkerää ja katkeraa suhtautumista. Keski-ikäisten serkkujen kesken on ihanaa tavata. Lapsia olen myös yllyttänyt lehentymään omia serkkujaan. Erityisesti olen halunnut koota omaa perhettä koolle aina kun voi, jo aikuisille lapsillemme tilaisuuksia tavata toisiaan. Olen puhunut lapsille että eivät unohtaisi sisaruksiaan, koska siellä on tuki toisilleen.
Hienoa, että yrität kannustaa ja tukea lapsiasi olemaan yhteydessä.
Aivan niin kuin totesit, suku ei kuitenkaan ole aina tukemassa.
Itselläni on sellainen kokemus, että avioeroni jälkeen (liitto päättyi miehen väkivaltaan) minua ei ole enää hyväksytty veljeni perheen taholta. Olen yksinäinen pienen tytön äiti - en kelpaa heidän hienoon kotiinsa tai "parempien" lastensa lähelle. Minulla ei ole miestä - en ole siis yhtään mitään, pelkkä häpeäpilkku. Akateeminen koulutuskin minulla on ja tulen toimeen melko hyvin, mutta heidän mielestään ainoa naista määrittävä asia on mies. Olen asiaa paljon itkenyt ja surrut, mutta sitten luovuttanut ja ajatellut, että keskitän omat voimani ystäviin - vietämme mm.juhlapyhät läheisessä ystäväporukassa, jonne kelpaamme tyttäreni kanssa ilman miestäkin.
Omat vanhempani ovat minulle läheisiä ja heitä tapaamme. Mutta aina tiukan paikan tullen veljeni perhe menee edelle ja vanhempani viettävät mm. joulun heidän seurassaan - minä ja tyttäremme emme ole silloin tervetulleita, koska olemme huono esimerkki heidän lapsilleen.