Erosta on nyt aikaa 8 kuukautta, ja yhä sattuu ihan kauheasti. Kävimme pian eron jälkeen pariterapiassa ja olemme olleet tekemisissä noin viikottain postitse tai puhelimitse. Mietin, onko silläkin vaikutuksensa siihen miksen pääse asioista yli.
Suhteemme hajosi luottamuskriisiin, jonka takana oli muitakin toimimattomia asioita, kuten toisen urakeskeisyys ja valinnat elämässä "liikaa" sen mukaan. Omat tarpeeni jäivät paitsioon ellen ollut valmis seuraamaan toista. Toki exäkin tuli monessa asiassa minua vastaan, mutta tuntuu että tässä suhteessa sai tehdä ihan äärimmäisen paljon kompromisseja. Tämä on ehkä se asia mikä minua eniten mietityttää. Että olisiko vain pitänyt kyetä siihen, onko se viisaan ja kokeneen ihmisen merkki että kykenee elämään erilaisen ihmisen kanssa hänet hyväksyen. En vaan ollut onnellinen siellä, mihin minun piti toisen työn takia muuttaa. Exä sanoo että se tarkoittaa vaan sitä, etten rakastanut häntä tarpeeksi että muuten se olisi ollut itsestään selvää että seuraan häntä. Onko se todella näin? Moni minulle eri tavalla rakas, kuten oma perheeni olisi jäänyt tuntien ajomatkan päähän.
No tästä jahkailusta, joka kesti puoli vuotta, oli lopputuloksena se että toinen jäi kiinni yhteydenpidosta exäänsä. Siis sellaisesta yhteydenpidosta, joka ei kuulu parisuhteeseen. Uteli mm. että voisiko ex kuvitella asuvansa siellä missä toinen asuu jne...sellaista pohjustelua, että jos minä jätän niin paikka olisi valmiina. Ei hän näin suoraan sanonut, mutta viesti oli kuitenkin selvä. Sitä jatkui niin pitkään, etten pystynyt painamaan villaisella. Ei noin kohdella puolisoa.
Vihassa ja surussa etsin oman asunnon ja hain tavarat sieltä pois mihin piti perässä muuttaa. Nyt olen edelleen täällä yksiössäni mutta mietin, kannattaisiko minun silti ottaa riski ja muuttaa toisen luo. Asiat näyttävät erilaisilta tämän eron myötä, mutta pelkään että se johtuukin tästä tilanteesta. Eikö esim. työhön suhtautuminen ole sellainen arvo, joka harvemmin muuttuu? Pelkään että jos tyytyväisyyteni asuinpaikan ja etäisyyden suhteen ei muutu, niin toinen ei olekaan valmis joustamaan suuntaani ja muuttamaan takaisin. Työn hän kyllä saisi, mutta hän ei halua palata alemmalle palkkatasolle eikä liian vähäisiin haasteisiin. Hänestä teen väärin että asetan parisuhteen ja työn rinnakkain. Minusta vaan yhteinen onni on aina tärkeämpää kuin työ, etenkin kun molemmat saisivat suht tyydyttävän työn eikä joutuisi täysin köyhinä kitkuttamaan. Silloin ymmärrän että on seurattava mitä vaan työtä.
Minulla meni ihan ok:sti pari kuukautta sitten mutta nyt kaikki on iskeytynyt taas päin kasvoja. Minua ei kiinnosta mikään eikä kukaan, en pysty irtautumaan menneestä. Pelkään etten tehnytkään oikeaa ratkaisua, jos siis huomaan että ei se vaihtamalla parane tms..olen kyllä ollut koko tämän ajan yksin, edes seksiä en ole harrastanut enkä pystyisikään yhdenillanjuttuihin. Ystävä sanoo että mene vaikka väkisin hommaamaan joku baarista hetkeksi niin se jo auttaa irtautumaan. Ei kiinnosta yhtään ja mielestäni se olisi toistakin kohtaan väärin.
Sorry kun tästä tulee pitkä..toivottavasti joku jaksaa lukea. En vaan tiedä yhtään mitä tekisin, vaikka itsetuntemukseni onkin kasvanut tämän myötä. Haluaisin löytää uskon huomiseen...en epäilystä sen suhteen :(
Suhteemme hajosi luottamuskriisiin, jonka takana oli muitakin toimimattomia asioita, kuten toisen urakeskeisyys ja valinnat elämässä "liikaa" sen mukaan. Omat tarpeeni jäivät paitsioon ellen ollut valmis seuraamaan toista. Toki exäkin tuli monessa asiassa minua vastaan, mutta tuntuu että tässä suhteessa sai tehdä ihan äärimmäisen paljon kompromisseja. Tämä on ehkä se asia mikä minua eniten mietityttää. Että olisiko vain pitänyt kyetä siihen, onko se viisaan ja kokeneen ihmisen merkki että kykenee elämään erilaisen ihmisen kanssa hänet hyväksyen. En vaan ollut onnellinen siellä, mihin minun piti toisen työn takia muuttaa. Exä sanoo että se tarkoittaa vaan sitä, etten rakastanut häntä tarpeeksi että muuten se olisi ollut itsestään selvää että seuraan häntä. Onko se todella näin? Moni minulle eri tavalla rakas, kuten oma perheeni olisi jäänyt tuntien ajomatkan päähän.
No tästä jahkailusta, joka kesti puoli vuotta, oli lopputuloksena se että toinen jäi kiinni yhteydenpidosta exäänsä. Siis sellaisesta yhteydenpidosta, joka ei kuulu parisuhteeseen. Uteli mm. että voisiko ex kuvitella asuvansa siellä missä toinen asuu jne...sellaista pohjustelua, että jos minä jätän niin paikka olisi valmiina. Ei hän näin suoraan sanonut, mutta viesti oli kuitenkin selvä. Sitä jatkui niin pitkään, etten pystynyt painamaan villaisella. Ei noin kohdella puolisoa.
Vihassa ja surussa etsin oman asunnon ja hain tavarat sieltä pois mihin piti perässä muuttaa. Nyt olen edelleen täällä yksiössäni mutta mietin, kannattaisiko minun silti ottaa riski ja muuttaa toisen luo. Asiat näyttävät erilaisilta tämän eron myötä, mutta pelkään että se johtuukin tästä tilanteesta. Eikö esim. työhön suhtautuminen ole sellainen arvo, joka harvemmin muuttuu? Pelkään että jos tyytyväisyyteni asuinpaikan ja etäisyyden suhteen ei muutu, niin toinen ei olekaan valmis joustamaan suuntaani ja muuttamaan takaisin. Työn hän kyllä saisi, mutta hän ei halua palata alemmalle palkkatasolle eikä liian vähäisiin haasteisiin. Hänestä teen väärin että asetan parisuhteen ja työn rinnakkain. Minusta vaan yhteinen onni on aina tärkeämpää kuin työ, etenkin kun molemmat saisivat suht tyydyttävän työn eikä joutuisi täysin köyhinä kitkuttamaan. Silloin ymmärrän että on seurattava mitä vaan työtä.
Minulla meni ihan ok:sti pari kuukautta sitten mutta nyt kaikki on iskeytynyt taas päin kasvoja. Minua ei kiinnosta mikään eikä kukaan, en pysty irtautumaan menneestä. Pelkään etten tehnytkään oikeaa ratkaisua, jos siis huomaan että ei se vaihtamalla parane tms..olen kyllä ollut koko tämän ajan yksin, edes seksiä en ole harrastanut enkä pystyisikään yhdenillanjuttuihin. Ystävä sanoo että mene vaikka väkisin hommaamaan joku baarista hetkeksi niin se jo auttaa irtautumaan. Ei kiinnosta yhtään ja mielestäni se olisi toistakin kohtaan väärin.
Sorry kun tästä tulee pitkä..toivottavasti joku jaksaa lukea. En vaan tiedä yhtään mitä tekisin, vaikka itsetuntemukseni onkin kasvanut tämän myötä. Haluaisin löytää uskon huomiseen...en epäilystä sen suhteen :(
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olen miettinyt samaa, vaikka tilanne vähän toinen... Aika näyttää.
Olisit jättänyt sitä yhteydenpitoa vähemmälle niin olisit jo paljon paremmissa tunnelmissa. Yhteydenpito pitää sinut edelleen henkisesti kiinni.
Jotkut toipuvat vuodessa täysin, toiset eivät koko loppuelämässään. Kaikki on yksilöllistä. Mieti nyt kuitenkin sitä että oletteko oikeasti erossa vai ette. Ja jos olette niin kyllä sitten pitäisi todella alkaa pitää sitä eroa eikä mitään viikottaisia yhteyksiä.
Kuten itsekin tiedostat, et voi aloittaa mitään uutta ennen kuin vanha on taakse jäänyttä.
Itse olen ollut fyysisesti eri katon alla vasta pari kuukautta, mutta joka päivä on ollut minulle tuskaa, ja joka päivä olen itkenyt tätä tilannetta ja ihmetellyt, miksi toinen haluaa asua erillään. Meilläkin poikakaveri oli haluton kompromisseihin, minä sen sijaan jouduin muuttamaan toiselle paikkakunnalle hänen työnsä takia ja jättämään taakseni mielenterveydelleni hyvät olosuhteet. Urakeskeisyys siis toi suhteeseen hirveästi painolastia, ja ehkä vieläkin enemmän se etten sopeutunut vieraalle paikkakunnalle helpolla. Lisäksi itselläni ura on ollut yksi fiasko, jonka seurauksena hänen jaksamisensa loppui, kun minä voin huonosti. No, nyt asumme erillään, mutta kun olen kysynyt, onko hän vielä minun poikaystäväni, hän vastaa kyllä. Ja kun olen kertonut rakkaudestani häntä kohtaan, hän on vastannut takaisin, vaikken sitä ole edes häneltä lypsänyt. Mutta, aina kun näemme, hän ei anna minun koskea itseensä, ei suudella, enintään pitää vain kiinni kädestä. Jopa halailu on hänelle tuskallista.
Nyt meni kenties oman ahdistukseni purkamiseksi, mutta tiedän tasan tarkkaan, tai ainakin luulen tietäväni, mistä puhut! Toisaalta itse olen valmis vielä toivomaan, että tämä tästä paremmaksi muuttuu. Lähes kaikki ovat neuvoneet, että unohda koko ihminen ja jatka omaa elämääsi niin kuin hänkin tekee, mutta itse koen että hän on Se Oikea, joten vaikka tämä menisikin metsään, eipähän myöhemmin sitten kaduta, etten jäänyt ottamaan selvää kuinka kävi. Toisin sanoen, minä kehottaisin miettimään asiaa vielä hetken rauhassa, mutta:
-koita nyt ensin päästä seisomaan omille jaloillesi (itse en ole vielä siihen kyennyt kylläkään...), toisin sanoen koita löytää elämääsi sisältöä vaikka väkisin, osallistu sosiaalisiin tapahtumiin ja tutustu uusiin ihmisiin. Minulla on ainakin auttanut se, että on saanut huomata etteivät ne miehet ainakaan yhteen mieheen lopu, vaikka samanlaista ei ikinä voikaan löytää (eikä haluaisikaan :).
- Matkusta kotiseudulle niin usein kuin raha ja aika sallivat. Ystävät ja lähimmäiset ovat uskomattoman kallisarvoinen apu kun on sydänsuruja.
-Koita löytää jotain positiivista uudesta paikkakunnasta. Ja jos toteat hetken päästä, ettei se siitä paremmaksi muutu, niin kai se sitten on myönnettävä, ettet siellä voi viihtyä. Mutta joskus sopeutuminen uuteen paikkaan ottaa pitkänkin ajan, joten heti ei kannattaisi lyödä hanskoja naulaan. Minulla itselläni ei tällä paikkakunnalla ollut kuin pari ystävää kun tänne tulin, mutta netin kautta olen tutustunut muutamiin mukaviin, oman henkisiin ihmisiin, enkä enää voi sanoa, että elämä täällä olisi sosiaalisesti ihan kuollutta. Toisaalta itsellänikin koti-ikävä iskee aina huonoina päivinä, mutta silloinkin pitää ajatella, että ei minun ole mikään PAKKO ikuisesti täällä olla, kukaan ei pakota, ja kotiseudulle aina pääsee. Voihan tämän elämänvaiheen ajatella vain antavan uusia kokemuksia, jota myöhemmin sitten muistella.
Urakeskeisyys tuskin toisella muuttuu,ja toista ei kannata edes yrittää muuttaa, joten kannattaa itse miettiä, miten paljon sinä olet valmis sopeutumaan tilanteeseen, juuri tuon oman elämän loihtimisen kautta. Toisen kautta kun ei kuitenkaan voi elää, vaan se rakkauden keskus tulee olla omassa itsessä ja oma elämäsi on se tärkein, josta sinun pitää ensisijaisesti huolehtia. Voimia sinulle! Pärjäillään!
Minulle sanottiin "olen vähän miettinyt..." tämän vuoden helmikuussa. Ajattelin että tämänhän vielä voi korjata, mutta eipähän sitä voinut vaikka kaikkeni tein. Koko juttu tuli minulle täysin puskista ilman mitään varoitusta tai merkkejä, joita en ainakaan silloin huomannut. No siitä alkoi 2 kk ihmettelyaika ja ruikutus, minun puolelta. Sitten totesin sen täysin hyödyttömäksi ja alkoi siinä jo hermokin palaa. Kaikki mitä sanoin oli täysin turhaa, ja kysymyksiin vastattiin lhes aina "en tiedä". Keskustelut päättyivät minun kielellisiin tunteen purkauksiin. Joten homma pakettiin, ja kämppää etsimään. Siihen lopetin kaiken keskustelun ex:n kanssa, mikä ei liittynyt tavaroiden jakoon.
Muutin huhtikuussa omaan kämppään. Tuska oli aluksi sanoin kuvaamaton. Pikku hiljaa se laimeni, kun hukutin sen kuntoiluun ja työn tekoon. Lopulta tein sovinnon itseni kanssa, että nyt riittää ruikutus ja murehtiminen. Aloin elää omilla ehdoillani. Aluksi se oli vaikeaa, mutta askel askeleelta homma eteni positiiviseen suuntaan. Sitten unohtui entinen. Kyllä se joskus tuli mieleen mutta ei aiheuttanut kovin kummoisia tunteita. Taisin olla aika kuollut sisältä; kyyninen ja katkera paska.
No tuossa joitakin viikoja sitten sain kauniista silmistä hieman tavallista pidemmän katseen. En tiedä mitä sen katseen takana oli, mutta jokin heräsi sisälläni. Tunsin pitkästä aikaa lämpöä sisälläni. Tajusin että voin taas joskus tulla onnelliseksi.
Eli minulla meni toipumiseen 6 kk, mutta kävin kaikki vaiheet läpi; järkytys, hämmennys, syyttely, viha, itsesyytös, itsesääli, tunteiden hautaus, katkeruus ja vihdoin palautuminen. Voihan sitä olla että jotain vielä on taustalla mitä en tiedä, mutta tuntuu että voin taas olla onnellinen mies.
Ihmiset ovat erilaisia, toiset panostavat uraansa kun taas toiset kokevat enemmän ns. elämän läheiset asiat tärkeämmiksi :) Oikeanlaisten ihmisten pitää vain kohdata toisensa!
Ei pidä luopua omasta elämästään toisen vuoksi saatikka sitten luovuttaa unelmistaan elääkseen toisen unelmien mukaan. Oma itsensä pitää olla! Olen ajatellut, että on asioita missä voi antaa periksi ja mitä voi sovittaa yhteen. Sitten on taas juttuja missä ei pidä antaa periksi. Joskus sitä on vaan niin eriluonteisia ihmisiä, että suhde ei yksinkertaisesti toimi. Rakkaus kun ei tunteena riitä mihinkään, rakkautta on näyttää toiselle välittävänsä, kunniottavansa, rakastavansa t e o i n. Ei vaatimuksin eikä rajoittaen eikä sulloen sellaiseen lokeroon mihin toinen ei sovi.
Puolisoa juurikin arvostetaan niin paljon, että hänelle kerrottaan ensimmäisenä jos suhde mättää niin ettei voi olla. Ei kuikuilla aidan toiselle puolelle eikä edes sinne taaksepäin, vaikka mikä olisi. Ehkäpä ex-miehesi yritti vain hallita sinua?
Et voi elää laatikossa ilman omaa elämää! Työtä pitää olla ja varsinkin jos on omat unelmat löytyneet niin miksi edelleenkin niistä pitäisi luopua toisen vuoksi? Parisuhde on kahden kauppa, kummankin pitää antaa, saada ja jakaa ja jos suhde ei kestä kummankin uraa niin silloin ei sovita yhteen eikä kannata väkipakolla yrittää säätää. Siinä ajassa pystyisi elämään ja kokemaan paljon positiivisempia asioita kuin väkisin sorvaamista stressikerroin punaisella huutaen!
Mielestäni sinun ehkä kannattaisi miettiä mitä oikeastaan haluat elämältäsi ja edetä sen mukaan. Kuka oikeastaan olet, millainen olet, mitä haluat.. Esim. itse en luovu unelmatyöstäni, harrastuksistani, sosiaalisesta erakkoluonteestani ynnä ystävistäni -> omasta elämästäni toisen vuoksi. Tiedän mitä elämältä haluan ja mitä olen itselleni kaikkien kokemusten jälkeen velkaa, parisuhde saa sitten mennä ennemmin kuin tietyiltä osin oma itse. Palasia kuitenkin kannattaa ainakin yrittää sovittaa yhteen :)
Hyväksytään itsemme ja muistetaan, että hyväst tahdosta huolimattakaan kaikki eivät sovi kaikille :)
Että pitäisi enemmän pysähtyä ja miettiä mitä itse haluaa. Kai se on perua suvustakin, että kaikki naiset vain toimivat miehen ehdoilla, mies on se perheen pää ja nainen hoitaa kodin ja lapset. Huvittavaa, että kaikki äidit ovat kotoisin jostain muualta Suomea, ja avioliiton myötä ovat juurtuneet sinne missä itsekin asun.
Kai siksi koen pienen pistoksen rinnassani, jos pistän oman elämäni yhteisen elämän edelle. En pistäisi jos löytyisi sopiva ihminen rinnalle...tai siis silloin oltaisiin niin vahvasti ME, ettei siinä toinen tee päätöksiä toisen puolesta vaan olisi itsestään selvää että yhdessä joko muutetaan tai sitten ei muuteta jos se toisesta tuntuu pahalta.
Tuntuu vaan että nykyään on ihmisillä niin paljon enemmän vaatimuksia kuin ennen, ja niistä ei olla yhtään valmiita joustamaan. Mielestäni ei ole kuitenkaan liikaa vaadittu, että saisin asua siellä missä kotini on, siellä missä on kaikki läheiseni ja "tukiverkko". joku saattaa pitää sitä kyvyttömyytenä irtautua kotiseudulta, mutta miksi ihmeessä pitäisi? Lehdet ovat pullollaan valitusvirsiä, miten hankalaa on esim. lapsiperheellä kun mummola on 400 kilometrin päässä ja ystäviä uudella paikkakunnalla ole, eikä niitä niin helposti aikuisiällä enää saakaan kuin nuorena.
Ehkä kun en ole itse joutunut koskaan pakosta muuttamaan, niin en osaa kuvitella että antaisin lapselleni sellaisen kodin missä isin työn perässä muutetaan paikalta toiseen. Missä sen lapsen koti silloin on, se mihin juurrutaan? Minulla ei varmasti olisi tällaisia ystävyyssuhteita, elinikäisiä, jos olisin lapsena joutunut muuttamaan vanhempien työn perässä.
No, eihän niitä lapsia vielä ole, että se siitä :)
Kuitenkin, kiva että saa jotain muitakin näkökulmia kuin se miehen, jonka mukaan olen äärimmäisen ehdoton ja itsekäs kun en pysty ajattelemaan yhteistä etua. No, kai se yhteinen etu on sitten miehelle taloudellinen hyvinvointi, minulle jotain aivan muuta. :(
Laita itsesi hienoksi ja lähde tansseihin. Oikein sellaisiin lavatansseihin. Jos pidät tangosta niin avot. Eikun menoksi. Menet jonkun tyttöystäväsi kanssa . Hiukan ehkä napanderiäkin . Muutaman käyntikerran jälkeen elämä alkaa taas näyttämään valoisat puolensa.
lyhyesti:aluksi tekstailtiin,sitten soiteltiin...pitkiä puheluja ,pyrin tukemaan hänen parisuhdetta.Maaliskuussa salaa tavattiin...yhteys tiivistyi...erosi ..olin mukana apuna muutossa..mun tunteet muuttui ystävyydestä rakkaudeksi...sillävälin hän ihastui toiseen mieheen jonka kanssa tiivis tekstailu mut vain 2 soittoa!Me juteltu viimeiset 2 kk jokapäivä 2 tuntia..sillävälin naisella suhde varattuun mieheen josta jäi kiinni mulle!mulle ehdotti salasuhdetta jos alkaa seurustelemaan..Mulla ei ketään muuta ystävää eli en voi katkaista ystävyyttä..eilen ehdotti vielä yökylään tuloa viikonpäästä eli pöljä olen...jos suostun
Tuo sinun ihmissuhdesoppa kuulostaa hyväksikäytöltä. Minusta se ei täytä ystävyyden tunnusmerkkejä! Jokainen tekee omat valintansa, mutta sinuna miettisin tarkkaan. Mitä tuon sohlaamisen jälkeen? Oletko entistä rikkinäisempi? Hän leikkii sinulla kuin leikkikalulla!