Vähän toisesta näkökulmasta kuin "ei koskaan omaa rauhaa"... samasta aiheesta kuitenkin. Mä huokailin lomalla, että tää ei oo mun elämää jota mä elän... eikä tietenkään ole tätä pakko elää kun lähtee vaan menemään. Mutta se on eri juttu eikä kuulu tähän.
Meillä on miehen kanssa takana pian 20 vuotta, josta ollaan tehty yhdessä duunia kotinurkissa n.15 - sitä ennen oltiin toimistoissa mutta laman aikana ns. "työllistettiin itsemme". Erillistä työhuonetta ei ole, vaan kotiin on järkätty työpöydät työhuoneeseen, nyt sentään eri huoneisiin. Tähän auvoon hankittiin pari lastakin pyörimään ja eloa tuomaan. Ja kaikki ollaan yhdessä 24/7 paitsi lapset tietty käy koulussa ja itse niitä duuneja haalimassa maalimalta. Lomat ollaan vieläkin tiiviimmin samoissa nurkissa, kun ei ole virka-asiaa mihinkään.
Parisuhde on mitä on; sitä ei millään lemmenlomalla enää parannella mutta ajattelin tätä komeaa soppaa vielä hämmentää yhteisestä pesästä käsin. Silti mä kaipaisin todella paljon omaa rauhaa ja tilaa. Olen jo muutaman vuoden hakenut sitä kodin ulkopuolisista harrastuksista, ja viime keväänä koetin rakentavasti rähisemättä puhua siitä, että onko meidän pakko nysvätä myös lomat käsi kädessä (kun en sitä oikeasti edes halua). Ois ollut suurta juhlaa olla yksin tai yksin lasten kanssa mökillä edes pari päivää.
Lopputulema oli, että yhden illan ja aamupäivän saimme viettää lasten kanssa kolmisin - kun olin ensin kuskannut äijän kaverin mökille ja seuraavana päivänä napotin matkahuollon rappusilla odottamassa kotiin... Mies ei pysty olemaan hetkeäkään ilman täysihoitoa ja loukkaantuu erillislomailun ehdotuksista ja lanseeraa nämä ajatukseni lapsillekin ilkeään sävyyn "äiti ei halua meitä pilaamaan lomaa".
Olisko käyttökelpoisia vinkkejä, miten saisin toisen tajuamaan sen, ettei aikuisten ihmisten tarvitse elää kuin siiamilaisten kaksosten ja on ihan normaalia elämää, jos haluaa vähän hajurakoa ja tehdä omia juttuja - välillä myös lasten kanssa.... Musta tuntuu, että mitä tiiviimmin toisen yrittää sitoa ja häneen ripustautua, sitä varmemmin irtiotto tulee... ensin henkinen ja lopulta fyysisestikin...

Vastaukset 3
Vanhimmat
suoraan hänen kanssaan.
kuin kohtuullinen. Kirjoituksestasi ei käy ilmi, meneekö keskinäinen yhteiselonne muuten hyvin, mutta tuo haisee ja pahalle, että hän käyttää lapsianne aseena sinua syyllistäessään. Joko hän on täysin läheisriippuvainen tai muuten valtaa väärinkäyttävä narsisti, tai jotain... Ei kuitenkaan ole missään tapauksessa normaalia aikuisen ihmisen toimintaa heittäytyä noin avuttomaksi ja vielä tehdä lapsille niin pahasti, että julistaa sinun haluavan heistä eroon. Älä missään nimessä alennu lähtemään lasten kuullen mukaan koko keskusteluun, kun moisia laukoo.
Ala ripeästi suunnitella ja myös toteuttaa, kuinka otat SÄÄNNÖLLISIN VÄLIAJOIN sitä omaakin aikaa - nyt on ukkokultasi tottunut niin Hyvälle että on todellisuudentajunsa nyrjähtänyt.
Pidä puolesi, ja kun sinua oikein syyllistetään siitä, muista, että se pitemmällä aikavälillä koituu koko perheen eduksi, kun sinä pienillä irtiotoilla jaksat ja voit paremmin. Menemään ei tarvitse lähteä, sanella omat elinehtosi kyllä.
Tuo aloitus kuulosti aikastavalla omalta elämältäni. Ja tosi on että jokainen tarvii sitä omaa tilaa, ei tuu mitään jos ollaan aina yhdessä.
Minun mies on tai oli samanlainen, syyllisti minut lapsille jos edes ehdotinkin jotain muuta kuin mitä miehen mielestä lomalla (tai yleensäkin elämässä...) piti tehdä.
Mä olin jo valmis lähtemään lasten kanssa pois kotoa ja aloittamaan uuden elämän ilman miestäni. Mutta mietin sitten tarkkaan asiaa joka puolelta. Ja lopputulos oli että en tahdo eroa, hyviä asioita suhteessa oli kuitenkin niinpaljon enemmän kuin yksinhuoltajana olemisessa.
Mutta aloin pitää oman pääni asioissa joissa en ollut samaa mieltä tai en tahtonut lähteä mukaan. Aluksi kyllä sain kuulla kaiken alkaen siitä, kuinka huono äiti olen päättyen siihen että mies syytti uskottomuudesta ja epäili minulla olevan "salarakas"!
Mutta pinnistin ja suljin korvani tuolta kaikelta, pidin oman pääni kuitenkin huolimatta kommenteista. Ja kas, nyt on mennyt jo muutama vuosi ja mies on hyväksynyt asian. Enää ei tule ilkeilyjä, vaan asiat puhutaan reilusti. Ja voin tehdä niinkuin minusta tuntuu.
Ja itseasiassa nykyisin tuntuu useasti että haluankin olla ja tehdä matkoja mieheni kanssa enemmän kuin silloin aiemmin. Se painostus niin ahdisti silloin. Nyt ollaan jotenkin kuin tasapainossa keskenämme.