Erosin poikaystävästäni kahden vuoden seurustelun ja yhdessä asumisen jälkeen hieman yli viikko sitten. Poikaystäväni jätti minut koska ei enää tuntenut olevansa onnellinen kanssani. Ei osaa kertoa miksi näin tuntee, kunhan tuntee kun alkoi miettimään omaa onnellisuuttaan. Olen aivan rikki, sillä hän on ollut kaikkea mitä mieheltä olen aina halunnut ja olen edelleenkin aivan rakastunut häneen. Hän on edelleen sitä mieltä että olen kumppanina juuri sitä mitä hän on aina halunnutkin ja paras kumppani mitä hänellä on koskaan ollut, ensimmäinen jonka kanssa hän on jopa kuvitellut avioituvansa ja hankkivansa lapsia. Mutta kun hän alkoi miettimään onko onnellinen, ei hän tiennyt enää onko. Kaikki tämä on alkanut tänä keväänä ja juttelimme asiasta jo silloin ja päätimme yrittää mutta hänen ahdistuksensa ja masennuksensa ei päättynyt joten hänen oli pakko laittaa suhteemme poikki ja olla nyt itsekseen ja miettiä mitä hän haluaa elämältään ja mahtuuko suhteemme siihen enää.
En voi käsittää miten suhde voi päättyä näin. Emme koskaan riidelleet vaan asiat selvitettiin puhumalla. Kolmansia osapuolia ei suhteessamme ollut. Miten joku voi heittää kaiken näin hyvän ja ihanan roskiin? Kaikki oli ehkä liian täydellisesti. Onko tämä sitoutumiskammoa hänen puoleltaan vai mitä? Onkohan enää mitään mahdollisuutta jotta palaamme yhteen? Tällä hetkellä toivon koko sydämestäni että palaisimme yhteen. Olen sanonut tämän kaiken poikaystävälleni ja luvannut antaa hänelle aikaa miettiä asioita niin pitkään kuin hänellä on tarvetta mutta en ole voinut luvata että tulen takaisin jos hän joskus kuukausien päästä haluaisi jatkaa. En voi elää odottaen. Ja hän ymmärtää tämän kaiken.
En vain voi käsittää mitä tämä on. Miksi näin on käynyt? Toivoisin jos joku ulkopuolinen osaisi valaista jotta voisin ymmärtää tilanteen paremmin ja päästä eteenpäin elämässäni.
En voi käsittää miten suhde voi päättyä näin. Emme koskaan riidelleet vaan asiat selvitettiin puhumalla. Kolmansia osapuolia ei suhteessamme ollut. Miten joku voi heittää kaiken näin hyvän ja ihanan roskiin? Kaikki oli ehkä liian täydellisesti. Onko tämä sitoutumiskammoa hänen puoleltaan vai mitä? Onkohan enää mitään mahdollisuutta jotta palaamme yhteen? Tällä hetkellä toivon koko sydämestäni että palaisimme yhteen. Olen sanonut tämän kaiken poikaystävälleni ja luvannut antaa hänelle aikaa miettiä asioita niin pitkään kuin hänellä on tarvetta mutta en ole voinut luvata että tulen takaisin jos hän joskus kuukausien päästä haluaisi jatkaa. En voi elää odottaen. Ja hän ymmärtää tämän kaiken.
En vain voi käsittää mitä tämä on. Miksi näin on käynyt? Toivoisin jos joku ulkopuolinen osaisi valaista jotta voisin ymmärtää tilanteen paremmin ja päästä eteenpäin elämässäni.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Minäkin ehdin seurustella pari vuotta itseäni nuoremman miehen kanssa, mutta keväällä omat ongelmani työelämässä ja muutenkin saivat hänet ahdistumaan ja masentumaan ja hän halusi että muutan pois yhteisestä asunnostamme. Olen jo 4 kk:tta elänyt shokkivaihetta, kaksi kk:tta asunut yksin, eikä päivääkään ole mennyt, etten olisi häntä ajatellut ja harmitellut, miksi näin piti käydä. Hän sanoo edelleen olevansa masentunut, ja keskittyy nyt ihan muihin juttuihin, eikä oma-aloitteisesti ole kiinnostunut minua näkemään. Hänen arvomaailmansa kääntyi siis yhtäkkiä päälaelleen: ennen minä olin se nro 1, nyt kaikki muu on ensin, minä vasta hännän huippuna. Hän on sanonut myös monesti, että jos en jaksa tätä odotusta, niin minulla on täysi vapaus mennä. Ihmettelen, miten joku voi luopua rakkaastaan noin helpolla?
Itse jäin lähistölle odottelemaan, josko toinen tulisi pikku hiljaa järkiinsä. Kaikki ihmiset ovat sitä mieltä, että minun pitäisi vain jättää toinen taakseni ja jatkaa elämääni, että uusia miehiä tulee jne. Itse kuitenkin haluan katsoa, ettei tarvitse myöhemmin katua...
Poikaystävälläsi saattaa mennä hyvinkin pitkä aika, ennenkuin hän tietää mitä haluaa. Miehet kun tuntuvat olevan semmoisia putkiaivoja, että keskittyvät muihin asioihin mieluummin kuin itse siihen liikkeelle panneeseen ongelmakysymykseen. Näin ainakin on ollut minun ja erään ystäväni poikaystävän tapauksessa.
Sitoutumiskammoa oli oman poikaystävän kohdalla erittäin paljon. Menin puhumaan lapsista yms. ja siitähän hän sitten pelästyi ja ajoi naisensa pihalle. :) Nykyään hän kuulemma pelkää minua, mitä se sitten tarkoittaakin. KAi se on jotain pelkoa, että kahlitsen hänet, kun hän ei itse edes tiedä mitä haluaa elämältään. Ikävää sinänsä, sillä en minä halua häntä kahlita, kunhan lörpöttelin turhan paljon omista tulevaisuuden haaveistani.
Monet väittävät, että paluu ei ole useinkaan kovinkaan todennäköistä, mutta itse en luovuta, koska poikaystävä sanoo edelleen olevansa minun poikaystäväni ja toiseksi sanoo edelleen rakastavansa minua. Vaikkakin, käyätännössä sitä ei huomaa mitenkään... Mutta, minä en luovuta. SInulle sanoisin, että tee juuri niin kuin intuitiosi, sisäinen äänesi sanoo. Jos tuntuu, että jaksat vielä odottaa, niin odota. Eipä tarvitse sitten myöhemmin jossitella. Kuitenkin muista että sinun pitää päästä täysin omille jaloillesi, jotta seurustelu olisi mahdollista. Ja kenties, kun tapailette toisianne, se liekki voi vielä uudestaan syttyä? Voi olla, että minä olen täysin väärä ihminen neuvomaan, kun olen itsekin ihan rikki omassa tilanteessani. Mutta jos nyt tästä tekstistä mitään muuta hyötyä sinulle on, niin tiedät ainakin, ettet ole yksin, samanlaisia empimisiä sitä on muillakin miehillä, vaikka on rakkautta ja vaikka kumppani olisikin muuten pätevä kumppanikandidaatti. Ihmiset taitavat nykyään haluta niin paljon, ja siinä samassa hämmentyvät, että mitä oikeastaan haluavat kaikkein eniten, kun "elämä on niin lyhyt ja minä haluan kokea kaiken". Perinteiset suhteet ovat kovin harvassa, ja eroaminen on niin "helppoa". Mutta, onnellisuus ei pitäisi olla muista kuin itsestä kiinni. Jos kumppani on oikea, voi hänen seurassaan olla kokonainen ja tehdä omia asioitaan omalla ajalla ilman että se olisi jotenkin pois parisuhteesta. Niin minä ainakin uskon.
Voin vain kertoa omalta osaltani sen toisen puolen asiasta. Itse erosin avopuolisostani, koska huomasin, ettei hän ole minua varten. Enkä minä häntä varten. En ollut onnellinen. Hänen kosketuksensa alkoi suorastaan ällöttämään, ja tekonsa ärsyttämään. Huomasin myös, etten tiedä mitä se rakkaus on. Välitin kuitenkin hänestä, enkä halunnut satuttaa häntä enempää. Luulin, että pehmeä ero satuttaisi häntä vähemmän. Kaunistelin totuutta eron syistä, kehuin ja paijasin pahaa pois. Nyt jälkeenpäin vuosien jälkeen ymmärrän, että juuri näin satutin enemmän. Toiselle kehut ja läsnäolo oli yhtäkuin toivoa yhteisestä tulevaisuudesta, vaikkei se minulle ollut edes vaihtoehto.
Kiitoksia molemmille asiallisista viesteistä. Ymmärrän kyllä poikaystävääni että jos hän ei tunne itseään onnelliseksi niin totta kai hänen on selvitettävä kunnolla mistä kaikki johtuu, vaikka tällä keinoin. Sitä vaan on niin vaikea käsittää että miksi joku näin hyvä asia voi loppua kuin seinään ja näin yksipuolisesti.
Tiedän selviäväni, pelottaa vain se kuinka kauan siihen menee. Varsinkin kun minä olen se, joka on jäänyt enemmän kaipaamaan, jäänyt vanhaan asuntoon yksin kaikkien muistojen keskelle. Hän on vain vaihtanut maisemaa ja tuntuu että kaikki on hänelle niin helppoa, vaikka itse sanoo että hänellä on ollut todella vaikeaa viime kuukaudet. Tuntuu niin epätoivoiselta kun ajattelen että löydänkö enää ikinä itselleni yhtä hyvää miestä, niin hyvä luonteista ja kunnollista. Pakko kai uskoa että löytyy vielä parempi, joka ei tule tuottamaan tällaista tuskaa. Nyt se vain tuntuu mahdottomalta.
Niin, ja totta kai olen miettinyt mahdollista yhteenpaluutakin jos sellainen tulee tapahtumaan. Pystynkö enää luottamaan toiseen 100%:sti vai mietinkö silloinkin että koska taas iskee ahdistus. Tällä hetkellä olotilani on se että mikäli hän saa selvitettyä päänsä ja tulee siihen tulokseen, olen valmis palaamaan yhteen. Vaikka ystäväni tästä varoittelevatkin, että jos näin käy, pitää miettiä tarkkaan onko järkeä.
Tällä hetkellä aion vain antaa hänelle niin paljon aikaa kuin mahdollista mutta en aio vain odottaa ja toivoa, yritän mennä elämässäni eteenpäin ja päästä irti hänestä. Jos hän myöhemmin ymmärtää mitä on menettänyt ja haluaa sen kaiken takaisin, tilannetta on katsottava silloin uudestaan että haluanko itse sitä enää.
Nyt vain on niin raskasta ja ikävä on raastava. Ehkäpä tällä kaikella on tarkoituksensa.
Ero tuli, koska mies ei kuulemma tiennyt "onko onnellinen" ja koska ei halunnut "tässä elämänvaiheessa" olla "kenenkään kanssa" ja halusi "miettiä asioita ihan rauhassa" ja "olla yksin."
Ei mitään konkreettista, ei mitään oikeasti järkevää.
Mistä johtuu, että miehet ovat suhteessa niin reiluja, yksioikoisia, suoria ja rehellisiä, mutta kun ero tulee, niin yhtäkkiä sitä muka "etsitään itseään" tai "halutaan miettiä elämää?" Se johtuu siitä, että se ei ole totta. Mies ei enää halua olla kanssasi, mitä todennäköisimmin ei enää ikinä, mutta ei henno sanoa sitä, koska pelkää, että menet aivan paskaksi. Itseasiassa hän tekee sinulle vain pahemmin kun kertoo näitä epämääräisyyksiä ja puolitotuuksia eikä sano reilusti, että se on ohi nyt.
Minun miehelläni oli loppujen lopuksi todellisuudessa ollut jopa muita naisia, hän halusi katsella ympärilleen, olla vapaa jne. Minä raukka odotin odottamistani että hän "tajuaisi virheensä" ja alkaisi ikävöidä minua. Sitä ei tapahtunut. Kun puhuimme, hän kehui minua elämänsä rakkaudeksi ja maailman ihanimmaksi naiseksi, suhteemme oli muka ollut hänelle tärkeä ja hän oli pahoillaan, kun JOUTUI sen lopettamaan. Minä ihmettelin että miksi joutui, tässähän minä olen, valmiina aloittamaan uudestaan milloin vain. Sitä päivää ei tullut enkä tiedä minkälainen raunio nyt olisin jos olisin jäänyt sitä loputtomasti odottamaan. Järki voitti, ymmärsin, että sanat ovat sanoja mutta teot ovat ne, jotak kertovat toisen todelliset tunteet.
Mietipä itse. Jos rakastat jotakuta ihmistä, pidät häntä hyvänä, kauniina, ihanana, tärkeänä, rakkaana... Tuleeko sinulle silloin sellainen olo, että haluat saada etäisyyttä ja miettiä, onko tämä sittenkään sitä mitä haluat. Ei tule. Ei tule miehellekään. Mies ei ole mitenkään erityisen monimutkainen otus, jos mies pitää naisesta tarpeeksi, mies on naisen kanssa, ja jos mies ei pidä naisesta tarpeeksi, mies ei naisen kanssa ole. Teot kertovat sen, miten asia on. Jos mies on lähtenyt yhteisestä kodista, hän ei sinua halua.
Jos sitten saisitkin vetoamisen/kerjäämisen/syyllistämisen/säälin avulla houkuteltua miehen takaisin luoksesi, mikään ei ole enää samalla tavalla. Olen nähnyt ja kokenut senkin. Et pysty luottamaan, että miehen ahdistus ei taas yhtäkkiä palaa. Pelkäät että hän taas väsyy, pettää, jättää jne. Ahdistut itse, elämästä tulee kivireen vetämistä. Mies ahdistuu uudestaan ennemmin tai myöhemmin, yleensä ennemmin, ja sama paska on edessä taas. Toista kertaa sitä on vaikea jaksaa, kun on käyttänyt kaikki voimansa luottamuksen korjaamiseen, epäilyksien hälventämiseen, panostanut ja paijannut ja miellyttänyt ja pelännyt.
Saat ehkä joskus tietää syyn miehesi lähtemiselle. Toisaalta ehkä et koskaan saa. On vaikeaa, kun toinen ei ole suora, mutta ei kannata olla epävarma hänen tunteistaan. Hänen tekonsa kyllä paljastavat ne. Mene eteenpäin, vaikka se on vaikeaa. Asia helpottuu ajan myötä, ehkä piankin sinulla on jo aivan uusi elämä. Senkin olen kokenut, monta kertaa, joten voin sen sinulle luvata. Vaikeinta on, jos joutuu vihaamaan itseään jälkeenpäin oman sokeutensa, yksinkertaisuutensa, hyväuskoisuutensa, riippuvuutensa takia, jos on aiheuttanut itselleen tarpeettoman paljon tuskaa toivomalla mahdottomia. Ole ystävällinen itsellesi ja pidä itsestäsi huolta jos ja kun mies ei kuitenkaan sitä tee eikä aio tehdä.
Kiitos kovista ja suorista sanoistasi! Ne ovat totta, ja vaikka ne ovatkin kuin isku vasten kasvoja, ne saivat minut tajuamaan oman tilanteeni exäni kanssa. Hän ei todellakaan tule takaisin, ei nyt eikä koskaan. Huojentavaa tietää se todeksi. Nyt jatkan vain elämääni eteenpäin ja unohdan exäni, enkä elättele toiveita takaisinpaluusta enää koskaan.
Vaikka tästä viestiketjusta on jo aikaa, niin epätietoisena sitä etsii myös vanhoista viesteistä saman kokeneita.
Poikaystävälläsi on toinen :(
Tarinasi kuullostaa just samalta, kun mun juttu viime talvella, paitsi oltiin oltu pitempään yhdessä ja meillä oli lapsiakin, niin ja minä olen mies. Unohda tollainen mies, vaikka se tällä hetkellä tuntuiskin vaikealta, ansaitset ja löydätkin vielä paljon paremman kumppanin itsellesi :)
OT... miksi ajattelet että miehellä toinen nainen, kiinnostaa kuulla sinun arviosi miehenä...mitkä ovat niitä tunnusmerkkejä että mies jättäisi toisen naisen tähden eikä omaa ahdistustaan?
Minulle tuli yllättäen vihdoin selvennys tilanteeseen tänään. Poikakaverini syy erilleen muuttoon oli siis juuri tuo lapsiasia. Joten tavallaan helpotus, mutta toisaalta kaduttaa, että menin painostamaan häntä puheillani liikaa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja nyt epäilen silti, mahtaako paluuta enää olla, kun kerran on päässyt yksinään asumaan... Silti aion olla vielä tekemisissä samaan malliin, ehkä nyt seuraavaksi hän sitten lopettaa suhteen kokonaan ja minä vihdoin olen vapaa epävarmuudestani ja irti hänestä.
Ei poikaystävälläsi tarvitse toista olla, en usko siihen. Ei minun poikaystävälläni ole kukaan toinen ollut se syy eroon, vain se ahdistus ja masennus, jota yhteiselo hänessä aiheutti. Ja uskon, että teidänkin tapauksessa on oikeasti kiinni nyt tuosta onnellisuus-aspektista, vaikka eihän sitä koskaan voi satavarma olla.
Eräs ystäväni jaksaa sanoa minulle, että jokainen ero tekee entistä vahvemmaksi. Joten jos siis ero tulee, niin kyllä tästä varmasti jotain on oppinut, ainakin itsestään.
Hyvä että sait jotain selvennystä asiaasi.
Poikaystävälläni ei ole toista naista, sen hän itse jo heti alkuun ilmoitti eikä hän ole sellainen ihminen koskaan ollutkaan (vaikka sekin vaihtoehto tuli mieleeni vaikka syitä epäilyihin ei koskaan ole ollut). Tuntuu vain niin vaikealta päästää irti kun kaikki oli niin hyvin. Toisaalta, en halua poikaystävänikään olevan sellaisessa suhteessa joka häntä ahdistaa.
Ystäväsi sanovat sinulle aivan samaa mitä minun ystävät minulle, eli aika on se joka auttaa ja varmasti tällä kaikella on tarkoituksensa. Mutta tuntuu niin vaikealta uskoa tuohon ja pelottaa kuinka kauan vielä tämä kipu itsellä jatkuu ennen kuin näen asiat tuolta kantilta. Voimia sullekin, pakko uskoa että kyllä me tästä selvitään.
Että poikaystävälläsi on toinen ! Kun luen noita sun kirjoituksia, niistä jotenkin vaistoaa sen. Esimerkiksi jos hän on heti alkuun ilmoittanut, ettei ole ketään toista. Sit tuo onnellisuus juttu, eihän sitä voi oikein millään mitata kuinka onnellinen voi olla, paitsi jos onkin jonkun toisen kanssa vielä onnellisempi niin silloin huomaa ettei se elämä entisen kanssa olekkaan niin "ihanaa"
Voi voi, kun ihmiset sitkeästi uskovat että aina on kyse pettämisestä ja toisista naisista, tiedän itsekin aiemmasta suhteestani että ei se niin mene, vaan jos joku ei tunnu hyvältä niin sitten on turha jäädä siihen tyytymättömään, hedelmättömään maaperään makaamaan. Itse en millään suostu ajattelemaan eroa, mutta kuitenkin jotenkin tuntuu vaan pahasti siltä, että toinen keksii niin kauan syitä erohaluihinsa, että minä luovutan. Mutta mikään muu minua ei saa lopettamaan kuin selkeät sanat vasten kasvoja. Ei kaunisteltuja valheita, sillä ne johtavat vain harhaan, saavat minun toivomaan että kaikki vielä muuttuu jne. Nytkin tuo eilinen "uutinen" sai minut yhtä aikaa toiveikkaaksi, että kunhan saan hänet uskomaan, että lapset eivät ole tämän hetken juttu, eivätkä vielä moneen vuoteenkaan, niin sitten kaikki on taas hyvin. Sitten taas pahoin pelkään, että tämäkään ei auta, vaan päätös on tehty, eikä hänen päätään saa enää käännettyä kirveelläkään. Toisaalta näenpähän sitten lopputuloksen varmaan nopeammin nyt kun hänen kaikki tekosyyt alkavat olla vähissä. En halua odotella toista ikuisuuksia, joten jokin vastaus on pakko saada mahdollisimman pian. Tässä tilanteessa lähtee järki, ihme kun olen vielä ns. normaalien kirjoissa! Todella rankkaa pelätä pahinta ja kokea itsensä avuttomaksi, kun ei itse voi tehdä mitään asian edistymiseksi suuntaan tai toiseen...
Ensi kerralla suhde tulee onnistumaan, sano mun sanoneen! ;) Opimismia kehiin, eik jeh!
Seurusteltu kolme vuotta; alussa kaikki upeaa, mies esitteli heti lähipiirinsä ja lapsensa ja pyysi luokseen asumaan. Suunniteltiin talon rakennusta ja lasta; yksi keskenmenokin tuli. Nyt jo puolen vuoden ajan mies kysellyt pitäisiköhän meidän erota kun hän ei tiedä onko onnellinen kanssasi. Sanoo kyllä aina rakastaneensa minua mutta että onko se tarpeeksi syvällistä.. Jotakin kuulemma puuttuu ja ahdistaa, hän miettii olenko sittenkään se oikea hänelle.. Kivaa meillä on ollut ja mitään varsinaista syytä ei osaa sanoa; tuntuu vaan siltä. Hän ei tiedä haluaako tätä vai jotakin muuta. Nyt ollaan oltu eri osoitteissa muutama viikko ja välillä hän on katunut ja pyytänyt takaisin ja taas halunnut miettiä; edestakaisin koko tämän puolen vuoden ajan. Petyn aina uudestaan ja kärsin. Tunnen olevani rääkätty henkisesti. Sain selville että hän etsii "tositarkoituksella" uutta netissä. Viimeisin veto on että hän haluaa sittenkin yrittää kanssani tosissaan ja olla niin kuin ennen; pitäisi tulla hänen luokseen viettämään iltaa; lapset ovat tulossa ja ilmeisesti ei halua selitellä heille mitään, miksi tavarani ja minä olemme häipyneet. Haluaa vielä miettiä? Ehkä hän toivoo löytävänsä netistä uuden tuttavuuden niin saa voimia lopettaa tämä jahkailu. Minä en enää luota hänen sanoihinsa; katson vaan kuin sivullinen miten hän vie tämän loppuun. Itse en pysty sanomaan päätössanoja koska haluaisin jatkaa hänen kanssaan. Tuo nettijuttu vaan on saanut tunteeni kylmäksi kun on varmistaúnut että uusi on hakusessa. Jos ei löydy niin kelpaankohan kakkosvaihtoehtona... Karsea ajatus! Miten joku voi toimia tuolla tavalla? Pelkääkö hän yksinoloa että pitää varmistaa uusi valmiiksi??