rakkaudentunteet parisuhteessa

Varmasti kyllä monellekin tuttua että alle vuoden kestäneessä suhteessa noita suuri sanoja ei ole vielä vaihdettu. Sinänsä aika mielenkiintoinen tilanne kyllä, että olette jo aikoja sitten jopa muuttaneet yhteen ilman varmuutta omista tunteista. Mikä on sen seikan takana?

Se rakastuminen on aika voimakas tunnetila eikä mulla ainakaan ole tapahtunut joka suhteessa. Eri ihmisten kanssa kokee erilaisia tunteita. Mun ex-avopuolison kanssa se voimakas rakastuminen jäi kokematta, sen sijaan tutustuimme hiljalleen. Ja kyllä kuitenkin rakastin häntä, paljonkin. Se ei vaan ollut niin suuri tunnevyöry kuin voisi olla vaan tapahtui hiljalleen.

Mutta on käynyt myös toisin, että tietää heti. Ja siinä on toki puolensa. Sen tunteen muistaa myöhemminkin, sitten kun tilanne on jo hieman tasaantunut.

Ehkä avovaimoltasi on nyt jäänyt se kaikista voimakkain kokemus kokematta tällä kertaa? Mahdotonta kyllä tietää, hän on ainut joka voi tarkalleen tietää mikä on tilanne.

Tottakai voi olla kuten sanoit, että ens alkuun on vaan niin hyvä olla sen toisen kans.
Varsinkin jos on aiemmin ollut suhteessa, jossa ei tuntenut oloaan turvalliseksi, kuten oli omalla kohdallani.

Me on tunnettu monia vuosia. Yhdessä ollaan jaettu arkea noin kohta vuoden ajan, koettu ihan kaikkea, ja käytännössä yhdessä asuttu yhdessäkin kuukausikaudet.

Mies on hitaasti syttyvää sorttia. Vain kerran hän on sanonut rakastavansa, kauan se oli "vain" tykkäämistä. Tosin hän sanoi, että hälle tykkääminen ja rakastaminen ovat sama asia - mitä en niellyt;) Sanoin että papin pakeillakin on sanottava että rakastaa, ei että tykkää tms.

Enkä kyllä osaa toitottaa sitä rakastamista itsekään jatkuvasti. Jotenkin jää sana kurkkuun.. vaikka rakastan päivä päivältä enemmän.
Käytännön teot osoittavat tunteiden syvyyden. Ja niitä on meillä paljon.

Kauan meni siihen, että hän sanoi itse tykkäävänsäkään. Myönsi kyllä kun jankutin asiasta.
Hän ei vaan ole sitä sorttia..? On ujo ja hiljainen. Ei ole seurustellut vakavasti.

Eri ihmisiä kohtaan tuntee eri lailla. Ei sille vaan oikein voi mitään. Ensirakkauden (tai ihastuksen) muistanee jokainen, se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta - ja meni myös.
Ei kannata verrata.

Omia lapsiaankin rakastaa jokaista vähän eri tavalla, mikä ei tarkoita että rakastaisi toista vähemmän kuin toista.

Eikä exillä tai muilla kannata vaivata päätään, että mitä kumppani mahdollisesti on tuntenut heitä kohtaan, onko se enemmän kuin nyt minua kohtaan, tai "romanttisempaa." Sen pohdiskelulla ei pääse puusta pitkään, vaan rasittaa vain itseään.

Kun hän kerran on ilmaissut olevansa kanssasi ihan aidoista vaikuttimista ja teillä yhteiselämä pelittää, niin eläkää tässä ja nyt.
Tunteiden voimistumista et voi nopeuttaa.
Sanotaanhan että hiljaa hyvä tulee.

ps. En henk.koht. usko että keneenkään rakastuu kahdessa päivässä, ihastuu kylläkin.

Kyllähän ne tunteet voivat leimahtaa, mutta jos toisesta puuttuu se ihastuttava kipinä niin ei sille oikein mitään voi.

Rakkaus ei kuitenkaan ole tunne, vaan tekoja ja tahtomista. Tahtooko vaimosi rakastaa sinua teoin? Jos tahtoon niin hän voisi tehdä sitä sanoinkin, vaikka tunteet tulisivat perässä.

Minä en kyllä jaksaisi olla suhteessa jossa nainen ei tuntisi paloa minuun. Tosin tiedän että sellaisia aikoja kyllä tulee avioliitossa (minä siis avioon menossa) jolloin ei oikein tunne mitään, mutta niistä mennään läpi. En tiedä onko tuo toisaalta sen kummempi asia, että aloitetaan sellaisella kaudella. ITse sun on päätettävä.

MUTTA hälytyskelloni soivat siinä vaiheessa, kun kerroit, että vaimosi ex vei jalat alta, kun hän oli suhteessa ja sen varjolla jätti! Miten luulet sinulle käyvän jos ne tunteet ei sieltä tulekaan?? Naisellasi ei tunteita, takana kokemus hienosta rakastumisesta, olette nuoria, miehiä ympärillä pilvin pimein.... do the math..

Minä en edes kyllä usko rakastumiseen ensisilmäyksellä; ihastumiseen uskon.

Rakastamista taas ei voi tapahtua nopeasti, se minusta aina hitaasti tuleva prosessi (rakastumisen prosessi), ja paljon paljon syvempää ja laajempaa kuin pelkkä rakastuminen.

Minä olen ollut mieheni kanssa nyt reilun vuoden. Alussa ei minun puolelta ollut suurta tunteen paloa, miehen kyllä. Koko ajan omat tunteeni ovat kuitenkin vahvistuneet. Nyt vähän pelkään sitä, josko mies saa minusta tarpeekseen, kun alkuhuuma hänen puoleltaan alkaa olla takana...

Vieläkin - tylsänä sateisena arkipäivänä, kun molemmat puuhaillaan hiljaa omiamme tai kun tulee kinaa - kyselen itseltäni ajoittain, että onko tämä nyt Sitä. On se. Mun on hyvä olla. Parempaa miestä en voi löytää. Ja kun ajattelen tilannetta, että hän jättäisi minut, sydämessä tuntuu todella epämiellyttävältä. En osaa ajatella tulevaisuutta, johon hän ei kuuluisi.

Tunteet voi toki syttyä hitaasti, mutta kyllä niiden viimeistään 1 vuoden kohdalla pitäisi olla selvät. Jos uskallat, voit tietty nostaa kissan pöydälle ja sanoa, että et näe järkeä jatkaa koko juttua, jos hän ei rakasta sinua. Hänelle tulee hätä, jos hän rakastaa. Jos reaktio on laimea, anna hänen mennä.

Itse menin parisuhteeseen samoin ajatuksin ja tuntein kuin avovaimosi. Minulla se ei toiminut, rakkautta ei koskaan tullut, välittämistä kylläkin. Kadun tätä suhdetta, sillä molemmilta meni elämästä monta vuotta hukkaan. Tämä on vain minun kokemukseni. Teillä voi asiat olla täysin toisin.

Tosin minä rakastin miestä kyllä, mutta en olisi suurin surminkaan myöntänyt sitä, koska ajattelin, ettei mies rakasta minua. Oletko kertonut tarpeaksi selkeästi omista tunteistasi, jos niitä on?

vaikeaa antautua ja rakastua, kun on kerran kaltoin kohdeltu, tunnen kyllä suurta hellyyttä miesystävääni kohtaan mutta sitä isoa tunnetta ei oikein löydy.

Voi tosin vaikuttaa sekin että miesystävä ei osoita teoillaan välittävänsä minusta, vaan menee omia menojaan, unohtaa minut kun on liikkeellä ystäviensä kanssa ja kaveraa exänsä kanssa jolloin minä jään sivuun.

Kai se on itsensä suojelua kun ei uskalla osaa hypätä silmät ummessa tunteisiin.