Ei miten hajalla olen. Itseppä mokasin, menin ja ihastuin palavasti toiseen. Nyt oma mies/lasten isä lähti. Kerroin sille kaiken suoraan. Se lähti, enkä kestä ajatellakaan elämää ilman sitä.
Miksi siinä käy näin? Ensin tuntuu että oma suhde ei voi hyvin, ei ole onnellinen. Pystyy ihastumaan ja miettimään vaikka mitä. Sitten kun kosahtaa niin onkin säälittävästi itku kurkussa. Mun mies ei selviä ilman mua, rakastaa mua, tulee aina rakastamaan. Ja mä tuhosin sen elämän, lasten elämän. Musta ei ole väliä, mutta kai se omakin meni. Olen surkimus. Tätä se ei anna anteeksi, muuten on aina antanut.
Lapsille joudun itse sanomaan. Ja miten muka? Ehkä alkuun vain että isä on työmatkalla, ovat kuitenkin niin pieniä vielä. Miksi se oma suhde on tuntunut siltä, kuuluuko sen tuntua? Olen ihan hukassa näiden tunteiden kanssa. Olisin halunnut itsekkäästi kaiken, oman perheen ja myös sen ihastuksen. Ja ennen tätä tapahtumaa mietin, että otan sen ihastuksen, aloitan elämän sen kanssa. Mitä vittua.. Olisihan se onnistunut. Nyt kun oma mieheni lähti, haluankin vain hänet ja voisin helposi soittaa ja dumpata tämän ihastuksen. Miksi elämä on tätä. Sotken aina ja satutan. En kestä ajatella miten pahalta miehestäni tuntuu. En ole koskaan pitänyt itseäni itsekkäänä, mutta näköjään olen erittäin ja seuraan vain omaa haluani. Tahdoin vain niin olla onnellinen, etten edes ymmärtänyt kuinka monen ihmisen elämä menee sen rinnalla. Elin niin siinä hetkessä, missä koin olevani parhaimmillaan.
Jos mieheni antaisi anteeksi ja tulisi takaisin, tämä varmaan jatkuisi. Ensin olisi nousukausi, sitten taas laskua ja laskua.. Eikai me oikeesti koskaan oltu oikeita, mutta opittiin elämään. Mä tutustuin sen kavereihin ja sukuun, ja se mun.
Onko se vaan joku paniikki-nappula, joka haluaa kaiken ennalleen heti kun huomaa että kaikki muuttuisi todella radikaalisti? Mistä sen tietää rakastanko edes? En ole sitä tuntenut muutamaan vuoteen, olen päivä kerrallaan elänyt ja odottanut että joskus jotain käy. No nyt kävi niin että perun puheeni, en mä haluakaan että mitään käy!
Miksi siinä käy näin? Ensin tuntuu että oma suhde ei voi hyvin, ei ole onnellinen. Pystyy ihastumaan ja miettimään vaikka mitä. Sitten kun kosahtaa niin onkin säälittävästi itku kurkussa. Mun mies ei selviä ilman mua, rakastaa mua, tulee aina rakastamaan. Ja mä tuhosin sen elämän, lasten elämän. Musta ei ole väliä, mutta kai se omakin meni. Olen surkimus. Tätä se ei anna anteeksi, muuten on aina antanut.
Lapsille joudun itse sanomaan. Ja miten muka? Ehkä alkuun vain että isä on työmatkalla, ovat kuitenkin niin pieniä vielä. Miksi se oma suhde on tuntunut siltä, kuuluuko sen tuntua? Olen ihan hukassa näiden tunteiden kanssa. Olisin halunnut itsekkäästi kaiken, oman perheen ja myös sen ihastuksen. Ja ennen tätä tapahtumaa mietin, että otan sen ihastuksen, aloitan elämän sen kanssa. Mitä vittua.. Olisihan se onnistunut. Nyt kun oma mieheni lähti, haluankin vain hänet ja voisin helposi soittaa ja dumpata tämän ihastuksen. Miksi elämä on tätä. Sotken aina ja satutan. En kestä ajatella miten pahalta miehestäni tuntuu. En ole koskaan pitänyt itseäni itsekkäänä, mutta näköjään olen erittäin ja seuraan vain omaa haluani. Tahdoin vain niin olla onnellinen, etten edes ymmärtänyt kuinka monen ihmisen elämä menee sen rinnalla. Elin niin siinä hetkessä, missä koin olevani parhaimmillaan.
Jos mieheni antaisi anteeksi ja tulisi takaisin, tämä varmaan jatkuisi. Ensin olisi nousukausi, sitten taas laskua ja laskua.. Eikai me oikeesti koskaan oltu oikeita, mutta opittiin elämään. Mä tutustuin sen kavereihin ja sukuun, ja se mun.
Onko se vaan joku paniikki-nappula, joka haluaa kaiken ennalleen heti kun huomaa että kaikki muuttuisi todella radikaalisti? Mistä sen tietää rakastanko edes? En ole sitä tuntenut muutamaan vuoteen, olen päivä kerrallaan elänyt ja odottanut että joskus jotain käy. No nyt kävi niin että perun puheeni, en mä haluakaan että mitään käy!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Että mikään suhde ei pysy jännittävänä ja kaipaat kuitenkin jännitystä elämään.
Kannattaa hakea jännitys muualta kuin ihmisuhdesekoiluista.
Kun olet menettämässä näet miehesi hyvät puolet.
jos saat uuden näet hänen huonot puolensa.
Arki on arkea siihen alkaa helposti etsimään vääränlaisia takaportteja. Hirmu yleistä.
rehellistä puhetta...sellainenhan se ihmismieli on...tavoitellaan aina kuuta taivaalta. Nyt sun pitäisi tehdä omat rajat selviksi ja mitä itse haluat. Ei se tarkoita, että jollette tulisesti rakastuneet aluksi miehesi kanssa, etteikö suhteenne voisi olla kaunis ja kestävä ajan myötä. Yhteen kasvaminen on hieno asia, sen voi vain ajan myötä saavuttaa. Paljosta jäävät ne paitsi jotka kumppania koko aika vaihtavat.
Anna aikaa asioille, itsellesi. Voi olla että nyt sulla on vain hätäreaktio. Kannattaa mennä psykologille tällaisissa tilanteissa. Oppii paljon uutta itsestään ja siitä mitkä asiat voivat olla tarpeiden taustalla.
Nyt kuitenkin tiedät että poukkoilu laidalta toiselle vain satuttaa, voit tietoisesti alkaa välttää sitä tästä lähtien. Jos tuntuu vahvasti joltain niin mieti ennen kun seuraat sitä tunnetta.
Muista että romanttinen rakkaus on pitkälti median ja nyky-yhteiskunnan keksintöä.
Huonoja puolia on kaikissa ihmisissä, täydellistä ei ole olemassakaan.
Olet jo oppinut elämään miehesi huonojen puolien kanssa, kannattaako ne vaihtaa ihastuksen huonoihin puoliin joista et tiedä yhtään mitään?
Ensi kerralla olet viisaampi. Etsi kumppani huonojen puolien perusteella, tutustu kunnolla ennen sitoutumista ja yhteen muuttoa.
Kun löydät sellaisen jonka kanssa voit elää, tsekkaa mitä hyviä puolia kaverissa on.
Kaikki on loppu ja mahdotonta vasta kun kasvat horsmaa!!! Päätä mitä haluat! sit TÖITÄ TÖITÄ ja TÖITÄ sen eteen. Tsemppiä :-)
Miehenä sanoisin että jos miehessäsi on yhtään miestä niin hän tulee vielä takaisin. Lapset on miehelle kaikki kaikessa. Uskoisin että saat vielä mahdollisuuden. Älä enää mokaa. Kun jaksat jonkin aikaa odotella niin miehesi seisoo ovellasi ja soittaa kelloa. Näin uskon.