on kuollut jo kahdeksan kuukautta sitten. Minulla tulee välillä niin kauhea ikävä, että sitä on vaikea kestää! Niin kuin juuri tänään. Ikävä pusertaa rintaa ja mieleen tulee asioita, joita ollaan tehty lapsena ja myöhemminkin, yhdessä.
Ei sitä ole voinut kuvitella, kuinka ikävä voi olla voimakas tunne, ja hallitseva. Sillä on tosi tiukka ote. Tuntuu, ettei kestä ikävän tunnetta.
Tuntuuko kenestäkään muusta samanlaiselta?
Ei sitä ole voinut kuvitella, kuinka ikävä voi olla voimakas tunne, ja hallitseva. Sillä on tosi tiukka ote. Tuntuu, ettei kestä ikävän tunnetta.
Tuntuuko kenestäkään muusta samanlaiselta?
Vastaukset 12
Vanhimmat
sama täällä mutta olen ''vain menettänyt' koirani. mutta silti kaipaan kovasti eikä välillä tule mitää : (
Kyllä tunttu aivan samalta. Menetin pikkusiskon. Surutyö on pahasti vielä kesken.
Rakkaat ystävät... en edes yritä sanoa 'tietäväni mitä käytte läpi', olkoonkin että olen kokenut samanlaisen menetyksen...jokainen suree ja tuntee tavallaan. Mutta yhden asian voin sanoa - suru helpottaa ja aurinko pääsee mieliin - ennemmin tai myöhemmin. Minä vannon sen. Tuska hälvenee, suru helpottaa, ikävä ei katoa koskaan, mutta seestyy. Voi kun voisi jotenkin auttaa surevaa, mutta kun ei voi..nämä ovat juuri niitä asioita, joissa ihminen on aivan yksin, viimekädessä, käy keskustelunsa oman sisimpänsä kanssa. Toiset selviävät siitä helpommin kuin toiset. Puhuminen auttaa, selkiyttää asioita. Se, tai kirjoittaminen, ihan sama. Surkaa surunne, älkää kuunnelko niitä jotka kieltävät suremasta. Sureminen ja ikävöiminen ovat normaali tunnetila, olkaa surulliset ihan vapaasti. Joskus vielä koittaa se päivä, ettei enää satu niin kovin. Voimia ja paranemista. Minä rakastan teitä =)
rohkaisusta!
Otan osaa suruusi.
Minun mieheni kuolemasta on melkein puolitoista vuotta ja aina välillä tuntuu että ikävä senkun lisääntyy,muistoja tulvii mieleen ja sydäntä särkee.
Kyllä kai tämä kaikki pitää käydä lävitse vaikka ei ymmärrä mikä tarkoitus tässä on.
Täytyy vaan yrittää katsoa eteenpäin ja uskoa että joskus helpottaa,onhan elämässä paljon hyvää jäljellä ne pitää oppia näkemään ja opetella saamaan elämäniloa uusista asioista.
oman veljeni kuolemasta on jo vuosia, silti toisinaan ikävä iskee... joku haju, laulu, joku hyvä juttu, josta tietää, että velikin olisi nauranut katketakseen.
Ajan kuluessa suru muuttaa muotoaan, joskus se on sinullekin vielä enemmän sellaista haikeaa muistelua.
Koitahan jaksaa, luottaa siihen, että elämä kantaa.
se taitaa mennä. Toisinaan selviytymiseen ei vain jaksa uskoa. On niin väsynyt surun musertaessa. Aurinko on jo joskus paistanut minullekin pienin pilkahduksin.
itse menetin pikkuveluni puolitoistavuotta sitten aivan yllättäin....alle 30v ja tomera työmies yhtäkkiä sai sairauskohtauksen ei alkoa liikaa eikä mitään muutakaan ole käyttänyt...olen saanut psykoterapiaa siihen ja jatkuu vain koska se on niin kamala aia että en tiiä milloin on parempi päivä....meillä on moni läheinen joutunut nyt pikkuveluni poismenon jälkeen joutunut turvautumaan ammattiauttajaan..siis tosi moni...yhdellä tuli pskoosikin pieni ja puhui koko ajan ettei tätä asiaa voi todeksi uskoa...joten meitä on monta kärsivää.onko muilla isosiskoilla samanlaista....
käynyt keskustelemassa tästä asiasta psykiatrin kanssa. Oisko se niin, että isosiskona pikkuveljen poismeno on jotenkin erityisen raskasta. Minä olen ainakin kokenut niin. Hän oli minua vain puolitoista vuotta nuorempi. Monta vuotta neljänkymmenen ikään olisi ollut vielä. Kuoli aivan yllättäen. Kesken remontin, kesken aivan kaiken.
Isoveljeni kuoli myös 8 kk sitten. En välillä usko asiaa todeksi. Meinaan soittaa hänelle ja kertoa asioitani.
Mulla on niin kova ikävä!!!
Pitäisi jaksaa tukea äitiä, mutta kun omatkin jaksamiset on niin ja näin.
Kuinka tällästä voi tapahtua? Että kesken parhaimman iän, kesken kaiken täytyy lähteä?
Veljeni kuolemasta on kohta kaksi vuotta,ja pahempi suruaika on ohi kohdallani,mutta koko ajan hän on kuitenkin jotenkin ajatuksissani.Välillä tulee tilanteita,jolloin tulee kova ikävä, koska veljeni teki rutiinilla kaikenlaista arkielämässä vaikuttavia asioita.Nyt kun häntä ei enää ole, niin silloin tulee niitä tyhjiä hetkiä, kun ei ole muitakaan
jotka tekisivät tai täyttäisivät samoja arkirutiineita.Suremiseen ei kuitenkaan ole olemassa mitään käsikirjaa, jokainen suree tavallaan.
Veljeni kuoli nelisen vuotta sitten ja nyt vasta alkaa pikku hiljaa helpottamaan.Väillä jopa voi jo nauraen kertoa mitä kaikkia kommelluksia ja kolttosia hän teki lapsena.Ikävä on vieläkin,mutta ei tee niin kipeää enää.