Pari päivää sitten avovaimoni ilmoitti että hän ei pysty olemaan seurassani ja haluaa eron. Ehdimme olla yhdessä 3 vuotta, joista yli kaksi vuotta asuimme saman katon alla. Meillä on 1v8kk lapsi jota molemmat rakastamme hyvin paljon ja aiomme pitää hänestä yhdessä hyvää huolta.
Sitten itse asiaan. Mä en yksinkertaisesti jaksa enää. Mistä saada voimia lähteä aamulla töihin ja tulla illalla kotiin kun tietää että oma kulta ei ole enää oma kulta? En pysty kunnolla nukkumaan, ruoka ei maita ja mikä pahinta, lapsenkin seurassa on vaikea olla sillä tuntuu että olemme pettäneet hänet.
Mikä nykyajan ihmisiä vaivaa? Hommataan lapsi ja sitten kun arkirutiinit iskevät, erotaan. Itse olen ollut kova arvostelemaan eronneita, mutta nyt on ääni muuttunut kellossa kun huomaan kuuluvani heihin.
Haluaisin jutella muiden samaa kokeneiden kanssa, sillä tuntuu etten pysty pitämään näitä asioita sisälläni. Jos voisin saada sähköposti- tai meseosoitteita, niin voisimme jatkaa tästä juttua.
Kiitos
Sitten itse asiaan. Mä en yksinkertaisesti jaksa enää. Mistä saada voimia lähteä aamulla töihin ja tulla illalla kotiin kun tietää että oma kulta ei ole enää oma kulta? En pysty kunnolla nukkumaan, ruoka ei maita ja mikä pahinta, lapsenkin seurassa on vaikea olla sillä tuntuu että olemme pettäneet hänet.
Mikä nykyajan ihmisiä vaivaa? Hommataan lapsi ja sitten kun arkirutiinit iskevät, erotaan. Itse olen ollut kova arvostelemaan eronneita, mutta nyt on ääni muuttunut kellossa kun huomaan kuuluvani heihin.
Haluaisin jutella muiden samaa kokeneiden kanssa, sillä tuntuu etten pysty pitämään näitä asioita sisälläni. Jos voisin saada sähköposti- tai meseosoitteita, niin voisimme jatkaa tästä juttua.
Kiitos
Vastaukset 9
Vanhimmat
Musta tuntuu aivan samalta! Meillä ei vielä ollut lapsia mutta oltiin niidenkin hankkimista puhuttu. Kaikki oli mielestäni todella hyvin ja rakastin avovaimoani todella. Kunnes yllättäen hän ilmoitti että ei enää halua olla kanssani ja asiasta ei keskusteltu oikein millään tavalla koska hän vain sanoi että on päätöksensä tehnyt. Meillä ei ollut mitään suuria ongelmia, elettiin vain normaali arkea ja kaikki tuntui olevan mallillaan.
Aamuisin tuntuu vaikealta lähteä töihin ja illalla palata kotiin ja nukkuminenkaan ei onnistu koska mielessä pyörii vain että tämä on suuri virhe.
Olette 3 vuotta seurustelleet ja nyt jo 1v8kk lapsi?? Haloo!! Tähän kun lisätään vielä raskausaika niin ettepä te kauaa ehtineet toisiinne tutustua ennen lapsen hankkimista. Kannattaisiko näitä asioita hieman miettiä ennenkuin alkaa ensihuumassa pentuja vääntämään?
Noh, muijasikin saattaa tulla vielä katumapäälle kun ei se elämä helppoa YH:na ole.
Heh, minulla samantapainen tilanne meneillään kotona (luojan kiitos ei vain ole lapsia - olisi niin paljon vaikeampaa).
Kaikki alkoi kun avokki sanoi ettei enää jaksa tätä (arkea), ja rupesi puhumaan erosta. Menin aika maihin silloin, sillä itse olin tyytyväinen suurimmaksi osaksi. Oli ihminen lähellä jota rakasti, ja arki toimi hyvin (minun mielestäni). Toki meiltä on kaikki läheisyys jäänyt matkan varrella, eikä ponnisteluni senkään suhteen ole mitään auttanut - parisuhdehan on kahdenkauppa?!
No tosiaan olin aika maissa kun hommat järkkyi tuollaisten eropuheiden myötä, ja välillä kävin mielialallisesti hyvinkin alhaalla.
Sitten en tiedä mitä tarkalleenottaen tapahtui, mutta tajusin että elämä jatkuu, ja saattaa jatkua paljon parempana, vaikka eroaisimmekin. Siitä alkoi itsetunnon nouseminen ja tulevaisuus alkoi näyttää valoisammalta.
No nyt kaikkien kommervinkkeleiden jälkeen, kun muijani huomasi että ero ei olisi minustakaan enään niin huono vaihtoehto. Niin eiköhän sitten ole mennyt taas kaikki sekaisin. Nyt muija vaikuttaisi enempi siltä joka haluaisi jäädä suhteeseen. Mitä ironiaa!
No jokatapauksessa nyt on melko sekava olla, eikä tiedä mitä tehdä. Toisaalta olisi toinen jalka jo menossa, mutta kuitenkin toisaalta tekisi mieli jäädä. Ainoa mikä on varmaa, että lähiaikoina aion kyllä tehdä ratkaisuni - ja elää sen kanssa, oli se mikä oli. Aion nyt vielä katsoa hetken, josko saataisiin hommia parannettua, mutta tosiasia on se, että näin ne ei voi jatkua - enää minustakaan.
Ai mikäkö tämän jutun pointti oli. No se, että jos pelkkä ajatus tuntuu jo pahalta, niin voin vaan kuvitella mitä sitten kun napsahtaa. Mutta muistakaa, että pohjalla käytyänne suunta on vain ylöspäin (klisee, mutta loistava sellainen).
Antakaa pojat palaa - kun ruuti on vielä kuivaa. Ei kannata jäädä menneitä murehtimaan.
Ymmärrän tuskaasi.
Olen itse kokenut saman, ja taas uudestaan jo toista kertaa.
Eikö teema ole jo ikuisuuksien takaa tuttu?
Elämme, kasvamme(?) osana tätä ketjua sen, minkä lyhyen elämämme aikana ehdimme.
Onko viime aikoina (vuosikymmeninä) muotoutunut käsitys, että elämän KUULUU v.2008 olla lähtökohtaisesti ristiriidatonta ja helppoa?
Inhimilliset tunteet ja ongelmat lienevät samat nyt, kuin ennen ja vuonna x?
Toivotan sinulle voimia uusiin näköaloihin!
Jos sulla on voimia, mailaile mulle.. mulla on sama tilanne päällä! Josko mailien välityksllä saisimme molemmat uusia ajatuksia ja voimia, koska meidänkin on jatkettava elämää! [email protected]
samaa mieltä tämän kanssa : " Olette 3 vuotta seurustelleet ja nyt jo 1v8kk lapsi?? Haloo!! Tähän kun lisätään vielä raskausaika niin ettepä te kauaa ehtineet toisiinne tutustua ennen lapsen hankkimista. Kannattaisiko näitä asioita hieman miettiä ennenkuin alkaa ensihuumassa pentuja vääntämään?"
Lapsi on mielestäni kuitenkin sen verran iso asia, että en menisi sitä n. vuoden tuttavuuden perusteella väsäämnään enkä edes vielä 3 vuoden jälkeenkään. No ei ole minun muksu, asia, ongelma, mutta en vain voi käsittää ihmisiä,jotka lisääntyvät melkein heti tavattuaan. Sit voi käydä näin.
Voimia sinne, sekä kaikille muille jätetyille! Omasta erostani on n. puoli vuotta, kun mies yhtäkkiä ilmoitti että me ei sovitakkaan yhteen, avoliittoa on takana 10 vuotta, voin kertoa että matto lähti jalkojen alta aivan totaalisesti. Yli en ole päässyt vieläkään, vaan itken joka päivä ikävääni ja olen aivan rikki. Miehelläni tosin taisi olla jo silloin toinen nainen toisella paikkakunnalla, jota tapailee edelleen. Toivon että jonain päivänä jaksan taas hymyillä aidosti, tätä nykyä se ei sitä ole vaan suu hymyilee ja sisin itkee. Sanotaan että aika parantaa haavat, nyt vaan odotan että tulis se aika kun se parantaa. En pysty kun toivottaa voimia ja jaksamista.
SInä ja muut samassa tilanteessa olevat, minulle saa lähettää meiliä ja purkaa surujaan, itse olen tänään kokemassa "tuomioni", eli käyn sen viimeisen ja selventävän keskustelun poikakaverini kanssa. Olemme asuneet pari kk:tta erillään, mutta hän on antanut koko ajan minulle pientä toivoa ja samalla kuitenkin on torjunut minua. Tänään en ota vastaan enää mitään tekosyitä tai pehmentäviä sanoja. Totuus joka tuottaa tuskaa on parempi kuin elää ikuisuuksia epävarmuudessa. Pelottaa, miten jaksan huomenna töissä ilman itkuja, muutenkin elämältä lähtee se pohja, johon olen aina viimeiset pari vuotta uskonut ja luottanut ja tehnyt suunnitelmia...
[email protected]
Ero tuli minullekin seitsemän vuoden seurustelun jälkeen kovana iskuna ja melko yllättävänä asiana.
Mies halusi nähdä maailmaa ja heitti minut pois unelmiensa tieltä. Nyt hän asuu maapallon toisella puolella ja minä nuolen haavojani kaiken vanhan keskellä.
Erosta on puoli vuotta eikä olo ole helpottunut yhtään. Tiedän että exäni on päässyt jo kaiken yli.
Tuntuu vain niin uskomattomalta, että suhde jota itse piti täydellisenä, ei ollutkaan sitä toiselle.
Se sattuu eniten!