Suhteemme kestänyt n. 8 vuotta. Mies on pettänyt suhteen alkuvaiheessa, viimeiset 5v mennyt "hyvin" sillä saralla. Ei enää yllätyksiä, unettomia öitä eikä jatkuvaa epävarmuuden piinaa. Olen antanut anteeksi, vaikka takaraivossa hakkaakin fakta, etten katkeruudestani pääse vaikka yritänkin.
Suhteemme on tänä päivänä enemmän kaveripohjalla. Rakastan miestäni paljon, mutta joku ei toimi. Luotan, mutta vanhat traumat nostavat päätään liian usein. Olemme aikuistuneet ja uskon, että voin luottaa, en vain tiedä miten pääsen vanhoista eroon. Seksiä meillä on kerran tai pari kuukaudessa, tahtoisin huomattavasti enemmän, mutta mies ei. Olen kyllästynyt torjutuksi tulemiseen. Olen kyllästynyt potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että voisin hypätä sänkyyn lähes jokaisen kiinnostavan miehen kanssa. Tietenkään en sitä tee, mutta mieli tekisi, sen verran puutteessa elän. Tilanne on ollut sama jo pitkään ja oma mittani on suht täyttynyt. Puhuminen ei auta. Toivoisin huomiota, kosketusta, edes hipaisua ohimennen mutta sitäkään ei saa. Selitykseksi saan vain "en ole sellainen" ja minun itseni pitäisi kuulemma hyväksyä se ja olla lääppimättä häntä niin paljon. Kunpa tietäisikin kuinka kovasti teen joka päivä töitä sen eteen, etten vahingossakaan koske, vonkaa seksiä tai mitään. Ei kai sen näinkään kuulu olla? Toinen ei tule vastaan yhtään.
Kaiken huipuksi kärsin lapsettomuudesta. Miehellä on lapsia ennestään edellisestä suhteesta, joten hän ei pysty samastumaan tunteisiini. Itken asiaa lähes päivittäin. Ei seksiä, ei lapsiakaan. Ei edes mahdollisuutta, kun ei ole yritystä. Silti asiasta puhuttaessa mies vannoo edelleen haluavansa lapsen kanssani. Mitään vaan ei tapahdu.
Aika kuluu ja käy vähiin, ikää minulla on 33 vuotta enkä enää tiedä kannattaako jatkaa vai lopettaa. Tuntuu, että ratkaisu tulevaisuudesta pitää tehdä nyt. Mies 39v, hän on sitä mieltä ettei hän elämältä muuta enää tarvitsekaan, meidän on hyvä näin. Ei minusta. Tämä on varmaan tosi sekava viesti, mutta sekava on mielikin. Olen umpikujassa. En pakota miestä muuttumaan, mutta toivoisin että hän tulisi vastaan edes vähän. Edes sen verran, että edes joskus kääntyisi halaamaan. Edes joskus koskettaisi ohi kävellessään. Edes joskus innostuisi alotteistani ja tekisi oloni hyväksi. Olen kyllästynyt olemaan siivooja, kodin- ja lastenhoitaja. Olen kyllästynyt kitumaan yksikseni himojen keskellä. Olen kyllästynyt siihen, että vanhat sydänsurut nousevat pintaan. Sekä siihen, ettei mies näe avunhuutoani saati piittaa ajatuksistani. Jos itken, hän huutaa. Ikään kuin oloni paranisi sillä.
Mutta siltikään en osaa kuvitella elämää ilman miestäni. Rakastan häntä. Miksi? Miten katkera olenkaan vuosien päästä, jos herään samasta pisteestä kuin nyt, vuosia vanhempana mutta samassa tilanteessa, samoilla mietteillä kuin nyt?

Vastaukset 5
Vanhimmat
kehittymässä läheisriippuvuus.
Jos kerran haluat seksiä ja lapsia etkä niitä saa, ja kaiken kukkuraksi olet katkera menneistä, on aika lähteä.
Et sinä tuossa tilanteessa onnellisemmaksi tule 10 vuoden kuluessa, päin vastoin.
kerran vaan voin todeta että terve tuloa parisuhteessa kaltoin kohdeltujen joukkoon... meitä täällä riittää. Yhä useammin tulee mieleen että pitäisikö todellakin perustaa jokin "ryhmittymä" jossa voisi illanviettoja viettää toinen toisiamme tukien.
Oletkos tullut ajatelleeksi, että ero ei ole aina se ainoa ratkaisu. Ihmissuhde ei ole ihan on-off tapaus, vaan monenlaista voi ja pitäisi tehdä ennen kuin toteaa tilanteen toivottomaksi. Siis eikö ole toivoa muutoksesta parempaan? Mieti sitä
Kumpikin haluatte elää yhdessä, menee suht. mukavasti, rakkauttakin lienee. Käytäntö tökkii. No mitä sille voi tehdä, miettikää yhdessä. Listatkaa mikä on hyvin ja mikä pitäis muuttua ja katsokaa onko muutos mahdollinen. Tai menkää pariterapiaan, sitä kannattaa kokeilla aina ennen eropäätöstä, koska ero on joka tapauksessa korvaamaton menetys.
Siis: Älkää jatkako näin, muuttakaa yhteiselämäänne, tavalla tai toisella.
Nyt rohkeutta irrottautua tästä miehestä, se sattuu, ottaa todella koville ja tuntuu ehkä vain teoreettiselta vaihtoehdolta, kun on tottunut elämään yhdessä.
Itse olen elänyt 24-vuotta suhteessa, joka ei toiminut alkuunsa, eikä ole sen koomin toiminut. Meillä on kyllä lapsia, mutta elämme yhdessä tottumuksesta. Sinä olet vielä nuori ja elämällä on sinulle paljon annettavaa, kunhan vain uskallat tehdä ratkaisuja.
Muista, että sinun on uskallettava hypätä. Luota, että siivet kantavat! Onnea matkalle!
Olen itse käynyt läpi lähes saman, mutta niin päin että minä olin se joka ei halunnut kosketusta, seksiä tms. Väitin aina miehelleni että tottakai rakastan ja haluan jatkaa yms. mutta huomasin valehtelevani itselleni. Kesti kauan uskaltaa tehdä se iso ratkaisu, mutta se kanatti.
Vaikka parisuhde on aina vaikeaa, niin kyllä sen itse tietää milloin se on taistelemisen arvoinen. Jos teillä ihan eri mielipide esimerkiksi lasten hankkimisesta niin mieti, haluatko todella uhrata äidiksi tulemisen jotta voisit olla tuon miehen kanssa?