Aloitukseni ei ehkä kuulu tälle palstalle, mutta veikkaan, että pääsen täällä lähemmäs "kohderyhmääni" kuin muilla palstoilla.
Olen 25-vuotias nainen. Olen naimisissa, parisuhde on hyvä ja vakaa. Asumme omakotitalossa maaseudulla. Olen valmistunut ammattiin ja minulla on vakituinen työpaikka, jossa viihdyn hyvin, puolisollani samoin. Sukulaiset ja ystävät ovat lähellä, meillä on hyvä sosiaalinen verkosto. Mieheni haluaisi jo lapsia. Mikä ettei, meillähän on ihanteelliset lähtökohdat perheen perustamiselle. Minä en kuitenkaan tiedä lainkaan, mitä tahdon.
En ole koskaan kokenut vauvakuumetta, vaikka syliin lykättäisiin kuinka suloisia kääröjä tahansa. Pidän kyllä lapsista enkä ole mitenkään avuton lasten hoidossa. On vain hyvin vaikeata nähdä itseni äitinä. Oman luonteeni tuntien luulen, että olisin huono vanhempi. Pelkään, että lapsista tulisi ensin onnettomia lapsia ja sitten onnettomia aikuisia.
Olen tyytyväinen nykyiseen elämäntilanteeseeni. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on taloudellisesti hiukan väljempää ja voin esim. matkustella. Pidän siitä, että voin mennä ja tehdä asioita melko spontaanisti. Nyt kun ei enää tarvitse yhdistää opiskelua ja työtä, minulla on enemmän aikaa parisuhteelle ja ystäville. Baarissa käyn kuitenkin todella harvoin. Pelkään, että lapsi naulitsisi minut kotiin ja jäisin sosiaalisen elämän ulkopuolelle. Mietin myös sitä, miten lapsi vaikuttaa parisuhteeseen, vaikka se onkin hyvällä pohjalla. Meillä on nyt ja juuri näin niin mukavaa yhdessä.
Toisaalta en ole ehdottomasti sitä mieltä, että en koskaan, missään tapauksessa halua lapsia. Joskus mietin, miten nukuttaisin omia lapsiani tai millaisia asioita olisi mukavaa tehdä yhdessä, perheenä.
Tiedän, että mies haluaa lapsia, aika piankin. Miten toiselta voi kieltää niin merkittävän asian? Miten voi tehdä lapsia, jos ei ole sataprosenttisen varma, että haluaa ja mitä sitten, jos huomaa ettei olisikaan halunnut eikä osaakaan rakastaa?
Olen 25-vuotias nainen. Olen naimisissa, parisuhde on hyvä ja vakaa. Asumme omakotitalossa maaseudulla. Olen valmistunut ammattiin ja minulla on vakituinen työpaikka, jossa viihdyn hyvin, puolisollani samoin. Sukulaiset ja ystävät ovat lähellä, meillä on hyvä sosiaalinen verkosto. Mieheni haluaisi jo lapsia. Mikä ettei, meillähän on ihanteelliset lähtökohdat perheen perustamiselle. Minä en kuitenkaan tiedä lainkaan, mitä tahdon.
En ole koskaan kokenut vauvakuumetta, vaikka syliin lykättäisiin kuinka suloisia kääröjä tahansa. Pidän kyllä lapsista enkä ole mitenkään avuton lasten hoidossa. On vain hyvin vaikeata nähdä itseni äitinä. Oman luonteeni tuntien luulen, että olisin huono vanhempi. Pelkään, että lapsista tulisi ensin onnettomia lapsia ja sitten onnettomia aikuisia.
Olen tyytyväinen nykyiseen elämäntilanteeseeni. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on taloudellisesti hiukan väljempää ja voin esim. matkustella. Pidän siitä, että voin mennä ja tehdä asioita melko spontaanisti. Nyt kun ei enää tarvitse yhdistää opiskelua ja työtä, minulla on enemmän aikaa parisuhteelle ja ystäville. Baarissa käyn kuitenkin todella harvoin. Pelkään, että lapsi naulitsisi minut kotiin ja jäisin sosiaalisen elämän ulkopuolelle. Mietin myös sitä, miten lapsi vaikuttaa parisuhteeseen, vaikka se onkin hyvällä pohjalla. Meillä on nyt ja juuri näin niin mukavaa yhdessä.
Toisaalta en ole ehdottomasti sitä mieltä, että en koskaan, missään tapauksessa halua lapsia. Joskus mietin, miten nukuttaisin omia lapsiani tai millaisia asioita olisi mukavaa tehdä yhdessä, perheenä.
Tiedän, että mies haluaa lapsia, aika piankin. Miten toiselta voi kieltää niin merkittävän asian? Miten voi tehdä lapsia, jos ei ole sataprosenttisen varma, että haluaa ja mitä sitten, jos huomaa ettei olisikaan halunnut eikä osaakaan rakastaa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ehkä asian ei tarvitsekaan olla sulle vielä ihan selvä. 25-v on kuitenkin vielä nuori ja aikaa lasten hankkimiseen on reilusti jos myöhemmin huomaatkin niitä haluavasi.
Naisilla on onneton biologinen kohtalo, koska samaan aikaan kun elämä on parhaimmillaan ja kaikki mahdollisuudet auki on myös biologisesti paras aika lisääntyä. Se on perseestä!
Kuitenkin kannattaa ehdottomasti olla rehellinen kumppanillesi epävarmuudestasi. Häntä miellyttääksesi et voi ryhtyä elämään johon et 100% halua. Samalla hänellä on oikeus tietää, jos hänen kumppanillaan onkin erilaiset toiveet elämän suhteen kuin hänellä. Monet parit eroavat juuri siksi että toinen ei halua lapsia ja toinen taas haluaa. Mielestäni tässä on kysymys jossa ei voi tehdä kompromissia.
Varmasti tulet saamaan ainakin yhden vastauksen fanaattiselta äitiyden kannattajalta jonka mielestä on äärettömän itsekästä olla tekemättä lapsia. Paljon enemmän inhimillistä tuskaa aiheutuu kuitenkin siitä että lapsia tehdään vaikka jo alusta alkaen on selvää ettei resursseja vanhemmuuteen ole edes sitä vähintä tarvittavaa määrää.
juuri lisättävää. Noinhan se menee.
Vaikka olenkin mies, niin mielestäni osaan samaistua mielipiteesi mitä tulee lapsiin ja niiden hankkimiseen. Ja etenkin siihen, ettei tiedä haluaako niitä, "nyt" tai ikinä.
"Tiedän, että mies haluaa lapsia, aika piankin. Miten toiselta voi kieltää niin merkittävän asian? Miten voi tehdä lapsia, jos ei ole sataprosenttisen varma, että haluaa ja mitä sitten, jos huomaa ettei olisikaan halunnut eikä osaakaan rakastaa?"
Helposti, sinun pitää ajatella omia halujasi nimenomaan kun tilanne on noin päin kun sinua epäilyttää, vaikka tilanne voi muodostua kiusalliseksi. Mun mielestäni olisi aika kohtuullisen typerää pelkästään toisen mieliksi suostua lasten tekoon. Onhan varmasti olemassa epäluuloja jne. haluaako jälkikasvua ja pitäisikö sitä "hommata" ja mitähän siitäkin tulisi, mutta jotenkin haluaisin uskoa siihen, että mikäli jälkikasvua haluaa, mikä mun mielestäni on oikeastaan ainoa oikea syy edes suunnitella lapsia, niin sen haluamisen kyllä sitten tuntee sisällään. Jotenkin vierastan erityisesti sitä ajatussuuntaa, että lapset tehtäisiin tavallaan varalta, että onpahan ne ainakin tehtynä.
Niin eli suosittelen asioista keskustelemista miehesi kanssa, ihan siis todellista keskustelemista. Ei vain pintapuolista raapaisua asiaan. Jos tuollaisessa tilanteessa toinen alkaa kiristää jollain "mä lähden jos niitä kakaroita ei ala tulla" niin lähteköön mun mielestäni. Lapsi tai lapset ovat kuitenkin elinikäinen sijoitus eikä siihen mun mielestäni kannata ryhtyä mikäli epäilyttää tai ei ole mielenkiintoa siihen.
Hubby on tosiaan sen 5 vuotta vanhempi. Asiasta on keskusteltu muutamaan otteeseen ja olen perustellut, miksi en välttämättä halua lapsia. Vaikuttaa siltä, ettei mies ota minua todesta/ei halua ajatella sitä, että en välttämättä tulevaisuudessakaan halua lapsia. En oikeasti pysty ottamaan varmaa kantaa kumpaankaan suuntaan. Se tässä luokin eniten ahdistusta, että jos nyt odotellaan "vuositolkulla" minun vauvakuumettani, jota ei lopulta tulekaan, niin samalla rajoitan miehen aikaa ja mahdollisuuksia tehdä ratkaisuja ja toteuttaa omia toiveitaan perheen suhteen.
"Onhan varmasti olemassa epäluuloja jne. haluaako jälkikasvua ja pitäisikö sitä "hommata" ja mitähän siitäkin tulisi, mutta jotenkin haluaisin uskoa siihen, että mikäli jälkikasvua haluaa, mikä mun mielestäni on oikeastaan ainoa oikea syy edes suunnitella lapsia, niin sen haluamisen kyllä sitten tuntee sisällään."
Ajattelen samoin.
Eräs pariskunta oli / on hieman samanlaisessa tilanteessa kuin te. Samaa ikäluokkaakin vielä noin suunnilleen, vähän nuorempia. Taloudellinen tilanne heillä ei kuitenkaan ollut / ole niin kovin vakaa. Mies on heistä vanhempi, ja muistan vieläkin miten aikoja sitten mies tuumasi eräässä tilanteessa kihlatulleen, että hänellä ei ole montaa vuotta aikaa odotella (siis jälkikasvua). Mun mielestäni se oli, vaikka eihän heidän asiansa mulle kuulukaan, aika suhteellisin erikoisesti tuumattu.
"Se tässä luokin eniten ahdistusta, että jos nyt odotellaan "vuositolkulla" minun vauvakuumettani, jota ei lopulta tulekaan, niin samalla rajoitan miehen aikaa ja mahdollisuuksia tehdä ratkaisuja ja toteuttaa omia toiveitaan perheen suhteen."
Tiedän tuon ajatuksen oikein hyvin. Lapsikysymys (siis järkiperäinen "halutaanko lapsia vaiko ei") lienee suurin kahden ihmisen välille nousevista kysymyksistä. Mutta jos tuota ajatusta miettii oikein yksioikoisesti, niin jos pitkäaikainen suhde on rakentunut tuollaisellekin pohjalle mikä teillä lienee, eli nuoruudesta asti yhdessä, ja jotenkin kun rumasti ja tosiaan yksioikoisesti ajattelee, niin mikäli pitkä suhde loppuukin siihen että toinen empii lastentekohalujensa kanssa, niin onko tämä "haluaja" ollutkin vaan sen takia (enää?)parisuhteessa, että saa jälkikasvua...
Sehän, siis suhteesta lähteminen, on melkoinen putoaminen tyhjänpäälle kun aletaan olla jotain kolmekymppisiä tai ylikin, ja sitten ei enää olekaan mitään tai ketään. Ei ainakaan sitä, josta ehkä kuviteltiin lapsen / lasten äitiä / isää. Pelkona voi olla myös sekin, haluajan puolelta, että vaikka miten haluaisi olla ei-vielä-haluajan kanssa, niin kun sitten vaan odotellaan ja odotellaan, niin ei-haluajahan voi löytää vaikka uuden ja lähteä nostelemaan. Tässäkin vaihtoehdossa jäädään tyhjänpäälle.
Eli, vaikka ei varmaan pitäisi vähätellä kenenkään jälkikasvuhaluja, niin tuntuisi että jos suhde on ihan todellinen "rakkauteen ja aitoon yhdessäolemisen haluun perustuva" niin ehkä toinen myös tinkisi niissä lapsihaluissaan ja odottaisi. Ongelmahan tuossa tietty on se, että lapsiasiat ei aina taida odottamalla parantua. Onhan sitä niitäkin "ääripään" ihmisiä, jotka ihan ehdottomasti haluavat lapsia eikä mitään muuta vaihtoehtoa olekaan.
Tulipahan vaan tuo mieleen, olithan myös kirjoittanut siitä että miehesi on yrittäjä ja paljon poissa kotoa, niin miksiköhän tilanne muuttuisi jos teillä olisi lapsi? Mies tekisi töitä ja sinä olisit kotona, "pitäähän jonkun firmaakin pyörittää". Mutta toivottavasti tilanne lopulta selviää parhain päin. Selviäähän se tietenkin yksilöiden kannalta jos molemmat "pyrkivät päämääräänsä" ja tekevät kuten haluavat. Se, oletteko sen jälkeen enää yhdessä, jää tietty nähtäväksi. Pitäähän sitä itseäänkin ajatella. Mutta tällaista se elämä on.
vauvakuumetta, eikä sitä ole tullut tähänkään ikään mennessä (40), minun miehenikään ei halua lapsia, joten valinta oli aika helppo. Muistan kyllä, kun joskus sinun iässä mietin ihan samoin, jotenkin ajattelein, että ehkä sitten joskus..kuitenin, kun se on niin meidän mieleemme koodattu tämä perheidylli. Mutta nykyään joka viides nainen ei tee lapsia, joten ei se olekaan niin harvinaista.
Mutta keskustelkaa ihmeessä miehesi kanssa. Mitä miehesi on esimerkiksi ajattelee vanhempainlomien pitämisen suhteen? Voisiko hän lasta enemmän haluavana jäädä kotiin hoivalomille?
Missään nimessä ei lapsia kannatta mielestäni tehdä sen takia, "että myöhemmin sitten kaduttaa" Tai että "jäät yksin vanhana". Tuollaisilla keinoilla minua ainakin yritettiin painostaa.
"Mutta keskustelkaa ihmeessä miehesi kanssa. Mitä miehesi on esimerkiksi ajattelee vanhempainlomien pitämisen suhteen? Voisiko hän lasta enemmän haluavana jäädä kotiin hoivalomille?"
Tuolla ylempänä kerroinkin jo, että olen yrittänyt miehen kanssa keskustella asiasta muutamaan otteeseen. Ehkä miehellekin on niin selkäytimeen iskostunut ajatus perheidyllistä, että on vaikea uskoa, ettei nainen haluaisikaan lapsia. Seurustelemaan ryhtyessämme olimme niin nuoria, ettei silloin tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä ollut selvittää haluaako toinen lapsia vai ei. Eikä se vielä ole kiveen hakattu, että ehdottomasti en halua lapsia, mutta jotenkin koen, että se päätös pitäisi tehdä pian.
Mies on yrittäjä, joten hän ei juurikaan pysty vanhempainvapaille jäämään. Se on myös yksi syy siihen, että epäröin lastentekoa: Kun pelkää erakoitumista lapsen kanssa kahdestaan kotiin, ei tilannetta oikein paranna se, että toinen vanhemmista on osan vuodesta niin kiinni töissä, että ehtii juuri ja juuri yöksi kotiin nukkumaan.
"Missään nimessä ei lapsia kannatta mielestäni tehdä sen takia, "että myöhemmin sitten kaduttaa" Tai että "jäät yksin vanhana". Tuollaisilla keinoilla minua ainakin yritettiin painostaa."
Minua ei onneksi kukaan (vielä) painosta tuolla tavalla, mutta ahkerasti kysellään, että koskas...? Se käy joskus hermoille. Joillekin vastaan vain, että ei ehkä koskaan. Arvailkoot sitten itsekseen, miksi ehkä ei. En ole mielestäni tästä asiasta tilivelvollinen kenellekään muulle kuin miehelleni. En itsekään tenttaa muita tämäntyyppisistä asioista.