Aviomieheni kuoli syöpään vajaa kuukausi sitten.Univaikeuksien ja väsymyksen lisäksi minulla on pahaa oloa ja kuvotuksen tunnetta.Ikää minulla oli 41 jäädessäni leskeksi ja ei pitäisi mitään vakavia perussairauksia olla.Väsymyksenkin ymmärrän raskaitten syöpähoitojen ja saattohoidon jälkeen.Mutta tämä aalloittain tuleva ikävä ja pahan olon tunne vie voimia ja kuinka kauan menee ennen kuin pystyn nukkumaan normaalisti.Mieheni on sairastanut aiemmin kaksi syöpää ja muistan että edellisen syövän aikana,vaikka hän toipui,minulla meni noin vuosi ennen kuin aloin nukkua normaalisti eikä ollut painajaisia.Nyt on sitten opittava elämään yksin ja uusi elämäntilannekin tuntuu turvattomalta ja ahdistaa.Te jotka olette menettäneet puolisonne aktiivi iässä,kertokaa kuinka kauan meni ennenkuin elämä alkoi tuntua taas hyvältä.
Miten kauan tämä paha olo jatkuu?
aviomieheni kuoli
265744
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Tälläiset asiat on niin yksilökohtaisia.
Minun mieheni kuoli sairauteen puolitoistavuotta sitten ja suru on muuttunut pohjattomaksi ikäväksi joka kumpuilee esiin enemmän vähemmän vaihtelevasti.
Monet tilanteet tuovat mieleen muistoja ja sitten taas ikävä yllättää todella rankasti.
Kyllä välillä tulee toivoton olo kun ajattelee että tätä tämä nyt sitten on lopun elämää,muutenkin tuntee että on vaan puolikas kun toinen puuttuu.
Minullakin oli alkuun yksin jäätyäni sellainen turvaton olo kun ei ollut enää ketään keneen turvata ja ketä pitää minun puoliani eikä kukaan odota kotona mutta siihenkin jotenkin sitten tottuu.
Olen sinua vanhempi mutta en vielä lähelläkään eläkeikää.
Jostakin syystä meiltä on otettu rakkain ihminen pois viereltä ja sitä ei mitenkään tahdo hyväksyä.
vajaa kuukausi sitten. Samaa olen miettinyt miekin, vaikka kuolema oli odotettavissa ja saimme siitä keskusteltua vielä viimeisinä päivinäkin. Hän nukkui ikiuneen kotona vaikean sydämen vaajaatoiminnan seurauksena.
Itseäni on viime viikkojen ajan helpottanut sukulaisen ja ystävien tuki sekä se että lähsin kauas poi kotoani. Kävin vain välillä hautaamassa mieheni.
Vasta huomenna kohtaan todellisen arjen kun kotiudun yheiseen kotiimme,
Pelottaa yksin olo jota ei ole yli 20 vuoteen tapahtunut. Aina on ollut mies tai lapset ympärillä, nyt ei ketään. Lapset asuvat niin kaukana.43v. leski en kuvitellut olevani vielä muutama kuukausi sitten. Suruani ehkä helpottaa poikani(20v.) itsemurha puoli vuotta sitten ainakin asian tuntijoiden mukaan suruun turtuu.
En nuku hyvin minäkään, mutta sen olen hyväksynyt ja nukun silloin kun väsyttää.
Elämän on pakko jatkua vaikeuksistaa huolimatta.
Ikävä ja suru on läsnä ja pitääkin, mutta on myös muistettava että me elämme eikä mikään tuo rakkaittamme takaisin. Uskon jumalaan ja taivas asioihin se on minun voimanisilloin kun tuntuu ettei jaksa. Voimia sinulle.
menetin avomieheni 13 kuukautta sitten, itsemurhan seurauksena. hannu ei vaan jaksanut elää ja hirtti itsensä. mä tietenkin löysin sen.. nyt elän ihan yksin, vain kissa ja papukaija seuranani. en ole koskaan ollut yksin, ainakaan viikkoa pitenpää aikaa vaikka olen jo 41 vuotias. olo on kauhea, yksinäinen ja tuntuu että ikävään voisi vaikka kuolla.. mutta kai se on vaan pakko jaksaa ja yrittää tottua tähän totaaliseen yksin oloon. tsemppiä ja voimia sulle..
surua yhdelle ihmiselle, poika ja mies kuollut! Voimia...
Olen hieman päälle viisikymppinen ja ollut leskenä reilun vuoden. Puolisoani surressa olen kokenut mitä on kun henkinen kipu muuttuu myös fyysiseksi pahaksioloksi. On ollut kuvotusta, unettomuutta ja vaikka mitä. Olo on tässä vuodessa vähän helpottunut, mutta vain vähän. Aika tekee tehtäväänsä, vaikkakin hitaasti. Minäkin olen todennut täällä toisen kirjoittajan tapaan, että tätäkö tämä on loppuelämä. Ikävää on toisinaan vaikeampi sietää mutta silti vain täytyy sietää. Surun lisäksi yksinäisyys on lähes jatkuva seuralainen. Olen miettinyt miten löytäisin ystäviä, mutten ole keksinyt. Ehkä aika tuo jotain. Voimia teille surussa.
Otan osaa suruusi. Itse olin 43v. kun aviomieheni kuoli tapaturmassa. Tämän kuun lopulla tuosta ajasta on jo kulunut 4 vuotta. Meidän nuorin lapsi oli mieheni kuollessa vasta 2 vuotias ja kaksi vanhinta lasta murrosiässä.
Mieheni kuoli siis elokuun lopulla, pahaa oloa ja "pimeässä tunnelissa" oloa kesti seuraavaan kevät-talveen eli reilu puoli vuotta.Muistan, kun kevät aurinko alkoi paistaa seuraavan vuoden maaliskuulla, silloin vasta paha oloni alkoi helpottaa. Itse kyllä sain nukuttua melko hyvin aivan alusta alkaen, pitihän kaksi vuotiaan pojan hoito ja kodin rutiinit minut "pakosta" toimeliaana ja olin alkuun rättiväsynyt nukkumaan käydessä. Olin kotiäitinä viellä reilut kaksi vuotta mieheni kuoleman jälkeen. Katsoin tuon ajan tarpeellisena. Sain tehdä surutyötä samoin kun päätin, että kodin arkisten rutiinien tulee hoitua. Asumme omakotitalossa.
Sururyhmässä kävin heti hautajaisten jälkeen ja minusta se oli hyvä, siellä sai purkaa tunteitaan. Sellaisistakin tunteista tuli puhuttua, mistä en edes ystävilleni olisi ymmärtänyt puhunut (esim.avioliiton päättyminen ja siihenkin liityvä suru). Ryhmää veti kaksi srk.n työntekijää ja ryhmä oli vaitiolo velvollinen. Olen muutenkin melko avoin ja paljon olen puhunut ystävilleni ja tuttavilleni. Uskon tämän myös auttavan pahaan oloni. Toki alkuun yksinkin itkeskelin, itku helpotti pahaan olooni ja kaipaukseen.
Nyt viellä joskus tulee hento kaipauksen tunne mieheeni (viimeeksi juhannuksena ikävöin), mutta pääsääntöisesti muistelen menneitä hetkiä, muistot lämmittävät ja se tuntuu hyvältä.
Tänään voin sanoa, että minulla on "uusi" elämä käynnistynyt. Työelämässä olen ollut jo puolitoista vuotta, elämä sujuu eskarilaisen kanssa. Kotona on viellä toinen vanhimmista lapsista, toinen on jo muuttanut kotoa. Nyt osaan taas nauttia elämän iloistakin. Elämä on erilaista, mutta jotenkin samanlaistakin.
Sururyhmistä siis on oikeasti apua?Olen miettinyt hyötyisinkö minä jos kävisin siellä.Tämä asiahan on kai jokaisen käytävä yksin läpi loppujen lopuksi.Syöpäosastolla,jossa miestäni hoidettiin,minua jotenkin loukkasi sairaanhoitajan tapa esittää tämä sururyhmä asia.Mieheni eli,olimme juuri saaneet tiedon että maksassa on etäpesäkkeitä.Kuitenkaan kukaan ei ollut kertonut meille vielä että mieheni kuolee.Tehokas sairaanhoitaja koppasi minut käytävällä kiinni,ja sanoi että teidän PITÄÄ nyt ilmottautua syöpäyhdistyksen sururyhmään ja sitten kun te alatte käydä niissä....Miksi hän käski minun mennä sururyhmään kun mieheni eli?On eri asia ehdottaa että sururyhmistä voisi saada ehkä keskusteluapua tai tukea kuin käskeä menemään sinne.Minulla tuli välittömästi hyvin vahva vastareaktio mieleeni että tuonne en ainakaan mene.Ehkä tehokas sairaanhoitaja näki minut jonain tautitapauksena joka hoidetaan lähettämällä minut sururyhmään ja hupsis,sieltä tulee ulos aivan tasapainoinen henkilö.Itse en näe tällaisella ajattelulla todellisuuspohjaa.Olen kuitenkin miettinyt menemistä mukaan seurakunnan sururyhmään koska se voisi olla hyödyllistä.Sairaanhoitajan määräämään syöpäyhdistyksen sururyhmään en aio kuitenkaan mennä,koska todellakin päätin tuolloin kuunnellessani että tuonne en mene ja en pidä komentelusta.Toisekseen en ymmärrä miksi minun tulisi elää sururyhmissä vielä tämän syövän kanssa,ehkä joku toinen näkökulma olisi vaihteeksi parempi,syöpä on hallinnut elämää liiankin paljon.
Ovatko sururyhmät siis auttaneet oikeasti tai onko joku ollut pettynyt ja keskeyttänyt ja miksi?
Itselläni tuli tilanne vastaan reilu 4 vuotta sitten kun vaimoni kuoli yllättäen.
Seurakunnan kriisityöntekijät kävivät pari kertaa juttelemassa ja muuta apua en hakenut.
Ehkä olen luonteeltani sellainen että katson tulevaisuuteen ehkä yrittäjänä oleminen on kouluttanut siihen, halusin myös lapsien takia että elämä jatkuu mahdollisimman pian.
Sururyhmät ja jatkuva surusta puhuminen voi saada koukkuun eikä siitä pääse irti.
Ehkä oli tuuria kun törmäsin erääseen pari vuotta aiemmin miehensä menettäneeseen henkilöön jonka kanssa oli helppo puhua ja hyvä olla.
Hänellä oli ikäänkuin jäänyt surutyö kesken ja yhdessä kävimme läpi tuota työtä.
Nyt jälkeenpäin katsottuna jollen olisi alkanut seurustella aika pian olisin todennäköisesti keskittynyt työhön ja lapsiin ja sulkenut muut ulkopuolelle.
Näitä tapauksia on kuulemma jonkin verran jossa vaimon tilalle perheeseen tulee esim. oma äiti eikä siitä tilanteesta pääse enään irti, rutiinit pyörivät eikä tarvitse kohdata todellisuutta ja siihen jää koukkuun, elää harhassa.
Nyt elämä hymyilee olen kihloissa mutemme asu vielä yhdessä välimatkan ja lasen takia (lapset etusijalla).
Ehkä sain sen lottovoiton toisessa muodossa, en tiedä onko muille käynyt näin.
Mieheni kuolemasta on noin vuosi. Kävin seurakunnan sururyhmässä ja siitä oli kyllä apuakin. Toisaalta ryhmässä ei sattunut olemaan ketään leskeä. Olen ollut hyvin yksinäinen leskeksi jäätyäni ja käynyt läpi näitä tuskaisia tunnetiloja. Sanotaan, että kukaan ei ymmärrä paremmin leskeä kuin toinen leski. Sinulla on käynyt tuuri, kun olet kohdannut toisen lesken. Toivoisin itsellenikin käyvän samoin. En puhu paljon surustani. Kaikkien kanssa se ei luonnistukaan. Minulla on lapset. He ovat aikuisia ja heillä on oma elämä.
43 vuotiaana jäin leskeksi. Yhteistä elämää takana oli 22 vuotta. Olen selvinnyt lasten, ystävien ja sukulaisten avulla. Tosin alkua helpotti myös masennuslääkitys, joka oli määrätty mieheni toivuttua ensimmäisen kerran syövästä. Mulle iski silloin reaktiivimasennus. Nyt olen elellyt ilman lääkkeitä vuoden päivät. Elämä on alkanut sujua vaikka ikävä ja kaipaus iskevät edelleen yllättäen.
Muuten tuntemukset hyvin samanlaisia kuin muillakin vastaajilla. -ja tuo kuvotus on tuttua ja siitäkö johtuen paino pudonnut kolmisenkymmentä kiloa.
On muuten lohduttavaa huomata, että on kohtalotovereita.
Uuteen suhteeseen en ole valmis. Itseasiassa olenko koskaan?
Voimia Sulle, kyllä Sinä selviät!
Ensiksi haluan esittää osaanottoni kaikille puolisonsa menettäneille, enkä mitenkään vähätellä suruanne, sivusta seuranneena tiedän nyt että tärkeä saada surra ja antaa ajan tehdä tehtävänsä, vaikka se kuulostaakin kliseeltä. Oma kokemukseni kuitenkin on suhteesta mieheen joka menetti vaimonsa ja periaatteessa samantien haki lohtua ja uutta rakkautta ja jatkoa elämälleen ja minä olin tämä pahaa aavistamaton uhri. Hänen huomionkaipuunsa oli suunnaton, vaikka hän hyvin selkeästi koko ajan analysoi itseään, hän ei juurikaan osoittanut tunteitaan muuten kun oli kyseessä edesmennyt puoliso - haudalla käynnit yms, joihin minua ei ikinä "kelpuutettu" mukaan - mämä asiat kun piti pitää perheessä. Ja perheellekään minua ei voitu esitellä, koska olin yhtäkkiä se "toinen nainen" vaikka ilmestyin kuvioon vasta myöhemmin. Annoin kaikkeni tälle miehelle koska rakastuin ja halusin hänen kanssaan yhteisen tulevaisuuden, hänelle riittikin pelkkä laastarisuhde ja nyt jäljelle jäänyt vain tyhjä ja hyväksikäytetty olo ja taas olen yksin.
Kun meidät vihittiin ,lupasin rakastaa kunnes kuolema meidät erottaa.Nyt käydessäni mieheni haudalla totean,että ei rakkaus ole päättynyt kuolemaan.Rakkaus on jäljellä yhä,luulen että se saakin olla ja pitääkin olla ,mahdollisesti koko loppuelämän.Meillä oli hyvä suhde,rakastin häntä syvästi yli 20 vuotta,ei tällaiset asiat noin vain katoa yhtäkkiä kun toinen on haudattu.Minulla on yhä sormukset sormessa ja koen olevani kuolleen mieheni vaimo.Tunnetasolla en edes ymmärrä että avioliittoni on päättynyt.On hyvin mahdollista että tällaisessa tilanteessa hakee lohtua jostain lähellä olevasta ihmisestä.Todennäköisesti ystävällinen olkapää riittäisi,muuhun suhteeseen ei ole valmis.Joillakin kai nämä asiat onnistuvat,mutta vaara erehtyä on tässä tilanteessa varmasti suuri.Laastarisuhteita on paljon eronneilla,miksei sitten leskilläkin.
ovat jatkona omaan kommentiini?
Kirjoitin etten ole valmis uuteen suhteeseen.
Laastarisuhteista olen kuullut, mutta omalle kohdalle en sellaista halua! Olkootkin että minä välillä haaveilen ihanan miehen syleilystä... Haaveilutasolle se jääkin, oikeaan kontaktiin en vielä pysty. Ja yhdenillan suhteet ovat kammotus!
Mietin niitä leskiä jotka lyhyessä ajassa löytävät uuden... Miksi se on toisille niin helppoa ja päivänselvää? Itse en voisi ajatella vielä piiiiitkään aikaan uutta kaveria, ja mahtaako sellaista tässä elämässä ollakaan? _Tai siis ajatella voin: kuinka ihanaa olisi päästä isoon lämpimään kainaloon turvaan. Mutta käytännössä se taitaakin olla ihan eri juttu.
Vastaukseni oli nimimerkille julma leski,koska han ihmetteli miksi lesken kanssa seurustelu ei onnistunut.Kommenttini ei liittunyt sinuun.Minusta on mukava vaihtaa netin kautta tuntoja toisten samassa asemassa olevien kanssa ja en halua missaan tapauksessa halua pahoittaa toisten mielta.
Noin 2 vuotta sitten koin saman kohtalon kuin Sinä. Vaimoni sairasti 1.5 vuotta leukemiaa. Rakkaan puolison kuolemasta ei toivu varmasti koskaan, mutta poissaolon kanssa on pakko oppia elämään. Mulla on 3 lasta, jotka pakottivat yrittämään...
Pahanolon tunne oli ekan vuoden melkein päivittäistä ja laihduin myös useita kiloja, mutta vähitellen olo on helpottunut.
Vaikka tämä ei lohduta Sinua nyt niin kerron, että jonakin päivänä vastaasi kävelee mies, johon tunnet rakkautta ja silloin heräät uudelleen "henkiin". Mulle on löytynyt uusi kumppani, joka ymmärtää tilanteeni. Hän ei kuitenkaan vie sitä paikkaa sydämessäni, joka on aina omistettu edesmenneelle vaimolleni vaan hän saa aivan oman nurkkauksen...
Viimeiseksi haluan lähettää Sinulle sylikaupalla lämpimiä halauksia - koita jaksaa!!!
"Sitä mitä kaipaamme
emme menetä koskaan.
Sitä jota rakastamme
kaipaamme aina"
ja halauksestasi! Tuntuivat hyvälle :)...niin, ehkäpä sitten joskus elämässäni alkaa uusi "luku".
Sinun menetyksestäsi on niin vähän aikaa, että on kyllä pakko sanoa pahan olon jatkuvan vielä. Ihmiset surevat kuitenkin eri tavoin, mutta kaikki varmaan käyvät läpi unettomuutta, ruokahaluttomuutta ja masennusta omassa tahdissaan. Itse halusin selvitä ilman lääkkeitä, ja unettomuus, lähinnä aamuyön valvominen helpotti aika pian. Sitten tuli tilalle väsymys, jossa kymmenen tunnin yönetkaan ei tahtoneet riittää.
En voi sanoa, että elämä tuntuisi vieläkään hyvältä, mutta hyviä hetkiä sentään on jo paljon.
Minulle oli varmaan oikea ratkaisu palata töihin aika nopeasti, pakottaa itsensä liikkeelle. Kouluikäinen lapsi vaati myös elämän jatkamista mahdollisimman normaalisti. Silti surulle jäi aikaa, tyhjille hetkille ja pahalle ololle.
Mieheni kuoli uusiutuneeseen syöpään, kaikki oli ohi kahdessa kuukaudessa. Moni asia hoidossa ja sairauden rajussa etenemisessä jäi vaivaamaan, ne pyörivät aluksi eniten mielessä. Nyt pohdin enemmän meidän suhdettamme, sen hyviä puolia ja myös riidanaiheita, kaikkia yhteisiä vuosia. Voi sanoa, että olen hyväksynyt menetyksen. Tulevaisuutta en juuri ajttele, ei ole ollutlaastarisuhteita tai muitakaan. Jo syövän kanssa elettiin kolmen kuukauden jaksoissa, ei jaksa vieläkään ajatella juuri pidemmälle. Olen 45-vuotias, ystäväni ja perheeni ovat ollet minun sururyhmäni.
Menetin mieheni pari kuukautta sitten yli 7 vuoden syöpätaistelun jälkeen. Alun alkaen tiesimme, että tästä ei voi parantua - kyse oli vain ajasta... Ja kun kuolema sitten tapahtui - se tuli kuitenkin yhtäkkiä.... Olen vähän yli 50 vuotias ja tuntuu, että elämä on ohi. Töihin - kotiin - töihin - kotiin... Kotona on ylisiistiä, pyörin täällä pölyrätin kanssa kuin herne purkissa. Nämä viikonloput ovat inhottavia, haluaisin olla jatkuvasti töissä. Miten tässä jaksaisi?
Olin 42-vuotias, kun menetin mieheni (hän oli 51 v.) Tästä on 4 vuotta aikaa. Ensimmäiset 6 viikkoa en ollut edes työkykyinen, tuska oli hirveä. Itsemurha-ajatuksistani johtuen kävin mielenterveysosastolla. Laihduin 10 kg, en nukkunut, en syönyt, vain itkin. Sen jälkeen sain pakotettua itseni töihin, masennuslääkkeiden avulla. 9 kuukauden kuluttua aloin seurustella. Pikku hiljaa tuska lievittyy, luulen, että se ei häviä koskaan kokonaan. Mutta elämä sitten jatkuu kuitenkin, oli siinä järkeä tai ei.
Voimia sinulle, ensimmäiset kuukaudet ovat helvettiä, mutta tuska lievenee kuitenkin, usko pois.
Osanottoni.
sama täällä
En vielä tiedä, mieheni kuoli 4.8.11, koko vuosi on ollut loputonta tuskaa. Nyt hänen kuolemastaan on 1 v 2 kk, kohta kolme. Tuntuu edelleen toivottomalta.
Voimia ja lohtua toivon sinulle, onneton3, tuska on vain käytävä läpi, suru hälvenee päivä päivältä, ja valo alkaa kajastamaan elämääsi hiljalleen, muista, että muistot eivät jätä sinua koskaan yksin.
Itselläni on vielä puoliso, mutta jo monta läheistä menettäneenä, olen joskus ajatellut, että entäpä jos mieheni kuolee, miten ihmeessä jaksan eteenpäin yksin, vaikken konkreettisesti aivan yksin, on aikuiset yhteiset lapsemme, mutta asuvat jo omillaan jne. muut lähisukulaiset ja bestisystävättäreni tukisivat varmaankin, mutta silti, se kauhea tosiasia, ettei enää yhtäkkiä olisikaan sitä tuttua ja turvallista miestä huolehtimassa ja rakastamassa kanssani tällä elämisen kiitotiellä.
Yritä kuitenkin jaksaa eteenpäin eläen ja kohdellen itseäsi ja omaa elämääsi hyvin.
Hakeudu ihmisten kanssa jonkin harrastuksen puitteissa jutustelemaan tms. toimintaa, joka virkistäisi sinua.
Siskoni, joka sairastaa masennusta, menetti miehensä reilu kuukausi sitten. Yksinäisyyteen hän soittelee puhelimella ja minä soittelen hänelle tosi usein. Olen laulanut hänelle hänen toivomaansa laulua. Yksinäisyys on kova, pojat perheineen asuvat viidensadan kilometrin päässä. Siskoni pitää radioa auki, ettei olisi niin hiljaista. Siskoni on työkyvyttömyyseläkkeellä,ettei ole niitä työkavereita ja työtäkään.
Voimia kaikille ja enkelien lohduttavaa seuraa!
Kovastipa on kohtalo käsitellyt sinunkin siskoasi, toivon hänelle kuin myös vastaavassa tolassa oleville paljon, paljon VOIMAA JAKSAA VAAN ETEENPÄIN!
Toivottavasti ei iskisi ikinä totaalinen masennustauti vuoksi kaiken mitä vielä on tulemassa tässä elämässäni, jos edes itse ylipäätänsä saan elää pitkän elämän kaaren - jooh, jatkan yskimistäni muiden pitkäaikaisten fyysisten oireitteni kera:(
NIINKÖ
Aika auttaa, niin kliseiseltä kuin sen sanominen tuntuukin. Ei tosin pelkästään aika, vaan siihen tarvitaan paljon ajatustyötä, kyyneleitä, surun työstämistä, sen hyväksymistä osaksi elämää ja lopulta myöskin tietoista halua ja päätöstä ryhtyä rakentamaan mahdollisimman hyvää ja onnellista tuleva elämää yksin, uudelta pohjalta. - Tuntuuko mahdottomalta? Ehkä tuntuu teistä, joitten suru on vielä tuore ja lähellä.
Minun suruni kulmat ovat jo pehmenneet ja pyöristyneet, vaikka jäin täysin yksin kun mieheni kuoli liki 5 vuotta sitten. Meillä ei ollut lapsia, olin jäänyt työelämästä kotiin hoitamaan vaikeasti sairastunutta miestäni, jolla ei ollut toivoa parantumisesta. Omaishoitajuuteni kesti 1,5 vuotta ja päättyi mieheni kuolemaan.
Surin melkein itseni hengiltä. En syönyt, nukuin huonosti, laihduin 25 kiloa. Kahdesta ensimmäisestä suruvuodesta en muista juuri mitään, vain sen epätoivon, tuskan ja ahdistuksen.
Kolmannen suruvuoden ollessa lopuillaan tajusin, ettei näin voi jatkua. Vaikka lopun ikääni vain itkisin ja surisin, en saa miestäni takaisin.
Tein tietoisen päätöksen ryhtyä rakentamaan uutta, omanäköistäni elämää uudelta pohjalta. Rakastan ja kaipaan miestäni tänäkin päivänä - ja niin tulee varmaan olemaan aina - mutta nyt pystyn jo muistelemaan rakastani hymysuin ja kiitollisena siitä että sain jakaa elämäni hänen kanssaan 30 vuoden ajan.
Olen taas oppinut iloitsemaan siitä, että olen terve, minulla on kaunis koti ja hyviä ystäviä. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että surusta toipuu aikanaan, jos niin haluaa. Se on ihan omasta tahdosta kiinni.