Isoveli uinui syvään uneen..

Minulla on 8 vuotta vanhempi veli minä 31 ja veljeni 39 joka sairastui 18 vuotiaana skitsofreniaan aivan liian kiltii ollut aina koulukiusattu ja kaikkee.
Minua ahdistaa, kun hän on 20 vuotta kohta syönyt lääkkeitä erilaisia ja nyt se alkaa näkymään vapinana tärisee ja on ollut sydänmentykytystä.
Mulle aina tilittää, kun ei oo koskaan ollut ketään kaveria joka välittää kaikki on sen hylännyt paitsi vanhempani, jotka yrittää tukea ja käydä katsomassa häntä parhaan mukaan.
Hän puhuu kuolemastakin jo ja sanoo, että ei enää ole pitkäikäinen hän on todella paljon vanhentunut ja hiukset harmaantuneet laihtunut silmissä. En tiedä kuinka mä pääsen ainoon veljeni kuoleman yli kun tuntuu, ettei mulle jää sitten enää ketään paitsi omat lapset, mutta sisaruksia ei ole enää vaikka välillä tuntuu, että se varmaan helpottaa häntä, että pääsee pois täältä, mutta minä jään suremaan vanhempieni kanssa. Minä en koskaan oikein ymmärtänyt veljeni sairautta tai sitten se oli vaan niin vaikeeta ymmärtää, että on sairas veli. Sinullakin oli sairas veli jos puhuit, että hän joi paljon alkoholia alkoholismikin on sairaus ja jos sanoit, että hän oli viikon ottamatta, niin hän on ehkä saanut jonkin asteisen viinakrampin joka laukaisi kuoleman. Sehän siinä on jos sen viinan paskan jättää joksikin aikaa yhtäkkiä niin sitten loppu tulos voi olla tämä. Lopettaminen pitäisi just sopia lääkärin kanssa ja siihen on olemassa lääkitys. Mutta voimia sinulle veljesi pois menon johdosta.

Minä myös kärsin paniikki kohtauksista ja ihmisten kohtaamisesta vaikeina aikoina ja olenkin saanut siihen mieliala lääkityksen tukemaan jaksamista joten suosittelen myös sinulle ei niin paljon mieti noita asioita ja ikäviä muistoja, että pääsee kiinni taas normaaliin arkeen. Hyvää jatkoa sulle.

Saman kokeneena voin vain sanoa, että aika parantaa haavat. Ihmisaivot on siitä hieno kapistus, että kaikki unohtuu lopulta. En tiedä onko se tavallista, mutta ainakin omalla kohdallani tuntuu, että aivot tietoisesti hukkaavat kaikki muistot veljestäni. Kun yritän miettiä, mitä kaikkea teimme aikoinaan yhdessä, niin tulee mieleen vain aina vain ne muutamat samat jutut.

Jos haluat kyyneleen silmää, kokeile kuunnella Tapio Rautavaaran "kulkuriveljeni Jan".. löytyy ainakin youtubesta. Sureminen helpottaa..

Tyttäreni 18v isoveli (velipuoli) kuoli yllättäen
elokuun alussa. Hän oli minullekin rakas ja läheinen ja tytölle kaikki kaikessa...tästä pitää vain jatkaa elämää vaikka tuntuu edelleen tosi pahalta. Koko ajan on huoli miten tyttö kestää tämän ainoan veljensä menetyksen, jälkensä varmasti jättää.
Yritän silti ajatella, että vaikka menetyksiä tulee elämässä, on varmasti jollakin vielä vaikeampaa.
Kaikki "maalliset" asiat ovat toisarvoisia sen rinnalla että saamme olla terveinä yhdessä. Surevat voivat tulla keskenään entistä läheisemmiksi, kun tukevat toisiaan eivätkä vain käperry omaan tuskaansa. Ammattiapuakin saa, kun sitä osaa hakea. Meillä tytölle järjestyi psykologilla käyntejä, jotta saa surutyötä vähän eteenpäin ja läpikäytyä ei-surevan, ulkopuolisen ihmisen kanssa.

suruusi. Veljen menetys on sinulle raskas asia. Niin se on minullekin. Menetin vuotta nuoremman rakkaan veljeni joulukuussa.
Hänellä oli samanlainen ongelma kuin veljelläsi.Kuolema aiheutui kuitenkin sydämen vajaatominnasata ja siitä seuranneesta keuhkoturvotuksesta.
Kuolemaa on erittäin vaikea sulattaa. Se kun tulee niin yllättäen. Tilaamatta. Ennakoimatta.
Minulle tuli varsinkin alussa itkupuuskia. Ajattelin, että ne saavat tulla, niin pääsen suremaan oikeasti. Itsekseni itkeskelen. Uskon itkun auttavan. Sitä kun miettii ja tulee ikävä, niin tulee itku.
Toivon sinulle tosi paljon voimia!

Minun isoveljeni kuoli tammikuussa aivan yllättäen. Oli kuollut nukkuessaan, vieläkään ei tiedetä syytä miksi. Äiti ja isä hänet löysivät kun huolestuivat kun ei vastannut puhelimeen.

Miten tästä sitten selviää? En tiedä. Pahin suru on mulla jo takana päin, mutta en pysty vieläkään käymään veljeni haudalla vaikka kävelenkin siitä ohi päivittäin. Jos jostain syystä alan ajattelemaan veljeäni, blokkaan ajatukset pois ja pakotan itseni ajattelemaan jotain muuta.

Ei sitä vaan edelleenkään pysty käsittämään että se ihminen, joka oli 30 vuotta osa mun elämää kuoli aivan yhtäkkiä. Tavalla jota ei mitenkään voinut odottaa tai aavistaa.

Omalta osaltani voin sanoa että äitini ja isäni ovat varmaan selvinneet paremmin kuin minä. Olin heistä aluksi todella huolissani, ja tottakai he olivat murtuneita. Isäni vanheni hetkessä vuosia, ja näyttää edelleen niiiin vanhalta, vaikkei kovin vanha olekaan. Mutta he ovat surunsa surreet, he täyttävät päivänsä aktiviteeteilla ja vaikuttavat päässeen jo pahimman yli.

Itsestäni en tiedä, käyn töissä, käyn bileissä, treffaan kavereita, käyn shoppaamassa, silti mikään ei oikein tunnu miltään. Unohdan nykyään lähes kaiken, aina on avaimet tai lompakko hukassa, ennen en ikinä unohtanut mitään. Välillä vaan ihmettelee minkälaisessa sumussa tämä vuosi on mennyt, ja missä vaiheessa alan saada taas elämääni jotain otetta.

Mutta, jos jotain positiivista pitää kaivaa niin voin kertoa että tästä selviää kyllä. Siihen menee kauan aikaa, mutta jo muutamassa kuukaudessa se surun pahin terä on tylsynyt, ja epätoivo lientynyt. Ota vaan päivä kerrallaan, ja suosittelen että menet töihin; helpottaa kun pitää itsensä kiireisenä eikä jää vellomaan.

Voimia.