Mitä on rakkaus?
Kysyit niin joskus. En tiennyt. En tiedä vieläkään.
Luin paljon. ”Me voimme aina ja ehdottoman varmasti tunnistaa, koska joku rakastaa meitä ilman ehtoja, ja koska me rakastamme jotakuta ilman ehtoja. Tuntomerkki on tämä: siinä ei ole yhtään pettymystä eikä vihaa.”
Niin, sinun kanssasi ei ollut ikinä pettymystä, eikä todellakaan vihaa. Vain välittämistä. Ei ehtoja. Mutta eihän me... Oli vain tunne, hyvä olo, aina, luottamus... sinulle kerroin asioita, joita en kenellekään muulle kertonut koskaan. Kerroin tuon lainauksen iloisena eräälle, näin minä moniakin rakastan. Vastaus oli ivallinen, niin kun hänhän ei osaa edes rakastaa oikein. Niinkö sanoin? Niinkö tarkoitin? En todellakaan. Miten osaisin sanoa niin kuin tuntee? Ja häntäkin minä rakastin, hyvää ystävää.
Elämääni tuli mies. Todellinen mies. Lihaa ja verta. Ei niin kuin sinä, pelkkää haavetta ja unelmaa. Sitähän sinä olit. Kuitenkin, vaikka kaikkea muuta väitin. Tai minun mielikuvitustanihan se vaan oli, näin uskon. Mutta mitä meillä toisaalta on muuta kuin ajatuksemme ja tunteemme? Ne on totta. Sinä tunnuit väärältä uutta miestä kohtaan, vaikka mitään ei koskaan olisi voinut olla. Silti. Ne ajatukset, piilotetut hyvänolontunteet, kun toinen saa hymyilemään ja tietää, että voi luottaa.
Sattuu. Kahta elämää kun yrittää liittää yhteen. Kahta maailmaa yrittää saada osittain samaksi. Ei kai voi koskaan välttyä yhteentörmäyksiltä, vaikka on rakkautta. Vai onko? En tiedä. Minä rakastan, luulen niin. ”Virheitäkin” katselen rakastavasti. Toinen epäilee. En ehkä ole tarpeeksi hyvä. Jos olisi rakkautta... niin, en minä tiedä, mitä se on, miten toinen sen kokee. Olisinko vain sopiva ja siedettävä, kelvollinen kohdalle sattunut? Ei se minulle riittäisi. Mutta mistä voin tietää, mitä toinen tuntee. Voin vain kuunnella omaa sydäntäni. Haluan tuntea, että mies haluaa juuri minut, eikä ketään muuta.
Utopiaa? Ehkä. Mutta elämä jatkuu ja rakastan elämää ja uskon, että jossain on se mies, joka avoimin sydämin haluaa ottaa vastaan minun rakkauteni.
Muuta minulla ei ole.
Enkä edes tiedä, mitä se on...
Kysyit niin joskus. En tiennyt. En tiedä vieläkään.
Luin paljon. ”Me voimme aina ja ehdottoman varmasti tunnistaa, koska joku rakastaa meitä ilman ehtoja, ja koska me rakastamme jotakuta ilman ehtoja. Tuntomerkki on tämä: siinä ei ole yhtään pettymystä eikä vihaa.”
Niin, sinun kanssasi ei ollut ikinä pettymystä, eikä todellakaan vihaa. Vain välittämistä. Ei ehtoja. Mutta eihän me... Oli vain tunne, hyvä olo, aina, luottamus... sinulle kerroin asioita, joita en kenellekään muulle kertonut koskaan. Kerroin tuon lainauksen iloisena eräälle, näin minä moniakin rakastan. Vastaus oli ivallinen, niin kun hänhän ei osaa edes rakastaa oikein. Niinkö sanoin? Niinkö tarkoitin? En todellakaan. Miten osaisin sanoa niin kuin tuntee? Ja häntäkin minä rakastin, hyvää ystävää.
Elämääni tuli mies. Todellinen mies. Lihaa ja verta. Ei niin kuin sinä, pelkkää haavetta ja unelmaa. Sitähän sinä olit. Kuitenkin, vaikka kaikkea muuta väitin. Tai minun mielikuvitustanihan se vaan oli, näin uskon. Mutta mitä meillä toisaalta on muuta kuin ajatuksemme ja tunteemme? Ne on totta. Sinä tunnuit väärältä uutta miestä kohtaan, vaikka mitään ei koskaan olisi voinut olla. Silti. Ne ajatukset, piilotetut hyvänolontunteet, kun toinen saa hymyilemään ja tietää, että voi luottaa.
Sattuu. Kahta elämää kun yrittää liittää yhteen. Kahta maailmaa yrittää saada osittain samaksi. Ei kai voi koskaan välttyä yhteentörmäyksiltä, vaikka on rakkautta. Vai onko? En tiedä. Minä rakastan, luulen niin. ”Virheitäkin” katselen rakastavasti. Toinen epäilee. En ehkä ole tarpeeksi hyvä. Jos olisi rakkautta... niin, en minä tiedä, mitä se on, miten toinen sen kokee. Olisinko vain sopiva ja siedettävä, kelvollinen kohdalle sattunut? Ei se minulle riittäisi. Mutta mistä voin tietää, mitä toinen tuntee. Voin vain kuunnella omaa sydäntäni. Haluan tuntea, että mies haluaa juuri minut, eikä ketään muuta.
Utopiaa? Ehkä. Mutta elämä jatkuu ja rakastan elämää ja uskon, että jossain on se mies, joka avoimin sydämin haluaa ottaa vastaan minun rakkauteni.
Muuta minulla ei ole.
Enkä edes tiedä, mitä se on...
Vastaukset 10
Vanhimmat
hei,
samaa täällä pohdin.Mitä on rakkaus? Minä rakastan miestäni, mutta mista voin tietää rakastaakohän minua oikeasti ja yhä paljon? Mistä sen tietää?
Rakkauden tietää jätetyn surusta...ikävästä, kaipuusta...ja katkeruudesta.
Rakastin minäkin mielettömästi omaa kultaani...en osannut kertoa vaan sitä sanoin.
Hän ei ymmärtänyt sitä...
teot eivät riitä...vaikka tekisit rakkaudesta vaikka mitä.
Jää katkeruus. Miksi se sana on niin tärkeä?
Vaikka toinen ymmärtäisikin hänen rakastavan...
Rakkaus koskee...jos se otetaan häneltä pois.
Ja varsinkin jos annetaan toiselle,
Sillekkö TODELLISELLE miehelle joka osaa sanoa rakastavansa. Rakkaus on muutakin kuin sana.
minun suuri rakkauteni oli tavallaan elämäni suurin tragedia. miksi en koskaan saanut kuulla suhteemme aikana olevani rakas ja rakastettu. olisi vain pitänyt osata lukea rivien välistä, tulkita teoista. vasta eron tapahtuessa sain hänen kuulla rakastaneen minua. jotenkin oli ollut tunne, että olisi ollut vain jokin välttämätön paha, tikku kynnen alla. Rakkaus on muutakin kuin sana, mutta tärkeä sana.
Rakkaus on jotain niin paljon, että ei sitä voi sanoilla selittää. Sitä ja sen aikaansaamia tunteita voi koittaa kuvailla sanoilla tai vaikka siveltimenvedoilla, mutta kokonaisena sitä ei voi kai kuin vaan tuntea.
Tuo loppuosassa sanomasi lause, että haluat tuntea, että mies haluaa vain sinut, on jotain sellaista mikä omasta mielestäni kertoo paljon rakkaudesta ja sen kahden ihmisen välisen tunteen ainutkertaisuudesta ja korvaamattomuudesta.
Kumppania ihminen voi vaihtaa, mutta rakkaudella on aina kohde, joka ei ole vaihdettavissa. Tunteen sinänsähän voi tietty siirtää toiseen, mutta oikea kohde on olemassa jossain muualla eikä lopputulos varmasti ole se mitä rakkaus parhaimmillaan saa aikaiseksi ihmisessä itsessä ja toisessa.
Paras esimerkki kai aidon rakkauden kohteen pysyvyydestä on varmaan vanhempien ja lasten välinen tunneside, sillä ei kukaan varmasti vaihtaisi syvällä sydämessään vanhempiaan tai lapsiaan vaikka kuinka niin joskus ääneenkin jopa olisi joskus sanonut. Äiti on aina ainut oma äiti, isä isä ja lapset niitä omia kullannuppuja vaikka mitä elämässä tapahtuu.
Rakkaus aiheuttaa katkeruutta...silloin kun menetät sen, ymmärrät vasta kuinka syvää rakkautesi olikaan...menetät sen tahtomattasi, ymmärrät miten paljon rakastitkaan häntä, jää mieletön kaipuu...kun on jo myöhäistä.
Tulee suru...jää katkeruus, miksi? miksi ymmärsin vasta nyt, kun kaiken on jo menettänyt.
En minä häntä jättänyt, en. Ei tullut koskaan edes mieleenikään, koska rakastin häntä.
Vai jätinkö?
Mitä minulta jäi huomaamatta? Eikö rakkauteni riittänyt? Jätinkö jotain tekemättä tai antamatta? Rakkaus sokaisee...ei enää nää mitä pitäisi tehdä, kun on jo onnellinen.
Kun Rakkaallani on jo heti uusi Rakas...ja hän on onnellinen.
Ja hän antaa sen mitä itse en huomannut antaa, tai onnellisuudessani olin tyytyväinen, tulee VIHA!
Miksi en huomannut...miksi? miksi? miksi?
Rakastin! Minäkin olisin halunnut antaa sen kaiken sinulle...en vain kulta huomannut...
Jää Kaipuu, Viha, Katkeruus... Ja Kateus hänen uutta miestä kohtaan. Ei voi hyväksyä...Ei jaksa elää...Rakkaani...olet sydämmessäni edelleen minun. Koko elämämme valui hiekkaan...ja sinä olet onnellinen.
Tämän kaiken koin...ja koen edelleenkin...ikävä on.
Ei rakkaus aiheuta katkeruutta. Sen aiheuttaa se tunne, ettei itse riittänyt toiselle, ettei oma rakkautesi ollut riittävä toiselle tai toisella ei ollut tunteita ollenkaan. Se toisen ihmisen hyväksynnän puutteen aiheuttama negatiivinen tunne,joka katkeroittaa mielen ja muuttaa kaiken kauniinkin rumaksi on kai yleisimpiä rakkauden tunteen myrkyttäjistä sydämestä.
Jos oikeasti miettii niin eihän ihminen hylätyksi tulleessaankaan menetä oikeasti rakkauttaan. Hän menettää vain sen ihmisen siitä viereltään. Rakkaus siellä omassa sydämessä on vielä olemassa, ei se sieltä mihinkään ole kadonnut ellei sitä itse myrkytä.
Se kaunis vanha raamatun teksti siitä, mitä rakkaus on kertoo mitä rakkaus on puhtaimmilla ilman muihin tunteisiin sekoittumattomista. Siihen liittyen voisi jopa sanoa, että rakkautta on kauneimmillaan nähtävissä silloin kun osaa laskea toisesta irti jos tietää, että se on rakkaalleen sillä hetkellä parasta, mitä voi tarjota toiselle itse.
Kysymyksiä vain, ei vastauksia. Tiedän tunteen. Mutta mitä tapahtui, niin tapahtui. Ei
menneitä voi muuttaa, vaikka kuinka niin tahtoisi. Monet asiat tekisin itsekin toisin.
Yritän oppia. Yritän olla itse avoimempi tunteistani ja ajatuksistani, niin hyvistä kuin
vähän ikävämmistäkin. Haluan mennä lähelle, että toinen tietää tunteeni, tuntee
ajatukseni. Voin vain antaa itseni, toiselta ei voi mitään vaatia, ei voi odottaa mitään.
Sukellan vain elämään. Rakastan, muuta en voi.
Myötätuntoa ja lämmin virtuaalihalaus sinulle. Tiedän, ettei tämä paljoa helpota
tunteitasi nyt, mutta viha haihtuu, katkeruus häviää, sen voin luvata.
Niin...vastauksia en saa koskaan. haluaisin niin.
Haluaisin niin palata aikaan jolloin kaikki oli hyvin...en tehnyt koskaan mitään pahaa tai väärää, päinvastoin, mutta joskus olin huono puhumaan tunteistani, vaikka rakastin mielettömästi...olisi vaan heti pitänyt mennä naimisiin. (hän halusi)
Olin aina niin avoin ja sinisilmäinen...vähän liikaakin. Hän kehui minua joka asiasta kaikille jopa meidän seksielämästämme...
Mutta, otti netin kautta uuden miehen toiselta puolea suomea, joka eka treffeistä lähtien muutti samantien hänen luo asumaan(sairaseläkkeellä oleva juoppo-pelle)
Ja menivät kihloihin, ottivat samanlaiset tatuoinnit...naapurin mukaan täysi loinen.
Mutta ex-naiseni on tosi onnellinen hänen kanssaan...saihan hän heti miehen arkielämäänsä olemaan yötäpäivää ja lastenvahdin.
Tottakai ruma työtön juoppo jolla ei ole mitään omalla paikkakunnallaan, muuttaa kauniin, tyylikkään naisen luo...
Varasti elämäni...naiseni antoi yhteisen ihanuutemme ja itsensä toiselle...
Kiitos sinulle. hali hali.
Koska oma rakkauteni kohde on kuollut? Tosin siitä on jo aikaa 10v, mutta mietin sitä.
Mietin sitä että jos menettää itselleen rakkaan ihmisen, niin voiko löytää enään ketään toista johon rakastuisi samalla tapaa, vai onko niin, että jos rakastuu tosissaan ja toinen kuolee, niin pystyykö enään samanlaisiin tunteisiin?
Ongelma on juuri siinä, että menetin kyseisen kohteen, ennen kuin pääsimme edes alkua pidemmälle. Ongelma oli minussa ja silloisessa suhtautumistavastani läheisyyteen, vaikka hän ei koskaan painostanut, ahdistanut jne. Sitten tuli olosuhteisiini muutos ja muutto eri paikkakunnalle, joka oli vaikea ratkaisu, koska rakastamani henkilö jäi. Ehkä siksi torjuin läheisyyden, koska alitajunnassani tiesin sen vaikeuttavan päätöksiäni ja tilannettani.
En tiedä, tätä on niin vaikea selittää.
Kuitenkin sydämmessäni on halu vielä rakastaa jotakuta.
ikävää...vaikea vastata, jos toinen kuolee...
Mutta se rakkaus mikä sillä hetkellä oli, jos se oli voimakasta, ei kuole sitä henkilöä kohtaan koskaan. eikä kukaan voi edes sitä vaatiakkaan.
Hän on varmaan aina sydämmessä...
Mutta uskon että pystyy rakastumaan uudelleen...
Mutta miten henkisesti...rakastaa kahta, ja toista ei ole...auts !
Jos rakastut, anna elämän viedä...mutta älä kiirehdi. kiire ei ole minnekkään...