Onko muista pareja joilla on sama ongelma kuin meillä? Ollaan hieman päälle parikymppinen pari ja ongelmana on se ettei meillä ole yhteisiä eikä oikein omiakaan ystäviä :( Tuntuu että vanhempana on vaikea enää kummankaan solmia uusia tuttavuuksia. Ollaan kumminkin ihan "normaaleita" kumpikin, jos näin voi sanoa.. Miten voisi tutustua uusiin ihmisiin joko yksin tai yhdessä? Tämä vaivaa aika ajoittain meitä molmpia, vaikka ollaan jo välillä ihan sinut sen kanssa että ystäviä meillä kummallakaan ei ole.
Joskus olisi ihana käydä tuttavapariskunnan luona esim. iltaa istumassa, jne..
Joskus olisi ihana käydä tuttavapariskunnan luona esim. iltaa istumassa, jne..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onpas teidät nyt vanhuus päässyt yllättämään! Eipä tuohon ole muuta lääkettä kuin yrittää jotenkin tutustua muihinkin ihmisiin - töissä, opiskelun tai vapaa-ajan parissa. Kehittäkää vaikka joku harrastus tai laittakaa vaikka ilmoitus nettiin tai lehteen. Kyllä niitä ihmisiä aina jostain löytyy. Tai kysytte seurakunnasta tai vanhainkodista, ilmoittaudutte yksinäisille vanhuksille juttuseuraksi ja käytte vaikka kerran pari kuussa heitä jututtamassa. Itse olen työn parissa vanhusten parissa ja vaikka juttutuokiot ovat työn luonteen vuoksi vain lyhyitä, ovat vanhukset monesti onnellisia kun joku kuuntelee edes hetken heidän juttujaan tai saavat kuulla nuorilta ihmisiltä heidän mieltään askarruttavia asioita.
Meillä ihan sama ongelma. kaikki kaverit yhä edelleen sinkkuja, eivätkä oikein ota mukaansa tällaista onnellisessa perisuhteessa elävää tasapainoista kaveriaan, ehkä olen liian "tylsä", kun ei miesjutut nyt kiinnosta. Sama juttu miehen ystävissä- eivät halua naista mukaan (vaikka onesti tekevätkin sellaista mikä ei oi. kiinnosta naista)Noh, ehkä nämä kaikki kaverit joskus ymmärtävät oikean ystävyyden merkityksen..Enä tarkoita että haluaisin ystäväksi vain pariskuntia, vaan myös itselleni omia ystäviä. En kuitenkaan lähde vanhainkotiin ystäviä etsimään, ehkä mielummin vertaisiani vailla, syystä että yksinäisyyteen ei auta dementoitunut vanhus vaan joku piristävämpi.
Me olemme avomieheni kanssa myös 22/23v. ja yhdessä on oltu vähän alle 20-vuotiaasta. Itselläni on ollut aina vähän ystäviä ja päälle muutamia kavereita, hyvänpäiväntuttujahan nyt varmaan kaikilla on, joita kadulla moikkaillaan, mutta ei juuri muuten nähdä/olla yhteydessä.
Tuossa lukion loputtua moni kaveri ja ystävä muutti muualle päin Suomea asumaan, joten yhteydenpito on vain puhelimen/netin varassa ja heitä näkee n. 1-3 kertaa vuodessa. Avomieheni ei ole heihin ehtinyt harvojen näkemisten vuoksi juuri tutustua ja toki itsekin on vähän kavereiden asioista pudonnut, kun heillä jo omat opiskelukaverit, poikaystävät ja elämä uudella paikkakunnalla.
En pidä itseäni epäsosiaalisena enkä muutenkaan outona, ihan normaalina nuorena naisena. :) Koulusta on tullut pari tuttua, joiden kanssa vietän aikaa koulussa, mutta vapaa-ajalla ei tunnu olevan oikein yhteistä. En luonnostani harrasta sellaisia juttuja, joiden kautta voisi kovin tutustua ihmisiin ja eipä tuolla lenkkipolulla kukaan jää juttelemaan ;)
Joten itselläni kavereina on tällä hetkellä vain sukulaisia/avomieheni sukulaisia, joita nähdään enempi. Olisi ihan kiva, jos joskus olisi muitakin kuin sukulaisia... :)
Miehelläni on huomattavasti enemmän kavereita kuin minulla, mutta suurin osa asuu n. 300-400km:n päässä pääkaupunkiseudulla ja heitä näkee harvemmin. Itse olen muutamaan tutustunut, mutta mitenkään ystävystyä ei ole ehtinyt harvojen näkemiskertojen vuoksi.
Miehen paras kaveri kyllä asuu samalla paikkakunnalla ja sitä nähdään enempi, mutta tällä kaverilla sattuu olla "maailman mustasukkaisin avovaimo", joka omien sanojensa mukaan ei voi sietää minua (kokee minut uhkana) ja ei muutenkaan pidä siitä, että tämä kaveri näkee muita ihmisiä ilman häntä. Joten näkemiset on sitten paljon vähentyneet viime aikoina :/
En tiedä, mistä tämä johtuu, että pariskuntana on todella vaikea etsiä yhteisiä kavereita (esim juuri toisia pariskuntia). Monet mieheni kavereista eivät seurustele, joten ehkä he kokevat minut ylimääräisenä pyöränä joukossaan (naisena miesporukassa) ja tuntuukin hölmöltä ängetä mukaan poikien kanssa. Minun kavereistani pari kyllä seurustelee, mutta tosiaan asuvat kauempana tai sitten ei muuten vain esim kaverin miesystävä ole yhtään sitä tyyppiä, joka haluaisi meidän kanssa hengailla tms.
Itse ihan olen kateellinen niille pariskunnille, joilla on paljon muita pariskuntia kavereina. Olisihan se kiva viettää iltaa porukalla joidenkin kanssa eikä aina niin, että itse menen oman kaverin kanssa ja mies omansa.
Ehkä nämä pariskuntakaverit sitten muodostuvat sitä mukaa, kun jomman kumman kaverit alkavat myös pariutua, hankitaan lapsia ja kyläillään toistemme luona - jos siis välit pysyy siihen asti hyvinä kavereihin, joilla vielä niitä kumppaneita ei ole.
Välillä tosiaan siis harmittaa, kun tuntuu että niin paljon ollaan kahdestaan tai sitten tosiaan vain niiden sukulaisten kanssa.
Olen nyt 47 vuotias nainen ja muistelen kun olin itse saman ikäinen kun te nyt. Aina muistelen, että kaksikymppisenä elämä oli muutenkin jotenkin vaikeaa. Kärsin silloin aivan samanlaisesta ongelmasta, tuntui että ei ollut yhteisiä ystäviä kun muutamia. Oli kyllä se poikaystävä ja mentiin kihloihinkin. Tilanne muuttui oikeastaan aivan totaalisesti sen jälkeen kun tapasin tulevan aviomieheni. Menimme naimisiin, perustettiin perhe, lapset syntyivät. Huomasin, että oli työkavereita, ystäviä sain myös samanikäisten lasten vanhemmista, miehen sukulaisista tuli tärkeitä, samoin joistakin mieheni ystävistä. Veljieni perheistä tuli tärkeitä ja lapsillemme serkuista. Miehelläni oli omat ystävänsä harrastuksensa parissa ja meillä oli myöskin yhteisiä ystäviä. Jäin leskeksi 4 vuotta sitten. Olen saanut myös hyviä ystäviä mielekkään harrastuksen parista. Jotkut ystävistäni ovat pysyneet ystävinä tuon 20 vuotta. Ystävät vaihtuvat elämäntilanteen mukaan, jotkut jäävät, uusia tulee tilalle. Vuosien takaa olen tavannut yhden tuttavan ja olemme ystävystyneet.