Miten menee 3 vuoden jälkeen?

Avioliittoni paranee päivä päivältä, joten ei tippaakaan valittamista :)

ei kestänyt edes neljää vuotta...

16 vuotta mittarissa ja sanon vieläkin "tahdon". Välillä juhlaa, sitten taas jaksaa sitä arkeakin paremmin!

lörppsähtää :D ne nettimiehet kun on ne tärkeät paperit saatu :D mutta ei kun uutta suoleen kun vanhalla ei ota enää eteen eikä kotonakaan juuri käy :( silleenhän tuo käy kalliiksi kun ei pääse aina pubiin :D kun pitää säästää :( johonkin etelänmatkaan sossu kyllä vois antaa :D enemmänki rahaa :D meille!!!1

Niin siis neljä vuotta ollaan kohta seurusteltu ja kolme siitä asuttu saman katon alla ja kihloissakin ollaan. Naimisiin ei vielä olla menty, mutta suunnitelmissa kyllä kovasti on mennä tässä lähitulevaisuudessa. Hyvin siis pyyhkii edelleen, vaikka vuosia on jo kulunut ja ihan normaalia arkea eletäänkin. Uskon että suhde voi pysyä hyvänä vaikka läpi elämän kun vaan molemmat siihen jaksavat panosta! Seurustelen turkin kurdin kanssa. Mistäs teidän muiden puolisot on kotoisin?

kuutisen vuotta, josta melkein viisi naimisissa. Molemmat sanotaan edelleenkin "tahdon" toisillemme.

Totta kai jokaiseen suhteeseen tulee arki jossakin vaiheessa, mutta eihän se mitään haittaa. Se, että toisen kulttuuri tulee tutuksi, on mielestäni pelkästään positiivinen asia. Me ainakin olemme kokeneet sen rikkaudeksi, ja onhan se senkin takia hyvä asia, että meillä on elämämme tässä vaiheessa kaksi kotimaata: osan vuodesta asumme Suomessa, osan Intiassa.

Meille yhteinen arki oli tervetullut vaihtoehto tapaamistamme edeltävien rankkojen ja levottomien vuosien jälkeen. Nautimme nyt rutiinista ja toisistamme.

Minusta on naivia avioitua ihastumisen ruusuisessa tilassa ja kuvitella sen tilan kestävän ikuisesti. Jos romannsi ei kestä arkea, niin se on sitten vain romanssi, eikä pesunkestävää yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja rakkautta.

Kuulostaa kai tylsältä, mutta tämä resepti ainakin meillä toimii.

Arkea on kestetty jo koko lailla viisi vuotta, sillä lapsosen 5-vuotissynttärit olivat ihan taannoin. Lapsi jos mikä tuo arjen, joka ei välttämättä kuitenkaan ole ollenkaan ankeaa, parisuhteeseen. Yhdessä olemme olleet seitsemän vuotta, joten kriisi kai tässä pitäisi olla.

Suhteemme perustuu vankkaan ystävyyteen ja kumppanuuteen, eikä ainakaan minulla ole ollut mitään hörhelöisiä kuvitelmia elämästä ah niin ihqn ulkkiksen kanssa. Kokemusta samoalaisesta elämänmenosta ja ihmisistä on niin paljon, että minua ei enää voi vedättää eteläisen Tyynenmeren eksotiikalla.

Olemme lyöneet 500 eurosta vetoa siitä, kumpi päätyy pukkaamaan toista pyörätuolissa sitten vanhoilla päivillä. Koska olen sataprosenttisen varma siitä, että minä jään pystyasentoon, olenkin varoitellut miestä, että kannattaa käyttäytyä, etten pukkaa pyörätuolia vahingossa liikenteen sekaan...

Rakkaus tai jokin sentapainen tunne on kestänyt vielä toistaiseksi sen, että kumppani on erilainen kuin minä, toimii erilailla kuin minä eikä tiedä mistään mitään tai ainakaan niin paljon kuin minä :)

Vaikka ukko onkin syntynyt maapallon toisella puolella ja on aika erinäköinen kuin suomalaiset miehet, kyllä sieltä tuntuu löytyvän ne ihan samat maneerit kuin suomalaisiltakin miehiltä. Niin hyvät kuin pahat.

Joten kaipa minä vieläkin sanoisin "tahdon". Ei se vaihtamalla parane.

Me asuimme osan kolmannesta/neljännessä yhdessäolovuodestamme asumiserossa. Vaikeudet eivät niinkään johtuneet rakkaudesta, saati sen puutteesta, vaan mieheni henkilökohtaisesta kriisistä - moni asia oli mutkalla, mies masentui ja se heijastui parisuhteeseemme. Mies oli niin syvällä ongelmansa sisällä, ettei hän huolinut minulta apua ennenkuin asumisero herätti huomaamaan, ettei näin voi jatkua. Vajaa vuoden kuluttua palasimme saman katon alle & sanon edelleen tahdon. Nykyisin vahvemmin kuin koskaan, koska olen oppinut rakastamaan miestäni heikkouksineen päivineen.

Meillä ei mene hyvin, uhmaikäinen lapsi ja miehen vuorotyö, tuntuu että olemme täysin erillämme toisistamme. Mieheni on britti ja minua nuorempi, ja nyt todellakin tuntuu ettei meillä ole mitään muuta yhteistä kuin lapsi, jonka takia en haluaisi erota ja asuntolaina. Aika surullista viettää loppuelämä miehen kanssa jota kohtaan ei tunne kuin satunnaista sääliä, ei todellakaan enää mitään mies-vaimo-juttuja tehdä. Mutta kuten sanottu, hän on tosi hyvä isä lapsellemme. Ja eikös se lapsen etu pidä laittaa etusijalle ? En ole kovinkaan onneton, hieman surullinen siitä että tässä näin kävi.

Mieheni on turkin kurdi, yhteiselämää takana viisi vuotta. Ja onnellista sellaista! Arkihan se sen elämän tekee, ja me siitä arjesta elämää..
Mitään suuria ärsytyksen aiheita tai erimielisyyksiä ei ole. Meillä toimii suhde kaikin puolin erittäin hyvin. Tämä mies on elämäni rakkaus, ja jos luoja suo, sanomme toisillemme tahdon hamaan hautaan saakka.

Siis avioliittoa takana, emme asunet yhdessä ennen avioliittoa, joten yhteiselämämme alkoi siitä. Mieheni on turkin kurdi ja hän edelleen hemmottelee minua, vaikka en ole lapsia edes luvannut. Hyvin on myös kotityöt oppinut, ruoka valmiina kun tulen illalla töistä kotiin......

Meillä on nyt jokseenkin kolme vuotta takana, ja pakko kai sitä on hehkuttaa, että elämä hymyilee. ;)

En tiedä, mistä se johtuu (aikaisemmassa parisuhteessani en tällaista kokenut), mutta miehellä on joku erityinen kyky saada minut rakastumaan itseensä järjettömästi aina uudelleen. Tälläkin hetkellä tuntuu siltä, että mies on maailman paras ja ihanin ja ehdottomasti tahdon edelleen.

Kieltämättä miehen tavat ja kulttuuri alkavat tuntua tutuilta. Kieltä en vielä ymmärrä lähellekään, mutta usein pystyn päättelemään, mistä puhutaan. Ärsyttävät erilaisuudet taitavat olla enimmäkseen luonnekysymyksiä, mutta juuri se luonne tekee miehestä niin rakastettavankin. Jotkut väittävät, että sinkut haluavat aina olla varattuja ja varatut sinkkuja, mutta minulla ei ainakaan ole pienintäkään halua vaihtaa tätä hyvää, luottamuksellista ja onnelliseksi tekevää liittoa mihinkään.

"Pari suhdetta ei korvaa parisuhdetta."

Yli kolme vuotta olemme yhtä pitäneet, tosin naimisissa vasta vuoden.

Mielestäni tuo "tottuminen" tapahtuu ihan missä tahansa suhteessa, oli kyse sitten monikulttuurisesta tai ihan "tavallisesta" parisuhteesta. Tosin, omakohtaista kokemusta ei ole, koska en ole näin kauaa kenenkään muun kanssa koskaan ollut yhdessä. Tottakai suhteemme on jollakin tavalla erilainen, kuin ihan alussa. Alussa kaikki oli niin ihanaa, perhosia lenteli vatsassa... Euforiaa. Nyttemmin tunteet ovat hieman tasaantuneet, mutta edelleen rakastamme toisiamme, rakkaus on ikään kuin edennyt uudelle tasolle. Monikulttuurisuus ei hirveästi meidän suhteeseemme vaikuta, minkä takia en näe mitä eroa sillä olisi, jos puolisoni olisikin ihan suomalainen.

Toki jotkut mieheni tavat ärsyttävät minua (tämäkin muuten hassu juttu, koska se ärsyyntyminen on täysin omasta tuulestani kiinni, joskus ne miehen tavat ärsyttävät, joskus taas hellyyttävät :-D). Joskus ärsyttää pullonsuusta juominen ja salaattiastioista omalla haarukalla ottaminen, sekä uutisten jatkuva vahtaaminen, sekä se, ettei voi vastata puhelimeeni, jos olen vaikka vessassa. Mutta minä en ole "nalkuttaja-tyyppiä", eli jos todella pahasti ärsyttää, niin otan asian ystävällisesti puheeksi, mutta yleensä annan ihan vaan olla, koska ei se elämääni kuitenkaan pahemmin häiritse. Nalkuttajaksi en aio ruveta ikinä. Toisaalta, varmasti olisin nalkuttaja, jos mieheni jättäisi sukkia ja boksereita lattioille lojumaan, eikä muutenkaan siivoisi jälkiäni. Mieheni on kuitenkin hyvin siisti, mistä olen todella kiitollinen, koska tiedän, että aika harvat miehet ovat. No, menipä off-topiciksi.

Mutta kyllä ehdottomasti siis sanon edelleen "tahdon" :-)

kuudetta vuotta, mukavasti on mennyt alusta asti. Se, että miehen kulttuuri ja tavat ovat tulleet tutuksi, on mielestäni vain positiivinen asia.

Ärsyttäviä piirteitä ja tapoja löytyy varmasti molemmista, välillä pyörittelen silmiä ja kiristän hammasta, mutta mitään parisuhdetta horjuttavaa ei ole tullut vastaan.

Enköhän siis sanoisi vieläkin tahdon :).