Olen lopen kyllästynyt muutamaan ystävääni, jos heitä enää sellaisiksi voi sanoa. Sovimme, että soitellaan ja tavataan ja silti yhteydenotto jää yksipuoliseksi ja aina minä olen se, joka yrittää ottaa yhteyttä. Vastaukseksi tulee sitten milloin mitäkin veruketta, että ei kerkeä näkemään. Onneksi on muutama hyvä ystävä joka pysyy aina, ja sitten on näitä "ystäviä" jotka tulee ja menee.. Muilla vastaavia kokemuksia?
Ystäviä(kö)?
-kyllästynyt-
3489
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
vastaavan ketjun. Itse olen tullut samaan johtopäätökseen monen "ystäväni" kohdalla. Voi kun olisikin edes yksi sellainen ystävä jonka uskoisin pysyvän aina, mut näin ei taida olla. Monet ystäväni ovat vanhoja ystäviä, ollaan tunnettu erittäin kauan ja luulisi ettei tämmöinen ystävyys (lapsena alkanut) hevillä lopu, mutta niin ne vaan tuntuu kuihtuvan. Ja kerrankin rehellisesti voin sanoa, että nyt ei ainakaan johdu siitä, ettenkö itse yrittäisi pitää yhteyttä.
Nyt olen päättänyt että ainakin yhdestä tämmöisestä ystävyydestä päästän irti. Tavataan jos tavataan. Kyse on lapsuudentoverista, joka asuu vielä kotipaikkakunnallani. Yleensä aina kun vierailen seudulla, otan häneen yhteyttä ja menen käymään. Tämä ystäväni ei koskaan soita minulle siinä tarkoituksessa että kysyisi koska olen tulossa ja tulisinko vaikka hänen luokse yökylään tai mentäisikö jonnekin. Hän ei myöskään käy luonani vaikka välissä ei ole kuin 100km ja hänellä on oma auto käytössä. Itse kuljen aina bussilla. Viimeksi hän kävi täällä minun asuinpaikkakunnallani puoli vuotta sitten ja silloinkin yöpyi äitinsä kanssa äidin ystävän luona ja tapasimme vain ravintolassa.
Olen jotenkin väsynyt tämmöiseen. Väsynyt siihen miettimiseen miksei toiset halua nähdä? Miksei heillä muka ole aikaa? Onko seurani epämukavaa? Onko minussa jotain sellaista vikaa,ettei seurassani viihdytä? Miksei enää osoiteta toisille että kuinka tärkeitä he ovat ja että heistä välitetään?
Minulla oli lapsuudenystävä ja muutin pois, toki vain 40 km:päähän.
Tässä matkan pituus ei pitäisi olla este.
Vaan niin kävi että minä myös olin se joka aina ehdotti ja piti yhteyttä.
Siinä sitten itse ehdottomallani kyläilylle tuli epämääräinen loppu.
Ja vielä kaksi kertaa ennenkuin hoksasin etten ollutkaan enää ystävä, vaan en tiedä miksi niin kävi.
Katsokaas, ehdotin sitä kyläilyä ja menin bussilla. Alkuun meni ihan niin kuin ennenkin, mutta sitten tuli tämän ystävän poikakaveri sinne ja heillä oli jokin meno. Juuri silloin!
Olivat hyvin vaivaantuneen oloisia läsnäolostani.
Olin kuitenkin niin kauan kun se bussini tuli.
Toisella kertaa ihan sama juttu.
Aina se meno, ja se poikakaverin ilmaantuminen.
Otti sitten se viimeinen vierailu totta totisesti pannuun mutta en sitä näyttänyt.
Olin nyt ihan ilkeyttäni taas vaan siellä, niin kauan kunne bussi lähti.
Jotenkin jännittynyt fiilis.
En edes rohjennut nostaa kissaa pöydälle vaan olin ihan tyhmänä.
Miksi näin tehtiin ja nöyryytettiin?
En enää ottanut häneen yhteyttä, eikä minuun.
Me olimme bestiksiä 12 vuotta ja se muutto muka muutti kaiken?
ihan tarpeeks ja liikaa... haluaisin itse todellaki ystävän, todellisen sellaisen, jonka kanssa yhteydenpito olisi molemminpuolista eikä vain sitä että minä otan aina yhteyttä ja keksitäää kaikenlaisia syitä just et miksei ehdi nähdä jne.
On tasan yksi ystävä joka pitää yhteyttä ilman että minä olen aina se joka ensin laittaa viestiä tai soittaa. Onneksi on edes hänet...