moi, lähdin kirjoittamaan tätä postia sillä ajatuksella, että täältä tulisi kommenttia puolesta ja vastaan. Ongelma on tämä. Perheelliset ystäväni eivät halua viettää aikaansa minun kanssani. Olen hyvää juttuseuraa, en juo ja viihdyn ystävieni kanssa. Keskusteluissa on aina pieni piikki minua ja sinkkuuttani kohtaan. Ymmärrän hyvin, että perheellisillä ei ole aikaa istua baareissa, mutta siitä ei ole kyse. Minun seurani kelpaa silloin, kun halutaan valittaa omista asioista ja tarvitaa apua lastenhoidossa, mutta siihen se sitten jääkin. Saan toki kommentteja, "sun on niin helppoa, kun olet sinkku. Kunpa mäkin voisin olla", ja itse haluaisin löytää puolison ja perustaa perheen.
Rakastan lapsia - erityisesti ystävieni lapsia. Silti olisi mielestäni kohtuullista tavata ystäviänsä edes kerran kahdessa vuodessa ilman lapsia. (rintaruokinta on aivan eri juttu).
Toivottavasti kommenttoitte. Sen kateellinen-vanhapiika-valittaa -näkökulman voi todellakin jättää pois:).
Rakastan lapsia - erityisesti ystävieni lapsia. Silti olisi mielestäni kohtuullista tavata ystäviänsä edes kerran kahdessa vuodessa ilman lapsia. (rintaruokinta on aivan eri juttu).
Toivottavasti kommenttoitte. Sen kateellinen-vanhapiika-valittaa -näkökulman voi todellakin jättää pois:).
Vastaukset 5
Vanhimmat
ko. ihmisten kanssa on tullut luonnolliseen loppuunsa. Miksi yrittää elvyttää jotain, mikä ilmeisesti on jo kuollutta?
No mitäs minä tiedän, mutta reagoin vain tuohon mitä kirjoitit ja perustan väitteeni siihen.
Olen ollut aivan samassa tilanteessa kuin sinäkin, mutta minä en ole koskaan halunnut lapsia. En ole tuossa tilanteessa enää yli nelikymppisenä, koska ymmärsin lopulta jättää suhteet ylläpitämättä ja huomasin myös sen, että viihdyn paremmin itsekseni kuin kaverien tai edes miehen kanssa.
Kaverit hävisivät näkyvistä ryhtyessään seurustelemaan, ja häiden jälkeenhän ei heistä kuulunut pariin vuoteen. Kun lapset olivat pieniä, minut muistettiin: siinäpä on näppärä, kiltti ja monitaitoinen ihminen, ja aikaakin sillä on vaikka kuinka!
Muutaman vuoden ajan jaksoin sitä, että minua soiteltiin viime tipassa lapsenvahdiksi (en ikinä mennyt, mutta ei se yritystä lopettanut), räystäitä puhdistamaan, kuistia rakentamaan ja mekkoja ompelemaan. Ensin suostuin, mutta lopetin sitten vähitellen, kun pahimmissa tapauksissa isäntäväki jätti minut remonttihommiin ja lähti itse "pois tieltä" muualle rentoutumaan. Ihan totta. Puhelimessa jaksoin suorastaan vuosia; olen ollut korvana ja tarjonnut terapiaa kavereilleni, kun he ovat riidelleet siippansa kanssa tai tehneet syrjähyppyjä. Fyysistä apua en ole koskaan itse tarvinnut, mutta korvaa kyllä joskus - sitä ei minulle kukaan ehtinyt perhesyistä kallistaa.
Kuten sanoin, kaverit ovat jääneet. Elimme ihan eri maailmoissa, ja heidän maailmassaan minulle oli sijaa lähinnä palvelijana. Kaverien karistaminen on aika helppoa: kieltäytyy vain tarpeeksi monta kertaa "yhden hengen talkoisiin" lähtemisestä.
Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: etsit uuden kaveripiirin tai pysyt kuvioissa perustamalla perheen. Kannattaa ehkä aloittaa uusien tuttavuuksien etsimisestä, kun tuo jälkimmäinen vaihtoehto ei ole ihan omassa vallassa.
Tätä tässä alan pikkuhiljaa itsekin odottelemaan kun alkaa vähitellen nuo parisuhteensa vakiuttaneet sikiävän entistä lähempänä omaa kaveripiiriä. Onneksi kroonisesta sinkkuudesta kärsivä muuten terveen näköinen nuori mies ei kuitenkaan joudu lapsenvahtinakkiin, eihän kukaan uskalla jättää lapsiaan meidän vastuullemme. Eipä tuo minua haittaa, onpahan viikonput vapaat keskittyä juopottelemiseen, tosin ryyppykaverit alkaa pikkuhiljaa käydä vähiin.
Mutta ei siihen pentuja tarvita - se parisuhde riittää siihen sinkkukaverien hyljeksimiseen. Se sinkkukaveri kannattaa toki pitää puheväleissä, sillä mikäs se hauskempaa kuin kerätä anssi kelan biisin tapaan "vanha jengi kasaan" ja naljailla oikein porukalla vanhan porukan ainoalle sinkulle, ja sitten kun tämä lopulta tuskastuu ja pyytää vaihtamaan puheenaihetta, nauretaan päälle ja ihmetellään miksi toinen hermostuu - se kummasti unohtuu miten epätoivoinen sitä itse oli vuosi-pari sitten kun ei vielä seurustellut ja miten arka paikka se sinkkuus silloin oli, vaikka niin oli kaikki muutkin.
Ja sitten ne elämänohjeet. "Otat sinäkin vaan akan itsellesi..." "OTAT?!" Joo, käynpä hakemassa akkamarketista yhden parisuhteen, jos vielä varalle kaappiin kaveripanon ja salarakkaan. Pitää vaan käydä ennen iltapäiväruuhkaa, kello kuuden jälkeen ei oo ku läskejä ja animelolitoja jäljellä.
Kyllä se niin on että Juha Vainio oli väärässä. Ystäviä ei erotella akanoista tunturissa vaan tosiystävät on niitä jotka eivät unohda sinkkuystäviä pariuduttuaankaan. Itsellä on onneksi muutama tällainenkin.
Ja erityisen hauska oli kohta "se kummasti unohtuu miten epätoivoinen sitä itse oli vuosi-pari sitten kun ei vielä seurustellut ja miten arka paikka se sinkkuus silloin oli, vaikka niin oli kaikki muutkin"
Niimpä. Asiaa ei voisi paremmin sanoa.
se perheellinen ystävä. On aika selvää etten tavannut sinkkuystäviäni lapsen saannin jälkeen yhtä usein kuin ennen. Oli elämänrytmi ja päiväjärjestys hiukan erilainen. Olen kuitenkin yrittänyt pitää yhteyttä ja myös kuunnella. "Kakkavaippajutut" käsitellään perheellisten ystävien kanssa. En ole koskaan kuvitellut että sinkuilla olisi vuorokaudessa enemmän tunteja kuin perheellisillä. Mulla ainakin oli silloin paljon enemmän kiireitä kuin nykyään. Kun muistaa ystäviään, vaikkakin harvemmin kuin ennen, parhaat on jäljellä kun lapset on isoja. Lastenhoito on järjestynyt perheellisten kanssa vuorottelemalla, ei ole jäänyt kenellekään kiitollisuuden velkaan. Mä en olisi jaksanut vanhemmuutta ilman lapsettomia ystäviäni, ne on aina välillä muistuttanut mua että on muutakin elämää.