Lapsuuteni oli traumaattinen - äitini oli kuin "musta surma". Lapsuutemme oli täynnä fyysistä väkivaltaa, henkistä väkivaltaa yms. ja jatkuvia riitoja. Aikuisena näin äidistäni painajaisia yms. Molemmat siskoni ovat kuolleet ja osaksi syytä lapsuuttamme. Toisen siskon hautajaiset ovat tulossa - enkä pysty sinne menemään. En halua nähdä äitiäni enää ikinä. Pelkkä ajatus saa minut voimaan pahoin. Mielummin muutan jonnekin josta kukaan ei minua löydä kuin näen hänet. Inhoan äitiäni enkä voi häntä mitenkään kunnioittaa - hänessä ei ole mitään kunnioitettavaa. Jos lapsia pahoipidellään, niin mitenkä sellaista kunnioittaa? Kertoisiko joku syyn miksi pitäisin sukuuni yhteyttä?? Eli katkaisen väli lopullisesti.
TraumaattinenLapsuus
...jätänkö taakseni...
71262
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tee niinkuin parhaaksi näet itsesi ja oman elämäsi kannalta. Itselläni on myös ollut traumatisoiva lapsuus ja olen vanhemmalla iällä alkanut rakentaa sitä omaa elämää. Olen yrittänyt vuosien saatossa käsitellä kaikenlaisia traumaattisia kokemuksia ja hyväksyä ne osana elämääni ja yrittää olla syyllistämättä itseäni. Vaali omaa henkistä tasapainoasi, tee asioita mitä haluat tehdä, rakenna oma erilainen parempi elämä. Kukaan ei pakota olemaan tekemisissä ihmisten kanssa vaikka olisi sukulaisiakin. En tiedä tilannettasi sen tarkemmin mutta aina voi yrittää puhua ja purkaa tilanne äidin kanssa ja kysyä miksi näin on toimittu ja mitä tunnet ym. Sinulle erittäin paljon voimia ja jaksamista. Muista että et välttämättä tällä hetkellä ole tasapainossa hautajaisten takia sekin vie oman aikansa..VOIMIA
Alan olla siinä iässä, jossa keinotekoisesti ylläpidetyt ystävyyssuhteet ovat vain rasite. Oman elämän rakentaminen ja omaan itseen tutustuminen on paljon tärkeämpää kuin se, että pitää yllä epätyydyttäviä ihmissuhteita - olivat ne sitten sukulaissuhteita tai muita "ystäviä". Menee hirveästi energiaa jos ns. suhde ei toimi omasta halusta ja omalla painolla. Ihmisiä on maailma pullollaan - luulisi, että jostain jonkun löytää:)
kaikkein tärkeintä on uskoa omaan itseensä ja rakentaa elämä niinkuin tuossa edellä jo kirjoitin sellaiseksi jossa on hyvä olla. Itse olen joutunut aika paljon kamppailemaan kaikenlaisten keinotekoisten suhteidenkin kanssa ja välillä tuntuu, että on aivan yksin kunnes taas hetken kuluttua huomaa että uusia ihmisiä on tullut kuvioihin. Tosin omassa elämässäni on nyt aviomies ja lapsi jotka ovat kaikkein tärkeimmät. Rasite on puolestaan todella rasittava, vastuuntunnoton anoppi josta ppääsin irti lapsen ollessa pieni. Totesin että meillä aivan eri arvomaailma enkä pidä ihmisestä monien syiden kuten seläntakana puhumisen ym takia. Tämä esimerkkinä tästä elämän monimuotoisuudesta toiset tuntuvat pääsevän helpommalla mutta eiköhän kaikki aikanaan jotakin ajattele ! Tsemppiä sinulle
Jos on vaikea olla itsensä kanssa, ei voi olla muiden kanssa. Pistä siis ensin itsesi kuntoon ja tee sen eteen kaikki tarvittava (vaikka siis katkaise välit sukuun, ilmeisesti kyse ei ole vain äidistäsi). Siskosi muistoa voit kunnioittaa muullakin tavoin kuin osallistumalla hautajaisiin. Haudalla voi käydä koska vain ja ihan rauhassa yksin.
Ihminen ei vahvistu, jos ei uskalla tuntea ja tehdä mitä haluaa vaikeissa tilanteissa. Siksi sinulla on "lupa" jäädä pois hautajaisista, jos et usko niissä jaksavasi muutenkaan saati kohdata äitiäsi. Ei kuolema pakota sinua hyväksymään eläviä, mutta kuolema on kyllä rankan tilinteon aikaa ja niinkin läheisen kuolema nostattaa kaiken vanhan mieleen jolloin oma olo voi riistäytyä hyvinkin kipeille alueille. Pakkohan sinun on itsesi kanssa pärjätä ja mitä epävarmempi olet itsestäsi sen enemmän voit myös törmätä tilanteisiin, joita et osaa hallita tai ymmärtää jolloin käteesi jää joko yhä enemmän työstettävää tai kenties saat asiaan selvyyttä.Mutta kannattaa kuitenkin lähteä siitä mitä uskoo jaksavansa ja sen vuoksi anna tunteesi ja tahtosi määrätä miten toimit hautajaisten kanssa.
Ja kyllä sukulaisten kanssa voi katkaista välit. Ei mikään mahti maailmassa pakota ketään tulemaan toimeen sukulaisten kanssa etenkin, jos on hyvä syy pysyä kaukana.
Voimia eteenpäin!
Sinulla ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä pahoinpitelijä-äitiisi!
Valitettavasti lähes kuka tahaansa nainen voi tehdä lapsen. Olla oikea äiti on jotain aivan muuta. Henkinen tai ruumiillinen väkivalta EI ole osa kenenkään äidin velvollisuutta. Tuo on rikollista josta, ikävä kyllä, rikollinen harvoin jää kiinni.
Teet todellakin oikein kun katkaiset kaikki välit tuohon petoon. Tee itsellesi kristallin kirkkaasti selväksi että sinulla on oikeus rauhalliseen mieleen ja omaan elämään ilman tuo pedon "äidin" vähäisintäkään osallistumista.
Sinun itse luomasi elämän tyyli on suorastaan sinun velvollisuutesi.
Kirjotin ensin viestini tonne Äitien juttuihin, mutta huomasin tän palstan ja sopii ehkä paremmin tänne... Siksi kopioin jo kirjoittamani juttuni nyt tähän:
Täällä näin...
Kirjoittanut: äippä-79 28.8.2008 klo 10.54
Lueskelin tätä ketjua ja pakko laittaa myös oma kertomus...
Mua on pahoinpidelty ja kaltoinkohdeltu lapsena ja nuorena omien vanhempieni taholta. Siis revitty hiuksista ilmaan, hakattu nahkavyön solkipäällä (vaatteita revittiin välistä, että tuntuu paremmin), ajettu takaa ja uhkailtu halkojen ja rautasen hiilihangon kanssa... Ruoka-aikaan oli pakko syödä ihan kaikki tai muuten istuttiin iltaan asti pöydässä ja hakattiin taas vyöllä. Harrastuksiin ja muihin (mikä ei olisi itseä kiinnostanut) pakotettiin vyöllä. Eikä pelkästään se, että itseä satutettiin sattunut, vaan myös se, kun katsoi vierestä, kun sisaruksia satutettiin.
Muutin kotoa pois opiskelemaan hoitajaksi 17-vuotiaana. Siinä vaiheessa aloin oireilemaan, siitä on ainakin ensimmäiset muistikuvat. Siitä eteenpäin oireet pahenivat vuosi vuodelta, enkä tiennyt mikä mua vaivaa, en osannut yhdistää oireita mihinkään.
Reilu pari vuotta sitten tilanteeni meni pisteeseen, että oli pakko hakea apua. Ahdisti niin valtavasti, teki pahaa ja oksetti, ruoka ei maistunut. Mihinkään en olisi tahtonut enää lähteä.
Rakkaan ystäväni käskystä varasin ajan tk:n psykologille. Siellä heti selvisi, että oireeni johtuvat lapsuudessa ja nuoruudessa kokemistani asioista. Emme me lapsena tajunneet, että kaikki ei ollut ok. Elämä vain oli sitä, siihen meidät oli alistettu. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin sisäistin sanan perheväkivalta, sitähän se oli.
Halusin yrittää olla ilman lääkkeitä ja olinkin vielä vähän aikaa. Enkä olisi uskonut, että mikään lääke veisi konkreettiset oireet pois, ne olivat niin voimakkaita. Syksyllä -07 päätin kuitenkin aloittaa lääkityksen, en jaksanut enää "taistella". Sain lääkkeet paniikkihäiriöön. Oireeni ja kohtaukseni ovat hyvin sen tapaisia, tosin tiedän itse millaisissa tilanteissa kohtaukset tulevat.
Sain viettää ihanaa aikaa elämästäni reilu puoli vuotta, pystyin täysillä nauttimaan elämästä, reissaamaan ja mm. käymään mieheni kanssa ulkona syömässä ilman paniikinomaista jännitystä ja oksetusta.
Sitten päätimme alkaa yrittämään toista lasta ja jätin lääkkeet pois, koska ovat kovin vaarallisia sikiölle aivan raskauden alussa, enkä tietenkään ota mitään riskejä. Esikoinen on jo pian 6v. ja toivon raskautta enemmän kuin mitään muuta! Kerkesin olla kokonaan ilman lääkkeitä n. kuukauden, kun alkoi taas tulla oireita. Nyt jo harkitsen lääkkeiden aloittamista uudelleen, jos tekisi raskaustestin sitten vaan säännöllisesti, ettei kerkeisi olla raskaana tietämättään...
Siitäpä asiaan... :) Tämän johdosta itse en tee lapselleni minkäänlaista fyysistä kosketusta rangaistus/torumis mielessä, en pysty edes pienesti nippaamaan, saati vähääkään ottamaan hiuksista kiinni. Käteni ovat tavallaan "sidotut selkäni taakse". Halusin tällä sanoa sen, että aina väkivalta ja "ruumiillinen kuritus" eivät synnytä sitä lisää ja jatka kulkuaan sukupolvelta toiselle. Rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja rajat hänellä on yhtälailla tekemisissään. Kenenkään ei kuuluisi joutua "maksamaan" vanhempiensa teoistaan vuosien jälkeen. Mielestäni sanonta; "älä lyö lasta, älä varasta lapsesi tulevaisuutta", pitää erittäin hyvin paikkansa.
Tämä oli vain oma tarinani. Kiitos, jos jaksoit lukea loppuun asti... :)
Ehkä kirjoitin jonkun mielestä väärälle palstalle, mutta mielestäni sopii tähänkin joukkoon!
Ehkä vähän sekava teksti, kovasti lyhyesti koitin vaan asian kertoa.
Mielelläni otan myös palautetta vastaan ja jos jollain on vastaavanlaista kokemusta itsellään, niin olisi mukava vaihtaa ajatuksia! :)