Millä miehen saa haluamaan lapsen?
Hän haluaa "sitten joskus", eli noin 5-10 vuoden päästä. Itse haluan heti.
Vinkkejä vauvakuumeen aikaansaamiseksi? (Niin ja Ice age -leffat on katsottu ym "söpöä" ja niistä tykätään..)
Olemme molemmat kohta 21-vuotiaita.
Hän haluaa "sitten joskus", eli noin 5-10 vuoden päästä. Itse haluan heti.
Vinkkejä vauvakuumeen aikaansaamiseksi? (Niin ja Ice age -leffat on katsottu ym "söpöä" ja niistä tykätään..)
Olemme molemmat kohta 21-vuotiaita.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Täällä samanlainen tilanne. minä 21 ja mies 22
Eli ei pahemmin vinkkejä jaettavaksi ole. Itselläni ollut kuumeilua pidempään ja ihme ettei ole jo hermot mennyt minuun. Olen koittanut kuitenkin olla painostamatta. Kai sitä vaan täytyy jaksaa odotella :/
Niimpä, ärsyttävää.
Mua äsryttää sekin, että kun se pystyy perustelemaan sen sillä, että se alottaa opiskelun ihan kohta kun pääsee intistä. Mä olen vakityössä, joten en näe mitään ongelmaa taloudessa. Kyllä yhden ihmisen palkalla voisi kitkutella ja varsinkin jos mies menis käymään töissä mun äitiysloman ajan niin sehän menis ihan jees ? Vuokralla olen ja kohta hänkin kun kotiutuu intistä.
Eli miehen vastaus on ei vielä ja syyt:
ei omistusasuntoa, ei hänellä ammattia eikä työtä vielä.
Niin, ja hän oikein hämmästy, kun kerroin että joillainhan loppuu jo nelikymppisenä munasolut.. Ja luin, että raskaus alkaa olemaan riskiraskaus 35-vuotiaana, siis ensisynnyttäjillä etenkin. Mies oli ihmeissään, muttei sanonut mitään ratkaisevaa, ihmetteli vaan. En kuitenkaan jaksa suhteessa, jos hän haluaa lapsen vasta joskus kolmikymppisenä. Viimeisin (tosi kännissä sanottu) arvio häneltä oli viitisen vuotta, eli olisin siinä 25-26v..
haluaisin niin kovasti jo nyt aloittaa yrittämisen, eihän sitä edes tiedä tärppääkö heti vai vasta 5v päästä. (Vähän on alkanut kieltämättä harmittaa seurustella samanikäisen kanssa, pitäisi varmaan olla se viis vuotta vanhempi äijä.) mut minkäs teet.
Onko mitään muita yleispäteviä pikkuinfoja mitä voisi luetella miehelle, jotta hän tajuaisi ettemme ole enää teinejä ja vanhenemme kokoajan?
Nippelitietoa, joilla saada aikaan hänelle ajantajua ja vauvakuumetta ?
on aika vaikea kääntää tässä asiassa,se on vaan ikävä tosiasia että niillä se biologinen kello tikittää paljon myöhemmin mitä naisella jos tikittää ollenkaan.Minä täytän 23 ja mieheni täyttää 30v eikä hänelläkään ole vauvakuumetta ollu,meillä tytär on kohta vuoden.Meillä kävi vaan niin,että minun piti lopettaa pillerit kun ne aiheutti niin pahoja välivuotoja että vuodin verta 2-3 viikkoo putkeen.itse olen aina ollu lapsirakas ja selvää on ollu että haluan nuorena lapset.Seittämän kuukautta meni niin testi näytti plussaa.Mitä enemmän niitä painostaa sitä vähemmän ne tahtoo.Minä haluaisin toisen lapsen tässä heti perään mutta siitä ei olla samalla aaltopituudella(syy on meillä talonrakennus joten töihin oli palattava pikimmiten),eli odotus linjalla olen minäkin ja katson mitä elämä tuo tullessaan kun nyt näin mennään.Parin vuoden sisään kuitenkin sisaruksen tytölle haluan.Suosittelen keskustelemaan asiasta mitä kumpikin nyt tahtoo ja jatkaa sen pohjalta,jommankumman se on myönnyttävä ja yleensä se ei ole mies.Kyllä ne miehet ymmärtää pienenkin vihjeen ja saattaavat ahdistua siitä jos toinen vaan vauvasta puhuu joka käänteessä.Antakaa ajan kulua,ehkä elämä järjestää teillekkin pienen yllärin että vauva-asia mahdollistuu :D Kaikkea hyvää teille kuumeileville.
Itse olen aina ajatellut että haluan mahdollisimman nuorena lapset. Nyt tuntuisi ja haluaisin olevan sen aika. Meilläkin taloudellinen tilanne hyvä. Opiskelut ainakin tältä erältä opiskeltu ja vakityöt molemmilla.
Aiemmin mies on sanonut syyksi töiden epävarmuuden, mutta tämä silloin kun hänellä ei vielä vakituista työtä. En oikein tiedä sitten. Välillä miettii vastuuta, mikä onkin tärkeä ja iso asia/muutos. Joskus kun juteltiin asiasta sanoi ajaksi "muutama vuosi" Aargh.. aika ympäripyöreetä!
Välillä kuitenkin olen huomannut että ainakin maistelee asiaa. Saattaa heittää "näin sitten meidän lapsi.." jne
Anteeksi vain, mutta en ihmettele ettei mies halua moista päätöstä ja sitoutumista vielä tehdä! Odottakaa muutamia vuosia, seurustelkaa ja tutustukaa..ties mitä siinä vielä tapahtuu. Minä olin 21 kun aloin seurustella lasten isän kanssa: eka lapsi syntyi -97 kun olin 26. Seuraava kun olin 28. seuraava kun olin 30. Ja erosimme kun olin 33. Olin mielestäni aika nuori kun seurustelun aloitin!
Noh, nyt on toinen liitto, avoliitto, pian 2 vuotta, mulla ikää 37. Mielessä välillä se yhteinen vauva, iltatähti. Pari vuotta aikaa, saa nähdä..! Toisaalta on liian mukavaa kaksin kun lapset ovat "isoja". Vauva tähän..kaikki alkaisi taas alusta:-/.
Mies, joka ei halua lasta suunnitella, ennen kuin on talous- ym. muut asiat kunnossa kuulostaa aika järkevältä. Puhumattakaan siitä, että armeijatkin olisi vielä käymättä. Olen nähnyt niin monta sen suuntaista tarinaa, että en voi suositella, kyllä niitä lapsia ehtii hiukan myöhemminkin saamaan vielä. Monikaan nainen ei tiedä, mitä äitiys tullessaan saattaa tuoda, ja parisuhde kannattaa rakentaa oikeasti kestävälle pohjalle, muutoin voidaan olla hankaluuksissa, kun arki alkaa. Ja liian monta vakaalla pohjalla ollutta liittoa on kariutunutkin tuossa vaiheessa, kun elämä saattaa oikeasti olla yllättävän rankkaa.
Eli, minä odottelisin. Mistä ei voi painostaa isäksi, vaikka siihen saattaa tulla kiusauskin ;) Naiset vaan ovat vauvakuumeen kourissa usein jopa aika epärealistisiakin... Tuohon joukkoon olen kuulunut itsekin... Ja kuulun edelleenkin kai. Vauvakuume ei nimittäin välttämättä parane lapsen syntymän jälkeen. Se saattaa iskeä yhä uudestaan ja uudestaan...
Monikaan mies ei reilu parikymppisenä ole ollenkaan valmis isäksi. Kaverit, baarit, harrastukset vielä liian tärkeitä. Nämäkin palstat pullollaan naisista, jotka valittavat ettei miestä kiinnosta lapsen hoito ja kotona olo. Jos mies ei todellisuudessa halua vielä lasta ja teidän vonkaamisen ja vinkumisen takia siihen vastentahtoisesti suostuu siitä kärsii koko porukka, eniten varmaan se lapsi. Odottakaa kun mieskin todella haluaa lasta!
Vastaan, koska olen ollut täsmälleen samassa tilanteessa ja miettinyt aivan samoja asioita!
Aloin seurustella mieheni kanssa ollessani 18-vuotias, hän on vuoden minua vanhempi. Mies ilmoitti jo seurustelun alussa, että hän ei muuten sitten ikinä mene naimisiin eikä koskaan halua lapsia. No, en minäkään. Juuri sillä hetkellä. Vauvakuume räjähti sittemmin minulla käsiin. Olen aina halunnut suhteellisena nuorena lapsia ja miehen vastaus oli: katsotaan sitten 10 vuoden päästä. Tiedän, miten hirvittävää oli kärvistellä ja välillä itkeä ja kaivata sitä omaa nyyttiä. Mies ei juurikaan asiasta halunnut keskustella, koska häntä ei kiinnostanut. Kavereillekaan ei voinut puhua, kun he eivät myöskään vielä lapsia halunneet.
Olin 21v, kun miehen tuttavapariskuntaan syntyi kolmas lapsi. Kysyin leikkisästi sitten mieheltä, että eikös mekin sitten voitaisi joskus vauvaa koettaa. Mies ilmoitti suoraan, että hän ei lapsia tee ellei ole naimisissa. Meni puolivuotta ja mies kosi. Siltä istumalta valittiin myös hääpäivä ja puolivuotta myöhemmin sanoimme tahdon.
Sitten alkoi vauvan metsästys. Puolivuotta meni taas ja olin raskaana. Olin 24-vuotias, kun poikamme syntyi (tajusin vasta vähän myöhemmin, että äitini oli 24 saadessaan minut, esikoisen, ja anoppi oli myös 24 saadessaan oman esikoisensa). Samoihin aikoihin alkoi vauvoja pulpahdella lähipiiriin oikein kunnolla, myös niille meidän kavereillemme ja poikamme sai heti serkunkin :)
Mies oli 25-vuotias tullessaan isäksi. Hän oli synnytyksessä mukana, oli myöskin innoissaan ja ylpeä koko raskausajan ja sairaalassakin kanteli poikaa ympäriinsä, eikä olisi tohtinut antaa kenenkään muun pitää vauvaa :) Sen jälkeen tosin on miehellä ollut lievää paniikkia isyydestään, vaikka olen antanut hänen mennä ja olla niin paljon kuin haluaa. Mies myös yllättävästi osaa laskeutua lapsen tasolle kotona ja minua ärsyttää erityisesti se näsäviisaus, koska miehethän luonnollisesti tietävät kaiken vauvoista...
Poikamme on nyt 8kk ja olen useamman kuukauden potenut uutta järisyttävää vauvakuumetta. Ei sillä, ettei vauvamme olisi ihana. Hän on täydellinen, iloinen, leppoisa ja tyytyväinen. Ehkä siksi se vauvakuume sieltä nousikin niin nopeasti. Kävimme asiasta jälleen mieheni kanssa kädenvääntöä. Miehen vastaus oli taas: katsotaan sitten 10 vuoden kuluttua.
Tuo vastaus nyt ei kelvannut ja käytin niitä suostuttelukeinoja, jotka jo lapsena todettiin hyviksi: itkua ja parkua. Mies vastasi siihen, että jos minä tosissani vaadin, hän suostuu toiseen lapseen vaikka heti, mutta haluanko minä saada sen lapsen kiristämällä. En halua. En halua, että mieheni ajattelisi toisesta vauvasta aina, että tuokin syntyi, koska minä itkin. Haluan, että mies rakastaisi toista yhtä paljon kuin tätä ensimmäistä.
Äitini sai toisen lapsensa ollessaan 26v, anoppi sai myös toisensa 26-vuotiaana. Itse täytin eilen 25. Sovimme miehen kanssa, että vuoden parin sisällä palataan aiheeseen. Täytyy toivoa, että joku kavereista pyöräyttäisi sitä ennen vauvan niin, että mieskin alkaisi kaivata uutta ja uunituoretta nukkaista tuhisijaa :)
Syvällä kokemuksen rintaäänellä voin kuitenkin sanoa, että miehen kannattaa olla omasta tahdostaan mukana vauvapuuhissa. Se tuki ja turva, joka miehestä on minulle ollut, on ollut täysin korvaamatonta. Ja vauvan ihana iloinen huuto, kun isi tulee töistä kotiin :)
mieleen kun lukee tätä ketjua.
Meillä kävi niin, että mieheni on aina kanssa ollut menevää ja jonkin verran "lapsellista" sorttia :) eli on pitänyt paljon kavereista, baareista yms. Aloimme seurustella kun olin 20, mies 23. Siinä vaiheessa tietenkään kumpikaan ei lapsia vielä halunnut, olimmehan vasta aloittaneet seurustelun.
Seurustelu aika sujui mukavasti ja etenimme nopeasti: puolen vuoden tutustumisen jälkeen muutimme yhteen (emmehän aivan lapsiakaan enää olleet) ja jonkin ajan päästä minä aloin vauvakuumeilemaan. Noh, mies ei missään nimessä lasta halunnut ja oli kanssa sitä mieltä, että ehkä joskus. Itse olen aina tiennyt, että lapsia haluan ja nuorena. Takarajana olen aina hiljaa mielessäni pitänyt 25-vuotta, siihen mennessä on esikoisen synnyttävä.
Noh, asia eteni niin, että vuodet kului ja elettyämme avoliitossa reilu pari vuotta, odottelin kihloja, ehdotusta lapsista tai jotain merkkiä siitä, että mies todella haluaa sitoutua. Mitään ei kuulunut ja menetin jo toivonikin, saatoin ehkä jopa eroakin miettiä vaikka kovasti miestäni rakastin (siis jo silloin :), sillä tuntui ettei suhde etene. Ikää meillä oli siis n. 22 ja 25. Eli nuoria vieläkin!
Noihin aikoihin hylkäsin ajatuksen lapsista ja muusta tarkoituksena unohtaa asia nyt ainakin pariksi vuodeksi. Samoihin aikoihin lopetin erään toisen lääkityksen vuoksi e-pillerit ja siis kumilla mentiin.
Eräänä iltana sitten innostuimmekin jälleen peuhaamaan (siinä hommassa oltiinkin aktiivisia :) ja mies yhtäkkiä ehdottikin, että mitäs jos jättäisimme sen kumen tällä kertaa (tietty himoissaan ja raskautumisen aika lailla kehnoihin mahdollisuuksiin luottaen) ja ottaisimme riskin, jos lapsi tulee niin tulkoot! Niinpä sitten tehtiin ja molemmat tietysti ajatteli ettei meillä niiiin hyvä tuuri käy et kerrasta raskautuisin, pillereitäkin vuosia syöneenä ja muutenkin, jotkut yrittävät lasta vuosia!! Asia siis unohtui, kunnes....
Täysin vaiston varassa viikkoja myöhemmin lenkillä ollessani kävin ostamassa raskaustestin ja kuinka ollakaan, plussaa näytti. :D Olimme molemmat järkyttyneitä, mutta itse onneni kukkuloilla.
Mies toipui ajan kanssa ja nyt meillä on 9kk ikäinen maailman kaunein tyttö, jota molemmat rakastamme eniten maailmassa! :D
Kyllä vauvahalujen on tultava itsestä ja on oltava tunne, että on valmis ottamaan vastuuta toisen ihmisen elämästä. Biologiseen kelloon vetoaminen tuossa iässä on aika turhaan, teillä on kymmenen hyvää vuotta hankkia lapsi.
Anna siis miehesi vähitellen kypsyä isyysajatukseen. Painostus todennäköisesti vaan kostautuu sinulle ja vauvalle joskus. On sitten turhaa itkeä kotona viimeisillään raskaana tai pienen vauvan kanssa, kun isäntä on baareissa harva se viikonloppu. Eli vasta kun on valmis rauhoittumaan ja ottamaan kanssasi täyden vastuun vapaaehtoisesti lapsesta, kannattaa alkaa lapsentekohommiin.
Jos odottaminen tuntuu hankalalta, mieti kunnolla, kumpaa haluat enemmän, vauvaa nyt heti vai tasapainoisen perheen miehesi kanssa. Jos ensimmäistä, etsi uusi isäehdokas, jos jälkimmäistä, on sinun maltettava mielesi, kunnes molemmat oikeasti haluatte lapsen.
Hei, olen nyt 29-vuotias ja todella onnellinen pienen vauvan äiti :) Olin nuorempana siis sinun iässäsi samassa tilanteessa ja oli oikeastaan onni, että silloinen kumppanini ei halunnut vielä lasta. Viisi vuotta olimme yhdessä kunnes ero tuli. Tosin ei vauvahaaveideni vuoksi vaan muuten.. meni vuosia kunnes tapasin nykyisen aviomieheni. Vauvakuume oli jo pian ja suuri. Jouduin tämänkin miehen kanssa odottelemaan ja kauhukseni hän vielä lähti melkein vuodeksi ulkomaille töihin, joten itkin ja kärvistelin ikävissäni ja vauvakuumeessani kotona pitkän aikaa, kunnes pikkuhiljaa hän lämpesi ajatukselle ja päätimme kokeilla. Meillä oli onni ja tärppäsi melkein heti. Oli hyvä, että annoin mieheni elää ja käydä pitkällä työmatkalla. Nyt hän on saanut mennä ja tehdä rauhassa omia juttujaan. Minun kannatti rauhassa odotella, vaikka se ei todellakaan ollut helppoa! Mieheni on saanut mennä ja tulla ja hän on todella kypsä isäksi. Hän onkin jo 37-vuotias eli älkää kiirehtikö vaan nauttikaa vielä kaikessa rauhassa TOISISTANNE!
Miehesi on oikeassa, ei lapsia kannata tehdä, ennen kuin on itse tasaantunut.
Jäitä hattuun nainen. Kakara olet vielä itsekkin.
Onhan se kiva jos molemmat haluaisivat lapsen noin nuorina, on paljon "helpompaa" elellä kun lapset on hankittu nuorina. Tällä tarkoitan kuitenkin sitä että molempien on haluttava lasta, siis oikeasti. Olen sivusta katsonut muutamaa tuttava pariskuntaa joissa nainen halusi lasta todella paljon ja mies suostui pitääkseen tyttöystävänsä. Noh, nyt on lapsilla jo muutama vuosi ikää mutta isää on vaikea, erittäin vaikea saada sitoutumaan yhteiseen perhe elämään koska baari ja harrastukset kiinnostaa vielä paljon. En sano etteivätkö he rakastaisi lapsiaan ja että kaikilla menisi näin mutta tuo riski on olemassa.
Minulla heräsi vauvakuume aikanaan ennen miestäni ja odottelin rauhassa pari vuotta sillä en halunnut painostaa. Nyt olemme jo kolmekymppisä eikä raskaus ole helppoa aikaa kun en ole enää nuori. Kuitenkin olen mielettömän onnellinen että ryhdyimme tähän vasta kun molemmat halusimme lasta yhtä paljon.
Keskustele asiasta miehesi kanssa mutta älä painosta. Ehkä hän jo vuoden parin päästä innostuu asiasta. Nauttikaa kahdenkeskeisestä ajastanne nyt kun teillä ei ole lapsia, ei sitten myöhemmin tunnu siltä että jotain olisi jäänyt tekemättä ennen lapsen saamista.
mielestäni lapsen saaminen on niin iso asia, että molempien tahdosta aletaan vasta kokeilemaan josko lapsen elämään saisi. Meillä se kävi niin päin, että mies alkoi puhella lapsista ennen minua.
Etkä sinä ole liian vanha odottelemaan... Itse sain esikoisen 27-vuotiaana.
Vauvakuumetta on aika hankala aiheuttaa kenellekään...kyllä se tulee ihan itsestään jos edes tulee. En voi sanoa, että olisin itse potenut kovin voimakasta vauvakuumetta koskaan :)
21 on vielä todella nuori saamaan lapsia. Miksi ette yhdessä eläisi arkea ennen lasten hankkimista? Haluat lasta miehen kanssa, jonka kanssa et ole vielä edes asunut saman katon alla? Suojele itseäsi ja katso mitä se arki poikaystäväsi kanssa oikeasti on ja haaveile vasta sitten lapsesta. Lisäksi noin nuorena suurin osa kaveriporukastanne viettää nuorta ja menevää elämää. Kaveriporukkanne ympäriltänne katoaisi saman tien, kun te (tai ainakaan sinä) et pääsisi vauvan kanssa samalla lailla rymyämään. Tuonikäiset kaverit eivät ymmärrä sitä, että lapsi sitoo vanhempansa 100% aina, 24h vuorokaudessa/ 7 päivää viikossa & 365 vuorokautta vuodessa.
Ja jos nyt murehdit jo munasolujesi vanhenemista, niin pienellä laskutoimituksella saamme, että sinulla on 40 ikävuoteen aikaa vielä 19 vuotta; siis lähes yhtä paljon elämää, kun mitä olet syntymästäsi tähän saakka viettänyt. Moni saa esikoisensa vasta 40 täytettyään. Nyt ei yritetä tulla raskaaksi, jos vauva on haaveena viiden vuoden päästä, koska todennäköisesti pamahdat paksuksi aika pian. Et todellakaan tarvitse monen vuoden yritystä lapsen saamiseksi. Yritä raskautua vasta sitten, kun elämässä on oikeasti tilaa ja mahdollisuuksia lapselle.
saattaa nostaa kytkintä, mikä onkin ihan oikein, jos ei halua.
Me ollaan kihlattuni kanssa 23-vuotiaita ja miehellä on hyvä työ, minä olen juuri vaihtamassa työpaikkaa, joten en ole vakituisessa työssä.
Olen jo vuosia haaveillut meille vauvaa. Asiasta on puhuttu paljon... Aluksi mieheni oli valmis yrittämään, mutta mieli muuttui kuitenkin.
Kuulemma taloudellinen tilanne ei ollut tarpeeksi vakaa (opiskelin tällöin vielä).
Meillä on historiassa yksi abortti, josta on nyt 3 vuotta. Asia vaivaa minua yhä ja saa itkemään joskus.. Pelkään, etten ansaitse tulla äidiksi!
Oma vauva tuntui joskus jopa pakkomielteeltä!
Onko se edes normaalia?? Olen tainnut pakottaa/painostaa miestäni että yritettäisiin lasta... mutta ei se auta.
Tänään mieheni kanssa sovittiin ensi vuoden puolella olemme ilman ehkäisyä ja katsotaan miten käy. Tuli niin onnellinen tunne!
Olemme olleet ja ollaan yhä hyvin rakastuneita toisiimme ja toivon, että suhteemme jatkuisi ja syvenisi vuosien myötä.
Kirjoitukseni on sekava... ajatukset lentelee vain. Mutta luulisin, että vauvakuumeisten ei auta kuin keskustella kumppaniensa kanssa, jotta molemmat ovat valmiita yrittämään lasta.
Minä ainakin toivon, että molemmat huolehtivat lapsesta, kodista ja parisuhteestamme tulevaisuudessa.
Onnea kaikille yrittäjille ja muillekin suhteille.
Kertokaahan välillä, miten asiat etenee? :)