Niin, ollaan oltu yhdessä jo kolme vuotta eikä ainakaan viiteen vuoteen ole mitään mahdollisuuksia muuttaa yhteen. Molemmilla hyvät työpaikat, ystävät jne. omilla paikkakunnilla (välimatka n. 150 km) eikä kumpikaan ole valmis tekemään ratkaisua muuton vuoksi. Nähdään joka viikonloppu (muutama poikkeus ollut) ja lomat vietetty yhdessä, lapsemme (minulla 2, hänellä 1) tulevat hyvin toimeen keskenään, yhdessä on hyvä olla, rakkautta riittää jne. Mutta nyt on itselläni alkanut usko loppua yhteiseen tulevaisuuteen, en tiedä miksi. Kai sitä jotenkin kaipaa sitä toista siihen omaan arkeen jakamaan tavallisia asioita ja olla yhdessä "normaalisti". Tietenkin pidän myös siitä, että saan viikot olla ihan omissa oloissani ja tehdä sitä mitä haluan, mutta kuitenkin... en tiedä. Mieheni kyllä jaksaa uskoa vahvasti, että muutaman vuoden päästä, kun lapset ovat lentäneet (???) molempien pesistä, meillä olisi vihdoinkin mahdollisuus olla yhdessä. Onko muita, joita on kaukosuhde jossain vaiheessa alkanut mietityttämään eikä tiedä enää mitä pitäisi tehdä???
Onko mitään järkeä???
kimalainen
41241
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Juu, itsekin on samallaisia mietteitä mielessä. Itse olen ollut myös pidemmän aikaa kaukosuhteessa. Välimatkaa on 500km. Yhteen muuttoon ei meillä kans kumpikaan oo tehnyt ratkaisua, miehellä on työt, lapset, kaverit toisella puolella suomea ja itselläni työt ja ystävät on täällä, ja muutenkin olen maalaisihmisiä.. Nykysin on alkanut tuntua että miksi ollaan yhdessä edes, koska tuntuu että tää kaukosuhde ei muutu lähisuhteeksi koskaan..Miettinyt tosissaan josko tiet erkanisi, vaikka mies onkin unelma mies..
Mitäs sanotte siihen, kun välimatkaa on noin 2000km. Hyvät työpaikat, ystävät ja omat tavat. Kuitenkin molemmat ovat sitoutuneita toisiinsa ja onnellisia, kun nähdään.
Mitä tehdä?
Hei,
Olen kaukosuhteessa ja mieheni on kotoisin Euroopasta, mutta tällä hetkellä työnsä takia komennuksella Uudessa-Seelannissa. Komennus loppu vasta ensi keväänä, mutta jatkoa on tarjottu. Puhuttu on, että jos hän palaa takaisin Eurooppaan niin muutamme yhteen (olemme aikaisemmin asuneet yhdessä Espanjassa, joten lähisuhteessakin olemme olleet). Saa nähdä mihin tämä "tyttö" lähtee. Iso-Britannia todennäköisesti, koska puhumme molemmat "kolmantena" kotimaisena Lontoota. Miehen kotimaa ei tule kyseeseen, koska en puhu saksaa joten työn saaminen olisi hankalaa.
Mutta, meillä on ollut tuollaisia kriisejä (tai mulla on ollut), yhteisestä tulevaisuudesta on PAKKO puhua...ei mielenterveys kestä jos omassa kopassaan pohtii, asioilla on tapana paisua kuin pullataikina siellä hautuessaan..
Kyllä sitä järkeä on, jos suunnitelmat tulevaisuuden suhteen ovat realistiset ja yhtenevät.
Puhukaa! Yleensä ahdistus helpottaa ja se usko tulevaisuuteen palaa!
Hei, samantapainen tilanne mulla, olen
mies ja vaimo töissä muualla ,välimatkaa
160 km, viikonloppuisin nähdään,
ikävä on viikolla kova ,mutta minulla
on samanlaiset fiilarit kun sullakin
ett haluais sitä normi arkea tekemään, tavallisia
asioita joita arkena tehtiin ennen tätä etäsuhdetta, vaimo tuntuu olevan sopeutunut paremmin, yhdessä ollaan oltu 16 vuotta,ja
varmaankin senkin vuoksi tää etäsuhde nyt kun
on tullut (elokuun alusta) rassaa , kuis sulla
silloin alussa,oliko vaikeatakin tottua etäsuhteeseen. tulevaisuus arveluttaa ja pelottaa
kuis täss käy, laulun sanoja "välimatka piinaa ja
painaa mua,kuka väittää ettei vois onnistua,mitä
jospa käy niinkuin muillekin" pmmp. miettii ja
kuitenkin toista rakastaa, mutta miten pitkään tätä kestää,väljähtyykö tunteet,alkaako toinen
tuntumaan vierailijalta kodissa,joka käyt
vain kääntymässä ? olis kiva vaihtaa ajatuksia
vaikka mailaten.