Olen lukenut täältä näitä toinen toistaan surullisempia viestejä erilaisista eroista ja syistä niihin. Yritän löytää kohtalotoveria, toista samantapaista tarinaa..
Mieheni jätti minut keväällä kuin salama kirkkaalta taivaalta, lapsia olimme suunnitelleet ja elämä muutenkin hymyili. Ainakin omasta mielestäni. 10 vuotta oli takana yhteistä taivalta ja itse tunsin että tässä ollaan vielä pitkään yhdessä. Mies on aina ollut kiltti ja huomaavainen. Yhdessä on tehty kaikkea, matkustettu suunniteltu tulevaisuutta tms. Ei ollut mitään syytä erolle. Sitten vaan yhtäkkiä kaikki loppui.
Syy eroon on kuulemma se että mies haluaa itsenäisyyttä ja on kuulemma sinkuksi syntynyt eli ei ole pariutuvaa sorttia. Lupasi tukea erossa ja lupasi että oltaisiin ystäviä..Ero sujui melko hyvin ei tapeltu, mä en vaan voinut tapella oon vieläkin ihan sumussa enkä ymmärrä tapahtunutta.
Kolme kuukautta on kulunut ja nyt ei olla kuukauteen nähty. Mulla on edelleen sama tunne syvällä sisälläni että me kuulutaan yhteen ja rakkaus ei oo kuollut. Oon yrittänyt käydä baareissa ja muutenkin olla sosiaalinen. Yrittänyt löytää elämälle uusia merkityksiä. Tilasin just sen Fisherin kirjankin jos siitä olis apua. Haluisin todella vaan muutaman hyvän päivän, koko kesä on mennyt kuin painajaisessa. Oon vielä melko nuori mutta jotenkin en jaksais rakentaa kaikkea alusta, kun mulla oli kaikki niin hyvin. Ei pitäis luottaa vaan tunteeseen, enemmän olis varmaan pitänyt miehen kanssa yrittää puhua..en tiedä. Tuntuu pahalta kun roikkuu vaan menneessä, tiedän että mun pitää ottaa itteeni niskasta kiinni, mutta mä myös uskon etten koskaan löydä toista miestä joka voi olla mulle yhtä tärkeä kuin tämä oli.
Ja ei tarvii sanoa että aika parantaa, mä tiedän jo sen. Pelkään todella sitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Taloudellisesti pärjään kyllä, mutta pelkään yksin elämistä ja yksinäisyyttä ehkä eniten. En pysty irrottamaan ajatuksesta että tää ei oikeesti voinut olla tässä. Olis mukava jos löytyis kohtalotovereita tällaseen "hyvin menneeseen" eroon.
Myy
Mieheni jätti minut keväällä kuin salama kirkkaalta taivaalta, lapsia olimme suunnitelleet ja elämä muutenkin hymyili. Ainakin omasta mielestäni. 10 vuotta oli takana yhteistä taivalta ja itse tunsin että tässä ollaan vielä pitkään yhdessä. Mies on aina ollut kiltti ja huomaavainen. Yhdessä on tehty kaikkea, matkustettu suunniteltu tulevaisuutta tms. Ei ollut mitään syytä erolle. Sitten vaan yhtäkkiä kaikki loppui.
Syy eroon on kuulemma se että mies haluaa itsenäisyyttä ja on kuulemma sinkuksi syntynyt eli ei ole pariutuvaa sorttia. Lupasi tukea erossa ja lupasi että oltaisiin ystäviä..Ero sujui melko hyvin ei tapeltu, mä en vaan voinut tapella oon vieläkin ihan sumussa enkä ymmärrä tapahtunutta.
Kolme kuukautta on kulunut ja nyt ei olla kuukauteen nähty. Mulla on edelleen sama tunne syvällä sisälläni että me kuulutaan yhteen ja rakkaus ei oo kuollut. Oon yrittänyt käydä baareissa ja muutenkin olla sosiaalinen. Yrittänyt löytää elämälle uusia merkityksiä. Tilasin just sen Fisherin kirjankin jos siitä olis apua. Haluisin todella vaan muutaman hyvän päivän, koko kesä on mennyt kuin painajaisessa. Oon vielä melko nuori mutta jotenkin en jaksais rakentaa kaikkea alusta, kun mulla oli kaikki niin hyvin. Ei pitäis luottaa vaan tunteeseen, enemmän olis varmaan pitänyt miehen kanssa yrittää puhua..en tiedä. Tuntuu pahalta kun roikkuu vaan menneessä, tiedän että mun pitää ottaa itteeni niskasta kiinni, mutta mä myös uskon etten koskaan löydä toista miestä joka voi olla mulle yhtä tärkeä kuin tämä oli.
Ja ei tarvii sanoa että aika parantaa, mä tiedän jo sen. Pelkään todella sitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Taloudellisesti pärjään kyllä, mutta pelkään yksin elämistä ja yksinäisyyttä ehkä eniten. En pysty irrottamaan ajatuksesta että tää ei oikeesti voinut olla tässä. Olis mukava jos löytyis kohtalotovereita tällaseen "hyvin menneeseen" eroon.
Myy
Vastaukset 17
Vanhimmat
Juuri näin myös täällä.
Seitsemän vuoden suhde loppui kun mies ilmoitti että haluaa irtautua tavallisesta arkielämästä ja hän lähtee asumaan maapallon toiselle puolelle.
Erosta on puoli vuotta ja olo on vielä aivan hirveä.En osaa nähdä vielä valoa missään.
Minulle se suhde oli koko elämä, enkä nähnyt siinä mitään ongelmia. Tuntuu niin pahalta kun toinen ei nähnyt sitä samaa, eikä saanut siitä suhteesta yhtä paljon kuin minä.
Sekin tuli täysin yllätyksenä.
Nyt nuolen haavojani täällä kaiken vanhan keskellä, kun toinen liitelee jo maailmalla.
Toinen ihminen ei saa olla koko elämä tai käy voi käydä hullusti, kun se "koko elämä" päättääkin poistua sinun elämästäsi! Meidän naisten "perisynti" lienee se, että me liian helposti omistaudutaan miehelle niin perusteellisesti, että aletaan elää täysin miehen ehdoilla elämäämme ja oman elämän rakentaminen jää tyystin (harrastukset, ystävät, itsensä kehtitäminen yms).
Naisen tulee seisoa omilla jaloillaan eli pärjätä yksin sekä henkisesti että fyysisesti. Naisen tulee osata arvostaa ja rakastaa itseään niin paljon, ettei ole suhteessa, jossa häntä ei kohdella hyvin. Naisen tulee osata rakastaa itseään niin paljon, että jos suhde loppuu, niin hänellä on kyky käsitellä tunteensa. Jos ihmisellä on terve, vahva minuus, niin hän ei jää loputtomiin roikkumaan ja suremaan edellistä suhdetta, vaan päästää irti! Ihmisen täytyy osata päästää irti asiasta, joka tuottaa hänelle tuskaa. Kannattaako loputtomiin surra miehen retaletta, joka on jättänyt sinut? Antsaitseeko hän sinun kyyneleesi ja sinun rakkautesi? Onko sinun tunteesi oikeasti rakkautta vai onko se kenties tottumukseen perustuvaa vahvaa turvallisuuden tunneta?
Teidän suhde eli aikansa ja nyt se on loppu. Kun päästät entisestä irti ja varsinkin, kun opit arvostamaan ja rakastamaan itseäsi enemmän, niin tulet saamaan itsellesi paremman miehen. Minä olen luultavasti sinua paljon vanhempi (32vee). Olen seurustellut useiden miesten kanssa. Melkein jokaisen suhteen jälkeen olen itkenyt, etten koskaan löydä ketään parempaa. Vaikeinta on ollut ne kaksi kertaa jolloin minut on jätetty. Se on tuntunut maailman lopulta. Viimeisimmän suhteen jälkeen olin enemmänkin helpottunut, että suhde loppui. Rakastin miestä hyvin paljon, mutta mies ei kyennyt sitoutumaan ja rakastamaan minua tavalla, jota olisin halunnut . Rakkaudestani huolimatta totesin, ettei suhteellamme ole tulevaisuutta. Hänen jälkeensä meni vajaa vuosi, kun tapasin nykyisen mieheni, joka on aivan ihana. En enää pelkää suhteen loppumista ja yksin jäämistä, sillä osaan olla itseni kanssa. Jos suhde sattui loppumaan, niin tiedän, että tulen kohtaamaan aina uuden miehen, joka on vähintään yhtä ihana kuin edellinen. Kun ihminen osaa olla yksin, itsenäinen ja osaa tehdä itsensä onnelliseksi, niin parisuhdekin voi paremmin, sillä siihen ei silloin kohdistu kohtuuttomia vaatimuksia.
Lisäyksenä vielä, että en halua vieläkään hyväksyä eroa. Meidän pitäisi olla yhdessä!!! Mutta miksi toinen ei ymmärrä sitä :)
molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus oli meidän suhteessa kohdallaan ja siksi onkin niin surullista menettää niin hyvä mies.
Jotenkin musta tuntuu että kyseessä on joku ikäkriisi ainakin meiän tapauksessa. Mies kuvittelee että on jäänyt jotain elämättä ja kun on vain tää yksi elämä niin pakkohan se on lähteä sitä jotain etsimään ettei mee sivusuun. Niin iso ikävä vaan on... kuitenkaan ei voi itse mitään tehdä, toivoa vain voi että mies tulis järkiinsä ja siinä ei painostus auta.
Miten oot osannut elellä itseksesi? Mä oon vasta muuttamassa yksin asumaan oon tähän asti asustellut vanhempieni luona. Yksinäisyys pelottaa eniten tällä hetkellä.
Voimia.
Mä muutin pois kotoa 18 vuotiaana ja muutin melko pian tän miehen (pojan) kanssa yhteen. Tavallaan elän nyt ensimmäistä kertaa täysin itsenäistä elämää. On hyvä taito, että osaa olla myös itsekseen, mutta on se raakaa touhua kun sitä toista ei ole enää siinä vierellä. Multa on nyt hävinnyt elämästä oikeastaan kaikki, koska rakensin ensimmäisen oman elämäni (ilman vanhempia) exäni kanssa.Kaikki meni exän mukana. Yhteinen asunto, ihana kaupunki missä asuttiin (en voi mennä enää sinne, liikaa muistoja), yhteisiä kavereita, itsetunto jne. Nyt asustelen opiskelija boksissa ja elämä on notkahtanut hieman alaspäin.
sitäpaitsi nuoret miehet (20-30v), ovat vielä kovin seikkailunhaluisia. Se ei tosin välttämättä ole huono asia, mutta se sattuu sitten meihin jotka joutuvat jäämään syrjään sen takia.
mun mies halusi myös nähdä ja kokea asioita ennen kuin on liian myöhäistä ja tavallaan kyllä arvostan sitä. Liian moni sitoutuu liian nuorena ja sitten ollaan pulassa kun on talot ja lapset ja haluttaisiinkin vielä olla vapaita.
Surut kasvattavat luonnetta, ainakin toivon niin. Vaikka eihän se vielä tässä vaiheessa lohduta...
Miun yli 50 mies lähti nuoren hempukan mukkaan ja mie jäin ku nalli kalliolle yllätyksenä kans tullees erossa.
Vähän pidempi suhde kuin sinulla takana. Meillä erottiin naisen aloitteesta, tosin melko samoilla linjoilla olimme loppujen lopuksi. Hyväksyn asian, kun en muutakaan voi.
Tuntuu pitkissä suhteissa tulevan aina lopulta ongelmaksi se, että yhteen on muutettu liian nuorena. On jäänyt toiselta tai molemmilta itsenäistyminen jollakin lailla väliin.
Eikö sinulla itselläsi koskaan ole käynyt mielessä, että tätäkö tämä elämä on, harmaata, ennalta arvattavaa, arkista, jne?
Eikö ole parempi, että puoliso päätti viheltää pelin poikki nyt, ennen kuin on lapset, velaksi asunto ja autot?
Ehkä näin on kuitenkin parempi.
Sitä unelmissaan luulee suunnittelevansa asioita yhdessä. Toinen ei välttämättä edes tiedä haluaako samoja asioita, kunnes ristiriidat tavoitteissa kasvavat liian suuriksi.
Yksin eläminen vaatii totuttelua, vaikeampaa kuin olisin ennalta arvannut. Kuitenkin pitäisi olla sosiaalinen, keksiä uusia harrastuksia, jne. Ei saisi jämähtää, pitäisi ELÄÄ. Vaikeaa.
Ajattelen niin, että parasta nyt vain opetella elämään yksin. Kun osaa elää itsensä kanssa, niin ehkä eläminen toisen kanssa sujua paremmin ensi kerralla. Kiirettä uuteen suhteeseen en pidä (ajatuskin ahdistaa), antaa ajan kulua, kulukoon vaikka muutama vuosi jos on tarve.
On toki mielessäni käynyt että ehkä elämässä jää jotain elämättä. En silti ole sitä mieltä että sen takia hyvin menevä parisuhde kannattaa lopettaa. Eri asia on jos suhteessa menee huonosti. Meidän suhteessa mä oon aina ollut se joka on uskonutkin että joskus tää loppuu tai ainakin että ei tää oo ikuista. Mies on aina ollut sitä mieltä että ollaan aina yhdessä. Siksi tää tuntuukin kauheelta että hän on se joka haluaa olla ilman mua.
Mä en oo ikinä odottanut että elämän pitäis olla ruusuilla tanssimista. Yhdessä on ollut hyvä olla ja siksi on oltukin. Nyt en tiedä mitä tekis ei jaksais aloittaa alusta mutta ei haluis olla yksinkään. Toisaalta myös biologinen kello tikittää vaikka ei haluiskaan ajatella valitsevansa vaan jonkun jonka kanssa tulee toimeen...
Toipuminen vie todella aikaa, mutta toisin kuin sinä mä aion kyllä olla avoin uusille suhteille ihan vaan siksikin etten haluu olla yksin vaikka se kuulostaakin epätoivoiselta ja siinä voi satuttaa itsensä ja jonkun toisenkin. En usko että olo voi pahemmaksi mennä. Voimia kaikille jotka on tähän joutuneet kuulemma turhan usea nykyään, tässä "mä haluan kaiken nyt" kulttuurissa.
Meillä on aivan toinen tilanne, olen itse muuttanut pois kotoa 16-vuotiaana ja kymmenen vuotta ehdin elellä yksikseni ennenkuin miehen kanssa yhteen muutimme. Miehellä yksi avioliitto takana mutta myös tottunut viimeaikoina yksikseen elelemään.
Nuorena yhteen muuttaneille sanotaan, että olisi hyvä elää ensin yksikseen ja "itsenäistyä" ennenkuin muuttaa kenenkään kanssa yhteen. Varhain itsenäistyneiden ja kauan yksin asuneiden ongelma taas on se, että siihen yhteiselämään on niin kamalan vaikea tottua, kun on tottunut ensin yksin päättämään asioistaan. Tottakai koulussa, työpaikoilla ja ystävien kesken on oppinut normaalit neuvottelu- ja sopimistaidot mutta on aivan eri asia sopia kaikesta omaan yksityiselämäänsä liittyvistä asioista toisen ihmisen kanssa. Ei siitä tahdo tulla mitään. Ahdistaa, ei jaksa kysellä, selitellä, vatvoa, tehdä kompromisseja.
Kyllä kauan yksin viihtyneestäkin helposti tulee "ikisinkku" jolle tulee suhteessa hyvin nopeasti sellainen olo, että maailmaa olisi nähtävä lisää.
Mikä on sitten hyvä? Omaa elämänhistoriaansa kun ei voi muuttaa ja muutenkin tuntuu, että suo siellä, vetelä täällä.
Me emme sitäpaitsi ole edes lapsia hankkivaa sorttia eli perheen perustamisen näkökulmasta ei asiaa voi tarkastella. Olisiko parempi olla vain ystäviä ja lähteä kumpikin omaan suuntaan vai kuinka kauan tällaista kannattaa "harjoitella?" Rakkautta kyllä löytyy mutta työkalut suhteen ylläpitämiseen ovat matkan varrella päässeet hukkumaan.
Minulle kävin juuri noin. Olin avovaimoni kanssa 10 vuotta yhdessä, siitä pari vuotta kihloissa. Lapset kuului suunnitelmaan, omistusasunto oli juuri ostettu. Kuin salama taivaalta, hän halusi lopettaa kaiken. En aavistanut mitään, en saanut mitään mahdollisuutta korjata omia virheitäni tms.
Hän oli myös hyvin kiltti, huomaavainen ja kohteli minua aina ensiluokkaisen hyvin. Ja minä rakastin häntä välillä enemmän kuin itseäni. Eikä se rakkaus lopu käskemällä.
Hän lähti tuttavani matkaan, vaihtoi lennosta. En voi ymmärtää sellaista tekoa häneltä, maailman kilteimmältä ja oikeudenmukaisimalta henkilöltä. En ymmärrä vieläkään.
Erosta on nyt 8-9kk ja kaipuu on joskus todella kova. Minulla on "uusi" tyttöystävä jota rakastan kovasti enkä ikinä vaihtaisi häntä takaisin eksään mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava että kaipaan kovasti eksääni välillä. 10 vuotta ei unohdu hetkessä. Silti, en vaihtaisi takaisin, koska rakastan nyksääni paljon.
Tämä ylimeno kestää varmasta vielä vuoden, kaksi, kuka tietää. Meilläkin exä lupasi että pysytään ystävinä mutta ei ole yhtään soittoa tai yhteydenottoa 9kk kuulunut.
Ajoittain, yleensä yöllä, tulee tunne että en minä selviä tästä ikinä kokonaan. Päivällä taas tuntuu että olen jo selvinnyt.
Voimia sinulle, tiedän kokemuksesta kuinka hirvittävää tuo tilanne on. Fisherin kirjasta on apua.
Jos haluat vaihtaa kokemuksia, [email protected]
Kiitos tuestasi, viestisi antaa voimia uskoa että ehkä minäkin löydän uuden onnen tai kun omassa tilanteessani ei ole kolmansia osapuolia ainakaan vielä niin en pysty kokonaan uskomaan ettei voitaisi palata takaisin yhteen. Aika näyttää... Me olemme sentään puhu väleissä ja pitkästä aikaa tapasimmekin lyhyesti. Ikävä on vahva molemmilla vaikken ihan ymmärrä miten jättäjällä voi olla ikävä.
Ehkä opin lisää kun saan sen Fishetin kirjan postista. Tuntuu vaan niin tyhjältä tämä elämä tällä hetkellä...
Saatan laittaakin mailia sinulle aldente_2 kaipaisin todella vertaistukea ja ajatuksia joltain joka on saman kokenut ja siitä jo selvemmillä vesillä.
liian aikaista ottaa uusi tyttöystävä. Sanotaan, että sinkkuna pitäisi olla n.puolet seurustelun kestosta sen jälkeen, että on saanut käsiteltyä eron, sekä tunteet ehtivät lähteä. Nykyään vaan ihmiset ovat niin läheisriippuvaisia, että uutta heti suoleen. Mahtaisi uusi tyttöystäväsi olla iloinen kun tietäisi, että kaipaat eksääsi. Ei ole kivaa olla "korvike", ei reilua. Tietysti väität, että ei hän ole korvike, mutta kyllä hän on, koska erostanne on niin vähän aikaa ja sanot kaipaavasi eksääsi.
rakastavasi toista....et ole rehellinen itsellesi.
Ja liian nopeasti olet itsellesi uuden kumppanin hankkinut....uusi suhteesi ei perustu hyvälle pohjalle, koska et ole henkisesti vielä entisestä selvinnyt. Et ole uskaltanut olla yksin, vaan olet syöksynyt uuteen suhteeseen liian nopeasti ja aivan liian kovalla vauhdilla. Kyllä sydämen pitää "parantua" entisestä rakkaudesta, muutoin se kummittelee nykysuhteesi taustalla koko ajan.
Petät itseäsi ja kumppaniasi, kun sanot jo rakastavasi häntä....yöllä, kun olet yksin ajatuksiesi kanssa, tunnet vielä suurta epätoivoa ja silloin olet rehellinen itsellesi.
Et ole antanut itsellesi aikaa toipua entisestä rakkaudesta, kun on jo toinen vierelläsi.
Itse olen tehnyt aikoinaan samoin ja se oli virhe...suhde ei kestänyt, koska en ollut selvillä vesillä eroni suhteen.
Kesti vuosia...enkä ole unohtanut häntä koskaan ja
tänä päivänä tiedän myös sen, ettei hänkään.
Hän ei jättänyt minua, vaan minä lähdin hänen luotaan pois...siihen oli syynsä.
Kaikesta huolimatta, hän oli ja on elämäni rakkaus.
mitä suosittelisit että tekisin?
Kuten varmaan tiedätkin, Fiher seminaarissa käytetään juuri tuota Jälleenrakennus -kirjaa. Seminaari oli käännekohta eron jälkeisessä elämässäni, sen avulla pystyin käsittelemään surut, pelot, yksinäisyyden ja eheytymään uudelleen turvallisessa vertaisryhmässä. Moni osallistuja on sanonut, että kurssi pitäisi käydä ennen 1.parisuhteen aloittamista, niin antoisa se on, sen avulla oppii valtavasti itsestään ja parisuhteistaan. Suosittelen, ks. lisätietoja vaikkapa linkistä www.fisher.fi.
..parempaa edessä?
Olen tavallaan kohtalotoveri, meillä ei ollut takana yhtä paljon vuosia mutta rakastin avopuolisoani todella paljon ja rakastan varmaan vieläkin. Meillä oli yhdessä hankittu asunto ja elämä edessä, suunniteltiin lapsia ja kaikkea mahdollista kunnes noin kuukausi sitten puolisoni ilmoitti että tunteensa ovat kuolleet mua kohtaan ja tämä on ohi nyt. Viikko siitä ja hän asui jo omassa asunnossaan. Ja nyt en ole kuullut hänestä pitkään aikaan mitä nyt asuntoon liittyviä asioita ollaan hoidettu ja näyttäisi siltä että saan pankin kanssa järjesteltyä niin että mulla on varaa asua tässä asunnossa.
Aluksi luulin että kuolen tähän, miten pärjään ilman häntä ja unelmat yhteisestä lapsesta ja kaikesta murskana. Yritin puhua hänen kanssaan mutta hän ei halunnut puhua asiasta, ei selittää mikä meni pieleen ja minun oli vain tyytyminen hänen päätökseensä. Jonkin aikaa toivoin että kyllä tämä tästä ja varmaan palaamme yhteen. Mutta sitten ymmärsin että mä en voi muutta häntä, enkä hänen mieltään rakkaudellani enkä yhtään millään mitä teen. Rupesin miettimään että jos palaisimme yhteen, olisimme onnellisia ja tulisi seuraava paha paikka ja hän häipyisi taas, miten rikki silloin olisinkaan.. En todellakaan ole tyytyväinen että näin tapahtui, mun mielestä meidän asiat oli mallillaan ja elämä hymyili. Mutta mä en todellakaan voi tehdä muuta nyt kuin hyväksyä että tilanne on tämä, hyväksyä että mulla on tunteita häntä kohtaan. Hän ei muuta mieltään ja jos muuttaisi haluaisinko hänet todella takaisin, ihmisen joka hylkäsi minut kuin vanhaksi, tylsäksi käyneen tavaran ilman sen kummempia selityksiä.
Pääpointti oli se että hyväksy tilanne, eroa sun ei tarvitse hyväksyä tai olla samaa mieltä että ratkaisu oli oikea mutta et voi elää menneessä, pitää kiinni jostain mitä et koskaan enää saa ja jos saisit haluisitko todella niin. voitko antaa puolisollesi anteeksi tämän ja miten tämä ero päätös vaikuttaisi suhteeseenne yhteen paluun jälkeen? luottaisitko puolisoosi samalla tavalla kuin ennnen ja mikä estäisi häntä lähtemästä uudelleen?