Olen ollut vaimoni kanssa toistakymmentä vuotta yhdessä, on vekarat, talot ja muut. Useamman vuoden on muutamat pikkujutut kaivertanu mieltä, kunnes aloin miettimään ratkaisuja tähän. Tällaiset MONET pikkuasiat, kuten; meillä siivoan pääsääntöisesti minä (vaikka työpäivän päälle), seksielämä minun harteilla (ilman minun aktiivisuuttani mitään ei tapahdu), en saa vaimolta samanlaista huomiota kuin itse annan (teen hänelle palvelukset mitä pyytää, hän ei vastaavasti tee niitä minulle) ym. ym. Olen kokonaisuutta ajatellen sitä mieltä, että hän on hyvä vaimo. Mutta aina kun tulen väsyneenä kaaosmaiseen kämppään työpäivän jälkeen tai saan tyrmäävän vastauksen pyytämiini pikkujuttuihin, alan näkemään jälleen punaista. No, jonkin aikaa sitten asia otettiin esille ja PIENTÄ korjausta on noihin juttuihin tullut (aikaisemmin näistä asioista ei voinut puhua ilman helvetillistä riitaa). Mutta nyt tuntuu ettei minulla enää ole edes haluja korjata tilannetta. Joka toinen päivä mietin eroa ja joka toinen päivä yhdessä olemista. Pää tässä hajoaa kun ei ratkaisua saa tehtyä!!! Päässä liikkuu ajatukset; olenko ansainnut parempaa, vai kuuluuko minun olla tyytyväinen tähän elämääni???? Auttakee jos on kokemuksia!!
Riittääkö???
Alexi
131764
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mieti itse sitä nautitko tilanteesta vai et? Ei elämän aina tarvitse olla ruusuilla tanssimista , mutta ei selkeää välinpitämättömyyttä ja toisen itsestäänselvyytenä pitämistä (kään) tarvitse sietää. Jokainen meistä ansaitsee rakkautta ja huomiota...
Kaikkein vähiten tässä nautin siitä kun ei tiedä mitä tehdä!! Ja tiedän ettei elämä voi olla aina ruusuilla tanssimista, eikä pidäkään olla.. Mutta, onko se huomion/kunnioituksen/tasapuolisuuden saaminen sen arvoista, että lähtee pois "turvallinen" pohja, talot, lapset ja uskollinen vaimo????
Turvallinen pohja voi olla vain sitä, mihin on tottunut. Melkeinpä kaikki uusi on pelottavaa, eikä siihen tahdo hypätä, ellei ole ihan pakko.
Huomiota ja rakkautta kaipaavat kaikki, mutta harva osaa sitä antaa. Eikö vaimosi osaa tai uskalla näyttää tunteitaan? Jotkut naisetkin ovat tietyllä tavalla estoisia näyttämään ja puhumaan tunteistaan, vaikka toista väitetäänkin. Onko nyt vain niin, että olette jymähtäneet siihen harmaaseen arkeen ja kaikkeen totuttuun, tuttuun ja turvalliseen. Mitä jos vaimosi yksinkertaisesti luulee, että kaikki on kunnossa ja olet tyytyväinen siihenkin, että teet kaikki kotityöt? Kyllä se vain nyt sinun pitää itseksesi pohtia, mikä on sinulle tärkeää. Kertoa se vaimollesikin, ja jos et saa vastakaikua, niin hypää tuntemattomaan ja aloita uusi elämä. Ei kenenkään tarvitse omaa ainutkertaista elämäänsä tuhlata elämällä muiden puolesta.
Kyllä vaimo tunteet näyttää; hellyyttä/rakkautta ei silleen elämästäni puutu.. Mutta mielestäni se täytyy osoittaa myös siten, että haluaa miellyttää toista; tekee asioita toisen hyväksi jne. Enkä tarkoita että toisen täytyisi jatkuvasti olla mieliksi, vaan sitä että antaa toiselle sellaista kohtelua kuin toinen ansaitsee. Ja kiitos teille noista näkemyksistä..:)
mielestäni olet jo periaatteessa tehnyt jo ratkaisun,kun joka toinen päivä eroa mietit?!
jos olisit tyytyväinen liittoonne,et kai noin usein eroa miettisi...?
Elä ny hyvä mies ton takia eroo!! Vaimohan on ihan hyvä. Kouluta vaan pikkuhiljaa siihen seksielämään, kyllä se lähtee mukaan. Kohta jo ehottelee ite. Ja ainahan voi sanoo, että tänään rakas siivotaan yhessä nii päästään testaan niitä uusia seksialusvaatteita nopeesti.
sinustahan on tullut NAINEN! Tervetuloa vastakkaisen sukupuolen yleiseen arkitodellisuuteen. Teillä se nyt sitten on toisinpäin, mutta yleensä nuo samat asiat saavat enemmistön naisista näkemään punaista - tai sitten pitämään sitä ihan normaalina arkena ja parisuhteena.. kuka mitenkin on kotoaan oppinut naisten ja miesten väliset jaot.
Nyt kun olet vielä kiikunkaakun, niin vapauta sisäinen luolamies, sano UGH!, nappaa eukko kainaloon ja kanna se parisuhdeleirille tai -kurssille. Lähimmän löydät oman alueesi perheneuvolan, mielenterveystoimiston, seurakunnan tms. kautta tai internetistä hakusanalla hakien.
Minä olen miettinyt eroa ja puhunutkin siitä miehelleni jo useampana vuonna. Välillä menee paremmin ja tyydyn tähän elämääni, mutta nyt taas mietin erotako vai eikö erota. Mieheni on ns hyvä mies, ei juo, ei polta, tekee kovasti töitä rahan eteen. Kotitöitä hän ei tee lainkaan, paitsi omakotitalossa esiintyviä ns miesten töitä, mutta niitähän ei ole jatkuvasti siten kuin ns naisten töitä sisällä talossa. Tuo närästää minua välillä pahastikin, toisaalta olen ns huonontanut palvelua eli lintsaan kotitöistä niin paljon kuin voin. Meillä kotona enää yksi teini-ikäinen, toinen jo opiskelemassa muualla. Rahaongelmia ei ole, emme juuri riitelekään eikä mieskään enää mökötä pienistä niin kuin aiemmin. Olemme olleet naimisissa 20 vuotta...
Kaikki on siis ok, mutta silti jotain (paljon) puuttuu. En tunne miestäni kohtaan enää rakkautta, olen vieraantunut, meillä on omat menomme ja harrastuksemme. Hänellä oma kaveripiirinsä ja työnsä, joka on hänelle tärkeä. Hän haluaa menestyä, minä haluaisin rakastaa, mutta emme ole edes suudelleet vuosiin enää. Seksiä kyllä harrastamme silloin tällöin, mutta siinäkään ei ole tunnetta, vain fyysistä nautintoa (sekin tosin vanhan kaavan mukaan, kumpikaan ei viitsi hirveästi vaivautua). Siis kaikki hyvin, mutta ei kuitenkaan mikään. Olen yksin liitossani, yksin sillä pikkupaikkakunnalla missä asun (paras ystävä asuu kaukana) ja tuntuu, ettei mikään muu pidättele kuin teini-ikäinen lapsi ja kaikki tuttu ja turvallinen... Tiedän, etten katuisi lähtöäni ja että tulen aina pärjäämään, mutta en silti uskalla lähteä, ellei ole tiedossa jotain parempaa tilalle??!! Ehkä olen sittenkin liian materialisti ja laiska - erossa on jo käytännön jutuissa hirveä homma, muutot ja kaikki. Ja tietysti taloudellisesti huono ratkaisu. Jos mieheni olisi halunnut eroa, olisimme jo aikoja sitten eronneet. Mutta hänelle riittää tämä: vaimo, joka hoitaa kodin ja juoksevat asiat, niin että hän voi keskittyä työntekoon ja harrastuksiinsa. Seksiä pari kertaa kuussa ja kaikki on hyvin hänen mielestään. Itse kaipaisin intohimoa, tunteen paloa, yhteistä harrastusta (edes yhtä!!) ja yhdessäoloa. Sekä ennenkaikkea KESKUSTELUA, puhumista asioista. Meillä ei tunnu olevan mitään sanottavaa toisillemme. Olisiko nyt siis vihdoin aika erota, eikä vain puhua erosta??
Nimim. Laiska ja huono tekemään päätöksiä
Niin, en ole kotiäiti, vaan käyn pitkässä työmatkassa kokopäivätyössä ja opiskelen työn ohessa. Opinnot aloitin saadakseni vaihtelua tylsään, päivästä toiseen samanlaisena jatkuvaan elämääni. Mieheni on yleensä kotona paljon ennen minua, mutta kehtaa joskus kysyä mitä on ruoaksi kun tulen kotiin... No, itse olen aikoinani osin opettanut hänet tuollaiseksi.
Kuitenkin se, että kavereiden pyytäessä apua johonkin hommaan hän on heti valmis lähtemään ja tekemään vaikka mitä - jos minä pyydän, ei tapahdu mitään.. Viihdymme kumpikin paremmin muiden seurassa kuin toistemme ja nautimme erilaisista asioista. 20 vuotta sitten asiat olivat toisin, olimme tosi rakastuneita, mutta 'olemme kasvaneet erillemme'-klisee pätee, ikävä kyllä, meihin..
oli ihan kuin omani.Punnitsin asioita ja erosin. Ajattelin , että kun en ole tyytyväinen niin miksi jatkan, on vain yksi elämä. En ole katunut. Olen ollut nyt yksin kolme vuotta, enkä enää menisi mieheni kanssa takaisin. Ainoastaan mikä muuttui niin taloudellinen tilanne huonommaksi.
Oli aivan uskomatonta lukea sun viestisi, olen samassa pisteessä kuin sinä. Elmänvaiheesi kuulosti aivan tutulta. Vaikka naimisissa oltu 13 v, ja mies kohtalaisen hyvä kotitöissä. Mutta meilläkin puuttuu jotakin, ollaan hyviä kämpiksiä, hoidetaan 12 vuotiaan tytön hoito, koti, seksi yms. Kaikki vain ei ole ennallaan. Vuosia olen ollut yksinäinen liitossani. Mies on aina pitänyt tyytymättömyyttä liiotteluna. Hän kun ei ole alkoholisti, ei lyö minua eikä käy vieraissa eli esimerkillinen aviokumppani!!! Tietysti hän on ihminen josta pidän aina, ihmisena. Olenko liian vaativa halutessani tunteita, yhteisiä menoja, rakkautta, kiihottavaa seksiä? Haluaisin eron, mutta myös samalla pelkään yksinäisyyttä. Miten pääsen eroon 13v kestäneistä tavoista ja tottumuksista? Ehkä elämä on vain sellaista, että joutuu luopumaan ja kärsimään? Mies väittää että hän muuttuu, mistä sen tiedän että hän pystyy moiseen, hän ei ole muuttunut vuosien aikana. En vain jaksa enää lupauksia ja jatkuvaa yrittämistä. Tuskin saan ikinä käytännössä niin hyvin "toimivan" miehen kun hän, mutta olenko onnellinen?
se on ollut minullakin, kohta viisikymmentä vuotta takana tätä yhteiseloa. saman verran mielessä ottaako eron vai mitä tässä vois tehdä.Vaimo ollut päivät kotona ja kun tulee töistä niin tiskipöytä on kukkupäällä likaisia astioita, elikkä mitä viikon aikana on kertynyt ja mitä yleensä huushollissa on astioita.sama siivoamisen kanssa ,paskaan hukkuu jos ei itse pese pyykkiä ja paikkaa muksujen vaatteita. Jos jotakin sanoo niin sitten ollaan mykkänä,parhaimmillaan parikin kuukautta, ei sanan sanaa vaihdeta. Nyt on jo myöhäistä erota, se olis pitänyt heti päättää kun pappi sano aamen tai pari päivää sen jälkeen!
Nainenhan on luonnostaan patalaiska. Toki hän kehuu kaikille miten hän YKSIN tekee kotona ihan kaiken. Tuo lumikolan miehelle, ja mies kolaa kilometrin kujaa. Sen me teemme "yhdessä". Kaikki siivoukset tekee vaimo. = pudottaa likapyykin koneeseen, joka vie parikymmentä sekuntia.
Auton hulto kuuluu miehen harrastuksiin, josta kuuluu haukkua, koska viettää tallissa päiväkausia.
Älä silti vaihda eukkoa. Joudut vaihtamaan kuolemaasi asti, koska useimmat niin joutuvat tekemään.
Vanha sananlaskukin sanoo, että ei se vaihtamalla parane.
Kenenkään olemus ei parane ikääntyessä, ja valikoima markkinoilla on toisten jätteitä.