Hei naiset

Seurustelun tarkoitus on kai tutustua mahdollista perheen perustamista varten. Onko tulevaisuutta kun tavat ja kulttuurit ovat erilaiset. Lapsistakin tulisi "sekarotuisia".. kenelläkään ei tulisi olemaan helppoa. Suhteen kestäminen pitkällä aikavälillä epätodennäköisempää kuin samanrotuisilla. Nyt saan rasisti leiman, mutta tämä on vain ikävä totuus.

Aivan ihanasti. Kuin kuka tahansa vävy. Ihan sama onko tumma vai vaalea, kunhan ollaan onnellisia.

Kaikki ovat suhtautuneet myönteisesti, mikä johtuu osittain ehkä myös miehen persoonasta ja käsittämättömän nopeasta suomen oppimisesta. Isäni oli myös iloinen, kun sai vihdoinkin jonkun, jonka kanssa puhua ranskaa. Tosin nykyään mies keskustelee kaikkien suomalaisten kanssa suomeksi. Toisaalta meidän suvussa tavataan käyttäytyä sivistyneesti, joten tuskin olisin kuullutkaan, vaikka joku olisi vastustanutkin. Äitihän tykkäsi miehestä jo heti ensitapaamisella kovasti, sitä en tiedä, miten hän on joutunut valintaani puolustelemaan. Kukaan muu suvusta ei tavannut miestä ennen häitä.

Tummaan? No, kai sitä voi tummaksi sanoa, kun on tummat hiukset ja silmät? :-) Ei tuo kyllä muuten paljon suomalaisesta eroa.

Oikein hyvin koen sukulaiseni ottaneen miehen vastaan, vaikka alussa vähän tökkikin. Meinasin nostaa jo rasisti-kortin esiin, kunnes tajusin, että se nyt vain oli sellaista alkukankeutta, johon ehkä saattoi olla sekautuneena hieman ennakkoluulojakin. Mieheeni tutustuttuaan kaikki ovat pitäneet. Tai ei ainakaan minun korviini ole mitään negatiivista kantautunut.

Äitini suorastaan rakastaa miestäni kuin omaa poikaansa... Aina on ostamassa jotain vaatteita tai muuta, aina kyselee mieheltäni, että mitä kuuluu. Haluaa aina puhua hänen kanssaan puhelimessa, kun soittaa minulle. Äitini myös vertailee miestäni veljeeni jatkuvasti, varsinkin veljeni kuullen... "Sergei on hakannut puut mökillä ja veti veneenkin latoon talveksi, ehti viikonlopun aikana tehdä enemmän, kuin sinä olet mökillä tehnyt koko elämäsi aikana" ;-D Pitää kyllä paikkansa, mieheni on äärettömän ahkera. Kun appivanhempani olivat Suomessa kesäkuussa viikon, tekivät mieheni ja hänen isänsä melkein koko kesän työt mökillä...

Veljeni taas on hieman hankalempi tapaus, kun on sellainen sulkeutunut jörrikkä, ja perus juro äijänköriläs. Kyllä nuo ihan hyvin tulevat toimeen, mutta ei veljeni kuitenkaan ihan täysin kyllä ole vielä lämmennyt... Vaikka kyllä nuo aina innoissansa tietsikka-juttuja rakentavat ja keskustelevat niistä.

Erityisesti serkkuni (15-25-vuotiaita 6 kpl) tulevat myös hyvin toimeen mieheni kanssa, koska ovat kaikki sosiaalisia ja puhuvat hyvin englantia, eivätkä häpeile sitä käyttää ollenkaan. Joidenkin sukulaisten kohdalla on tuo kielimuuri se tekijä, etteivät hirveästi lähde juttelemaan. Varmasti kieltä osaisivat tarpeeksi hyvin normaaliin kanssakäymiseen, mutta eivät vain kehtaa lähteä juttelemaan, kun ajattelevat, että me mieheni kanssa puhumme täydellistä englantia. Äitini sen sijaan ei pelkää yhtään puhua englantia, ja vaikka puhuukin vähän miten sattuu, niin eipä ole ongelmia tuottanut. Viimeistään sitten, kun mieheni oppii suomea paremmin, alkaa varmaan juttu luistaa paremmin noiden vanhempienkin sukulaisten kanssa.
Luulenpa, että yksi tärkeä seikka, mikä liittyy siihen, että sukulaiseni ovat hyväksyneet mieheni niin hyvin, on varmasti se, että mieheni on korkeasti koulutettu. Lähes kaikki lähimmät sukulaiseni ovat akateemisia, eivätkä varmastikaan katsoisi hyvällä, jos mieheni ei olisi valmistunut yliopistosta.

Isäni ei valitettavasti sitten koskaan tavannut miestäni, ja se on todella suuri harmi. Isäni vanhempiin en ole oikein koskaan ollut kunnon väleissä, mutta isän hautajaisissa näimme viimeksi, ja isoäitini sanoi, että onkos tuo nyt sitten se venäläinen mies... Vähän pelästyin, että mitähän sieltä nyt tulee, koska en oikein tunne ihmistä niin hyvin, enkä tiennyt, mitä mieltä hän on venäläisistä. Sitten hän hymyili ja jatkoi, että: "Ootpas sinä harvinaisen komean miehen löytänyt, eihän tuollaisia Suomessa olekaan... Tulkaas käymään meillä joku kerta".

Että sellaista. Ihan hyvin siis on kaikki mennyt, ja korviin ei ole kantautunut marmatusta, ja jos kantautuukin, niin jätän omaan arvoonsa :-)

Vanhemmat joutuivat hyväksymään asian jo hyvissä ajoin kun teininä toin ekan poikaystävän näytille. Äitini on hieman "juntti", vieläkin, useiden vuosien jälkeen ja tummien lasten mummina. Isäni ei välitä muusta kuin,että olen onnellinen!

Sukulaiseni eivät ole koskaan nähneet lapsiani, liian tummia heidän makuun. Heidän häpeä, ei merkitse meille yhtään mitään. Veljeni on hieman outo tapaus, emme ole läheisiä,mutta ei johdu minun afrikkalaisesta miehestäni.

Sukulaisten mielipide ei ole koskaan merkannut minulle yhtään mitään, omaa elämääni minä elän, en heidän mieliksi! Sama pätisi ihan vanhempiinikin, jos heille mieheni olisi joku ongelma.

..on otettu hyvin vastaan, ei mitään negatiivista sanottavaa ole kellään ollut. Etenkin naispuoliset sukulaiset ovat hurmaavaksi ja komeaksi herrasmieheksi kehuneet.