Mitä iän tuoma karisma on? Tai karisma ylipäätään? Ymmärsin että kun hyljeksitty nössömies tulee tiettyyn ikään niin PIM! ja hän on kuin taikaiskusta sitten kelvollinen?
Miten niin?
Mikä nössöstä sitten tekee kelvollisen?
Tarkoittaako tämä että nuoret miehet voivat (joutuvat) istua turpa kiinni kotisohvalla, vetää käteen ja kärvistellä yksinäisyydessään kunnes täyttävät sen 45 tai mikä se karismaattisuuden raja sitten onkaan.
Miten niin?
Mikä nössöstä sitten tekee kelvollisen?
Tarkoittaako tämä että nuoret miehet voivat (joutuvat) istua turpa kiinni kotisohvalla, vetää käteen ja kärvistellä yksinäisyydessään kunnes täyttävät sen 45 tai mikä se karismaattisuuden raja sitten onkaan.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Iän tuomalla karismalla tarkoitetan nörtille kertyvää varallisuutta jolla voi maksaa prinsessojen shoppailut. Kyllä yhtä inhottavaa luuseria sietää hetken jos saa kaikkea kivaa ostella tämän piikkiin.
Pitkäaikaistyöttämälle karismaa ei kerry. Inssille hyinkin paljon. Eli kun olet kerännyt omaisuutta sen verran, että se selvästi näkyy ulospäin, sinulla on karismaa. Naiset kiinnostuvat heti...
Tällä miehellä on "karismaa":
http://images.webpark.ru/uploads52/080820/flavio_01.jpg
Ottakaa oppia!
Karismaattinen vanhempi on lähinnä sellainen, jolle on kertynyt elämänkokemusta ja
jonka ei enää tarvitse esittää samalla tavalla kuin nuoren miehen. Tietää kuka
on ja on tyytyväinen siihen.
Jos mies vain nössöttelee koko elämänsä ja elää kotoo töihin - töistä kotiin -elämää
päivästä ja vuodesta toiseen, niin eipä hänestä koskaan mitään kovin
karsimaattista tai kiinnostavaa tule. Luultavasti tulee vain
entistä tylsempi. Se tietysti auttaa asiaa, jos mies ajan myötä lopettaa
sen ainaisen naisten pelkäämisen ja alkaa ottamaan heidän kanssaan rennommin.
Karisma ilmestyy joskus 40 ja 50 ikävuoden välillä jos on ilmestyäkseen.
Enemmän sen huomaa muussa elämässä, asiat jotka ovat ei-karismaattisille ehdottoman kiellettyjä tai ainakin paheksuttavia ovatkin yhtäkkiä kaikkien mielestä ihan jees. Jos ei-karismaattinen yrittää tehdä saman seuraavana päivänä hän saa ankarat nuhteet.
Osa naisista tietenkin nyrpistelee kuten ennenkin mutta se on niiden ongelma, evvk.
Ei se vaan *PIM POM* sieltä ilmesty. :DD
Sen pitää itse saada aikaan vaikka ihan nuorena jo.
Itsevarmuus on valttia, nössöstä ei tule karismaattista jos ei unohda ujouttaan. :)
Voidaanko ujous käsittää jonkinlaiseksi viaksi, puutteeksi tai sairaudeksi?
tuntuu siltä että kaikkia muita persoonallisuuden poikkeavuuksia ymmärretään (ADHD ja asperger esimerkiksi olleet tapetilla) paitsi ujoutta. Ujoja kohdellaan kuin mustia 40-luvulla etelävaltioissa.
Onhan ujous selkeästi vika. Mikä muukaan se voisi olla? Ujous estää ihmistä tekemästä niitä asioita, joita ihminen haluaisi tehdä ja estää tekemästä niitä asioita joita häneltä odotetaan (työelämä, suhde-elämä yms yms).
Ujoutta ymmärretään minusta Suomessa liikaa. Sitä kun pidetään tyypillisenä Suomalaisena piirteenä.
Ujous on kertakaikkisen paha asia silloin jos se on lievää pahempaa. Minusta vanhempien tulisi kiinnittää heti huomiota siihen, jos oma lapsi vaikuttaa siltä että hän ei ujouttaan uskalla toimia toisten kanssa.
Ujoudesta seuraa nimittäin juuri niitä asioita, joita täälläkin kirotaan, kumppanittomuutta, arvottomuuden tunnetta, tallottavaksi joutumista, tavoitteisiinsa pääsemättömyyttä yms yms.
ja ennen kuin alatte parkua että siellä se haukkuu ujoja kun ei tiedä millaista se on, niin voin kertoa että olen kärsinyt ujoudesta koko ukäni ja minusta ujoudessa ei OLE MITÄÄN HYVÄÄ! olujs on vamma, josta pitää yrittää kuntoutua. Mitään muuta se ei ole.
olisiko hienoa jos vaikka downin oireryhmästä kärviin suhtauduttaisiin kuin ujoihin. Sillätavalla vähättelevän vihamielisesti?
Ujoutta ei nähdä edes sairautena suomessa mikä sinänsä olisi jo huono juttu; ujous nähdään jonkinlaisena tuottamuksellisena pahana tekona josta pitää tuntea syyllisyyttä. Syylistetäänkö ADHD-lapsiakin? Mokomat eivät osaa olla paikallaan ja hiljaa?
Ujoutta ei nähdä tuolla tavalla.
Siksi toisekseen; ujous ei ole asia mitä pitää ymmärtää, vaan asia mistä pitää pyrkiä ulos. Ujous minulle ainakin on ollut lähinnä itseäni, eikä muita haittaavaa. Olen kironnut tuhannen kertaa mielessäni sitä että miksi en ole uskaltanut tehdä sitä tai tuota asiaa. Ei minua kohtaan olla oltu vihamielisiä sen takia, mutta itse olen ollut hyvin pettynyt itseeni useastikin.
Downin oireyhtymästä ei ole teoriassakaan mahdollista päästä eroon. Ujoudesta on.
Kerro nyt ihan oikeasti kuka vihaa ujoja, miksi ja miten se ilmenee?! Enkä kaipaa koulukiusaamiskokemuksia vaan haluan kuulla miten se näkyy aikuisten elämässä. Minulla on kymmeniä ystäviä ja satoja tuttuja, enkä ole kuullut yhdenkään koskaan sanovan, että "minä sitten vihaan ujoja ihmisiä" tms. Ystäväpiirissäni on ujoja naisia, eikä yksikään heistä ole sanonut, että muut VIHAAVAT heitä.
Downin syndroomasta kärsivät eivät pysty opiskelemalla ja kehittämällä itseään parantumaan vaivastaan. Ujous ei ole parantumaton sairaus. Introverttiys voi olla pysyvä persoonallisuuden piirre, näin ainakin Emotional Intelligence -asiantuntijat väittävät, mutta introverttiys ei ole yhtä kuin ujous. Ujo ihminen VOI kehittää sosiaalisia taitojaan ihan samalla tavalla kuin esiintymistä jännittävä ihminen voi kehittää esiintymistaitoaan. Eikä se tarkoita, että pitäisi "teeskennellä muuta kuin on" tai pyrkiä "muuttamaan perusluonnettaan". Ei ujous ole persoonallisuuden piirre vaan tapa reagoida asioihin, siis kehitettävissä oleva asia.
Ujous harvoin on ongelma muille kuin asianomaiselle itselleen, joten jos siitä ei itse kärsi niin silloin se ei ole ongelma eikä sille tarvitse tehdä mitään. Mutta jos se on ongelma niin - silloin se on ongelma, ja ongelmat kannattaa hoitaa pois, jotta oma elämänlaatu paranee.
pissiksestä ei tule prinsessaa vaikka kuinka sulkisi silmänsä ja kuvittelisis itsensä sellaiseksi. ;)
tätä palstaa. Olen aikaisemmin laittanut kutakuinkin yhtäsuuruusmerkin ujouden ja sisäänpäin kääntyneisyyden välille. MUTTA olenkin enemmän ujo ekstrovertti. Onko se mahdollista.
Poikkeusyksilö tai ei, minulle ujous ei aiheuta tuskaa.
Totta kai voi olla ujo ekstrovertti. Miksei voisi olla.
testien, myös ammatinvalinnanohjauksessa tehdyn eikä vain nettitestien, mukaan introvertti, mutta en koe olevani missään tapauksessa ujo. Olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut silloin, kun olen ihmisten parissa, tutustun usein uusiin ihmisiin jne - mutta viihdyn (myös) yksin, teen mieluiten työtä, jossa saan tehdä omaan tahtiini ja jossa saan tehdä yksin päätökset... Itse asiassa tästä Wikipedian kuvauksesta:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Introvertti_ja_ekstrovertti
minuun sopii parhaiten tuo, että haluan ladata akkuni rauhassa. Aina kun sää sallii, lähden mielelläni yksin illalla kävelylle tai saatan vuokrata esimerkiksi mökin keskeltä ei-mitään viikonlopuksi vain ollakseni ihan omissa oloissani. Sitten kun palaan ihmisten ilmoille, niin olen taas oma, iloinen, itseni. Tarvitsen kuitenkin tuon akkujen latauksen aina välillä.
Kuten tässäkin sanotaan, kyse on pikemmin käytöksellisestä kuin kognitiivisesta ulottuvuudesta:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Introvertti_ja_ekstrovertti
Selvennys, et en mä mitään sellasta ainakaan tarkottanut et ujous olis joku vika.
Yritin vaan sanoa, et sen saa voitettua. :) LOL
Karisma on lujaa ja tahdikasta itseluottamusta.
"Ymmärsin että kun hyljeksitty nössömies tulee tiettyyn ikään niin PIM! ja hän on kuin taikaiskusta sitten kelvollinen? "
Ainakin minun kokemusteni perusteella olet ymmärtänyt ihan oikein. Ehkei mikään ihan taikaiskusta tapahdu enkä ole varma siitäkään, oliko kyse karismasta vai jostain muusta, mutta minulle kyllä kävi aikoinaan niin, että täytettyäni suurin piirtein 30 huomasin, että vastakkainen sukupuoli (ja ehkä omanikin) alkoi nähdä minut ihan eri valossa kuin sitä ennen. Tulisi liian pitkä teksti, jos alkaisin eritellä sitä, missä kaikessa se ilmeni, joten en siitä enempää lavertele, mutta niin joka tapauksessa kävi
Onko sitten syytä iloita? Ei valitettavasti. En nimittäin keksi yhtään mitään, mitä tekisin nykyisellä karismallani tai mitä se sitten onkaan. Nuorena olisi ollut hyvin helppo hyödyntää sellaista ominaisuutta vaikka mihin, mutta nyt olen niin työ- kuin perhe-elämässäni sellaisessa pisteessä, joka jollain tavoin tuntuu jo olevan lopullinen. Voihan tässä yrittää mielessään iloita omasta karismaattisuudestaan, mutta epätoivoiseksi yritykseksi sekin jää. Joten turha sitä on lohdutella nuoria miehiä sillä, että aikanaan elämä jotenkin korjaantuu. Voi se korjaantuakin, mutta väliäkö tuolla.