Onko mitään tehtävissä, tarvitseeko ylipäätänsä tehdä mitään? Tyhmä kysymys, olen asian jo itse tavallani ratkaissut mutta olisi kiva kuulla asiallisia kommentteja aiheesta. Ja kenties kohtalotovereita etsin...
Välini miehen puoleiseen sukuun ovat kohteliaan viileät, ovat joskus paremmatkin olleet. Mitään selvää riitaa ei ole, mutta ei taideta sitten väleissä kuitenkaan olla. Maton alla kuhisee. Eli nostettuani kissan pöydälle huomaammekin olevamme nyt yleisen paheksunnan ja välttelyn kohteena.
Minun ja anoppini käsitykset siitä, kuka päättää asioista meidän taloudessamme (me mieheni kanssa vai anoppi) ja missä raja kulkee taloudessamme olivat eriävät. Tästä lopultani vuosikymmenten jälkeen mitta tuli täyteen ja otin asiallisesti asian esille anopin kanssa puheeksi mieheni istuessa samassa huoneessa. Anoppi oli haluton aiheesta keskustelemaan ja hän yritti lähteä pois. Asia tuli varmaan anopille yllätyksenä, sillä siihen saakka olimme kohteliaasti vastustelleet ja yrittäneet asiaan puuttua - onnistumatta.
Keskustelu pysyi asiallisena osaltani, pysyin rauhallisena ja ennenkaikkea pysyin aiheessa, en syyttänyt tai nimitellyt. Toin esille vain sen, miten tilanteen itse koen ja mitä voisimme tehdä asioiden parantamiseksi. Anoppi taas närkästyi ja alkoi huutamaan ja solvaamaan vanhempiani(?). Pysyin rauhallisena, mielessäni olin tyytyväinen kun anopin julkisivu tippui ja mieheni kuuli ne asiat, joita anoppi oli minulle kahdenkesken vuosikaudet suoltanut. Jälkikäteen mieheni sanoi häpeävänsä äitiään.
Olisiko pitänyt vain sietää tilannetta hiljaisesti kärsien? Olin itse epäillyt vuosikausia, mikä anoppi oli ihmisiään. Oma puolisoni oli kertonut siitä jo seurusteluaikoina. Anoppini ei näe koskaan mitään korjattavaa tai virhettä itsessään, kaikki pahuus tulee aina muista. "Miniät ne kaiken pahan heidänkin perheeseen toivat" anoppiani lainatakseni.
En miestäni alkuaikoina kuunnellut, sillä itse olin tutustunut iloiseen ja pirteään naiseen, joka auttoi kaikkia, oli kaikkien tukipilari (omien sanojensa mukaan)- ja joka selän takansa teki sitten koko ajan numeroa siitä, kuinka hän on liian kiltti ja hyväksikäytetty. Hänen uhri- asetelman nielin mukisematta parikymppisenä ja olin mielessäni vihainen kaikille niille perheenjäsenille, jotka anoppini kiltteyttä niin väärin käyttivät. Toki anopin kommentit ja vihjailut saivat minut sävähtämään, niin ilkeiltä ne tuntuivat. Tyynnytin kuitenkin itseäni sillä että ei hän varmaan huomannut tai ajatellut mitä sanoi, minä varmaan ymmärsin värin. Olin itse otettu, kun kuuluin anopin luottorinkiin (niin luulin kunnes anopin jutut itsestäni tulivat muuta kautta tietooni).
Senkin jälkeen kun mielikuvani anopista muuttui, puolustelin hänen käytöstään. Olihan se niin ymmärrettävää toisaalta kaiken sen jälkeen, mitä hänen oma lapsuutensa oli ollut. Mutta missä kulkee se raja loputtoman ymmärtämisen ja kynnysmatoksi joutumisen välillä? Kai ihmiseltä voi odottaa kasvamista henkisestäkin, kukapa olisi koskaan valmis meistä. En ole itse muuta kuin raakile. Tuskinpa tännekään nyt kirjoittaisin, jos olisin täysin valmis ja puhtaalla pöydällä.
Tämä kylmä sota asetelma on kestänyt nyt useamman vuoden. Päällisin puolin kaikki on kunnossa mutta ilmapiiri on viileä. Monet vaikuttavat mököttävän meille, uskoisin että he tuntevat anopin version tapahtuneesta ja se on ilmeisesti heille se ainoa totuus.
Olen järkeillyt, edelleen olen sitä mieltä, että yhteenotto ja kissan nostaminen kannatti. Emme ole enää siinä määrin kynnysmattoja ja tiettyjen perheenjäsenten hyväksikäyttämiä (esim. meille tultiin kuin hotelliin ja meiltä käsin vietettiin lomaa - meiltä kysymättä tai edes vastakutsua esittämättä vierailun jälkeen). Juuri nämä entiset "hotelliasukkaat" mulkoilevat meitä nyt tosi ärtyneinä. On aika selvää että nyt emme juuri puolison sukua sitten näe, tuntuu että kaikki ovat pelästyneet? Saimme etäisyyttä mutta ehkä enemmän kuin toivoin. En tajunnut, että anopille paikan näyttäminen saisi puoli sukua suuttumaan. Toisaalta mitä siitä, kukin uskoo ketä tahtoo. Mutta elämä on tälläistä - näin yritän itselleni vakuuttaa. Joskus saa enemmän kuin pyytää...tässä tilanteessa saimme rauhaa ja perheemme voi paremmin, toisaalta en minä nyt välejä täysin olisi jäädyttänyt. Tuskinpa tämä nyt miehelleni mikään ideaalitilanne on, ja mieheni ja lasten puolesta ei se mikään minunkaan tavoitteeni ole ollut. Mutta kaipa se on vain hyväksyttävä, että konsensusta on turha tavoittaa kaikkien kanssa. Joko alistut tai otat paikkasi, tiettyjen persoonallisuuksien kanssa ainakin.
Välini miehen puoleiseen sukuun ovat kohteliaan viileät, ovat joskus paremmatkin olleet. Mitään selvää riitaa ei ole, mutta ei taideta sitten väleissä kuitenkaan olla. Maton alla kuhisee. Eli nostettuani kissan pöydälle huomaammekin olevamme nyt yleisen paheksunnan ja välttelyn kohteena.
Minun ja anoppini käsitykset siitä, kuka päättää asioista meidän taloudessamme (me mieheni kanssa vai anoppi) ja missä raja kulkee taloudessamme olivat eriävät. Tästä lopultani vuosikymmenten jälkeen mitta tuli täyteen ja otin asiallisesti asian esille anopin kanssa puheeksi mieheni istuessa samassa huoneessa. Anoppi oli haluton aiheesta keskustelemaan ja hän yritti lähteä pois. Asia tuli varmaan anopille yllätyksenä, sillä siihen saakka olimme kohteliaasti vastustelleet ja yrittäneet asiaan puuttua - onnistumatta.
Keskustelu pysyi asiallisena osaltani, pysyin rauhallisena ja ennenkaikkea pysyin aiheessa, en syyttänyt tai nimitellyt. Toin esille vain sen, miten tilanteen itse koen ja mitä voisimme tehdä asioiden parantamiseksi. Anoppi taas närkästyi ja alkoi huutamaan ja solvaamaan vanhempiani(?). Pysyin rauhallisena, mielessäni olin tyytyväinen kun anopin julkisivu tippui ja mieheni kuuli ne asiat, joita anoppi oli minulle kahdenkesken vuosikaudet suoltanut. Jälkikäteen mieheni sanoi häpeävänsä äitiään.
Olisiko pitänyt vain sietää tilannetta hiljaisesti kärsien? Olin itse epäillyt vuosikausia, mikä anoppi oli ihmisiään. Oma puolisoni oli kertonut siitä jo seurusteluaikoina. Anoppini ei näe koskaan mitään korjattavaa tai virhettä itsessään, kaikki pahuus tulee aina muista. "Miniät ne kaiken pahan heidänkin perheeseen toivat" anoppiani lainatakseni.
En miestäni alkuaikoina kuunnellut, sillä itse olin tutustunut iloiseen ja pirteään naiseen, joka auttoi kaikkia, oli kaikkien tukipilari (omien sanojensa mukaan)- ja joka selän takansa teki sitten koko ajan numeroa siitä, kuinka hän on liian kiltti ja hyväksikäytetty. Hänen uhri- asetelman nielin mukisematta parikymppisenä ja olin mielessäni vihainen kaikille niille perheenjäsenille, jotka anoppini kiltteyttä niin väärin käyttivät. Toki anopin kommentit ja vihjailut saivat minut sävähtämään, niin ilkeiltä ne tuntuivat. Tyynnytin kuitenkin itseäni sillä että ei hän varmaan huomannut tai ajatellut mitä sanoi, minä varmaan ymmärsin värin. Olin itse otettu, kun kuuluin anopin luottorinkiin (niin luulin kunnes anopin jutut itsestäni tulivat muuta kautta tietooni).
Senkin jälkeen kun mielikuvani anopista muuttui, puolustelin hänen käytöstään. Olihan se niin ymmärrettävää toisaalta kaiken sen jälkeen, mitä hänen oma lapsuutensa oli ollut. Mutta missä kulkee se raja loputtoman ymmärtämisen ja kynnysmatoksi joutumisen välillä? Kai ihmiseltä voi odottaa kasvamista henkisestäkin, kukapa olisi koskaan valmis meistä. En ole itse muuta kuin raakile. Tuskinpa tännekään nyt kirjoittaisin, jos olisin täysin valmis ja puhtaalla pöydällä.
Tämä kylmä sota asetelma on kestänyt nyt useamman vuoden. Päällisin puolin kaikki on kunnossa mutta ilmapiiri on viileä. Monet vaikuttavat mököttävän meille, uskoisin että he tuntevat anopin version tapahtuneesta ja se on ilmeisesti heille se ainoa totuus.
Olen järkeillyt, edelleen olen sitä mieltä, että yhteenotto ja kissan nostaminen kannatti. Emme ole enää siinä määrin kynnysmattoja ja tiettyjen perheenjäsenten hyväksikäyttämiä (esim. meille tultiin kuin hotelliin ja meiltä käsin vietettiin lomaa - meiltä kysymättä tai edes vastakutsua esittämättä vierailun jälkeen). Juuri nämä entiset "hotelliasukkaat" mulkoilevat meitä nyt tosi ärtyneinä. On aika selvää että nyt emme juuri puolison sukua sitten näe, tuntuu että kaikki ovat pelästyneet? Saimme etäisyyttä mutta ehkä enemmän kuin toivoin. En tajunnut, että anopille paikan näyttäminen saisi puoli sukua suuttumaan. Toisaalta mitä siitä, kukin uskoo ketä tahtoo. Mutta elämä on tälläistä - näin yritän itselleni vakuuttaa. Joskus saa enemmän kuin pyytää...tässä tilanteessa saimme rauhaa ja perheemme voi paremmin, toisaalta en minä nyt välejä täysin olisi jäädyttänyt. Tuskinpa tämä nyt miehelleni mikään ideaalitilanne on, ja mieheni ja lasten puolesta ei se mikään minunkaan tavoitteeni ole ollut. Mutta kaipa se on vain hyväksyttävä, että konsensusta on turha tavoittaa kaikkien kanssa. Joko alistut tai otat paikkasi, tiettyjen persoonallisuuksien kanssa ainakin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Asutteko maatalossa, joka on sisarusten kotipaikka, vai minkä vuoksi sukulaiset pitävät paikkaa hostellina?
Ei, tähän tilanteeseen ei kuulu millään tavalla maalaistalo tai sisaruksien lapsuudenkoti. Appivanhemmat asuvat edelleen omakotitalossaan eläkeläisinä pikkukaupungissa kaikki lapsensa perheineen lähituntumassa miestäni lukuunottamatta. Me asumme toisessa kaupungissa.
Ja kun suku lähti lomalle, se suuntaisi ennen muinoin ensimmäiseksi meille ja sen viikon jälkeen sitten nökötti omassa kotonaan loppuloman. Palautetta saimme mm. siitä, että seinäkellomme häiritsi kovasti heidän yöuntaan tikityksellään. Edes edellisen asuntomme vaatimaton koko ei ollut heille este...meitä asui aiemmin nelihenkinen perhe 42m2 kaksiossa ja siihen tuli sitten kutsumatta toinen nelihenkinen perhe viikoksi vieraaksi - ennen keskusteluani anopin kanssa.
Lukemasi perusteella et ole tehnyt mitään väärää vaan juuri kuten pitäisi oikeasti toimia. Meillä ihmisillä vain on tapana sietää kaikkea paskaa sukulaisuuden perusteella ja antaa toisten kävellä yli. Sitä ei kannata sietää jos se sotii omaa maalaisjärkeä vastaan.
Anoppisi on luultavasti samaa kaliiperia omani kanssa, joka ei koskaan tee omasta mielestään mitään väärää ja aina on vika muissa. Haukkuu kanssa kaikki sukulaiset mennen tullen ja palatessa. Luultavasti olen oman osani saanut muiden kuulleen, mutta en välitä enää. Meillä kanssa etäiset välit erään anopin tempauksen jälkeen, johon miehenikin jo puuttui. Sen jälkeen on ollut hiljaista- onneksi.
Tarkoituksenasihan ei ollut pilata kenenkään välejä, annoit mahdollisuuden keskusteluun ja sopimiseen, olet ollut asiallinen.
Niin paljon olen saanut kuulla kertomuksia kuinka ihmiset, etenkin sukulaiset ja etenkin puolison sukulaiset kävelevät yli ja pitävät kynnysmattonaan. Kynnysmatosta tämä tekee lopulta katkeran ja pahimmassa tapauksessa sitä saattaa itse muuttua samanlaiseksi marttyyriksi ja valittajaksi.
Itsellenikin on vastaavaa sattunut kohdalle jonkin verran, rajojen asettaminen on vaikeaa ja on vaikeaa puolustaa itseään kun vastassa on marttyyri, jonka kaikki toiminta keskittyy vain oman sädekehän kiillottamiseen ja toisten vetämiseen lokaan. Pisteet sinulle siitä, että olet uskaltanut puuttua peliin.
Parempi on nostaa ajoissa kissa pöydälle ja antaa toisillekin mahdollisuus kasvuun. Jos toinen ei siihen tartu vaan hermostuu ja menee möksölleen, se on hänen ongelmansa. Varmasti sukulaiset ovat saaneet kuulla anopin version ja moneen kertaan. Sekin on kuitenkin heidän päätettävissään, miten siihen suhtautuvat. Jos ovat vuosikausia tämän ihmisen touhuja seurailleet niin kai voi odottaa että heillä jokin käsitys on siitä, mikä on totta ja mikä ei.
Ihmiset ovat niin kovin, kovin pieniä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi antaa kohdella itseään väärin. Ihmisiltä voi odottaa ja vaatia asiallista käytöstä. Pettyä ei pidä, jos sitä ei tule, vaan vetää raja siihen mitä itse jaksaa ja haluaa kokea.
Jos miehesi pitää sinun puoltasi eikä ole marttyyri-äitinsä talutusnuorassa, se on hieno asia ja miehesi ansaitsee siitä kiitoksen.
Olisinpa itse noin rohkea! Mielestäni teit tismalleen oikein.
Mieleeni muistui tässä kesällä radiosta tullut Kaisa Raittilan aamuajatuksia 'Kielletyt tunteet', oletko kuullut sen? Siinä on samaa henkeä.
Voit kuunnella sen Ylen Elävässä arkistossa
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=100&t=&a=5805
Kävin kuuntelemassa radion puolelta kesäisen Raittilan tekstin. Kiitos hyvästä vinkistä!
Puoleentoista minuuttiin oli mahdutettu se, mitä olen hakemalla hapuillut ja ikäänkuin sokkona silloin tällöin tarttumapinnan saanut kadottaen sen siihen sekamelskaan ja asiapaljouteen, jota ihmissuhteeseen ja tilanteisiin liittyy.
Kiitos myös rohkaisusta!
Oma anoppini on paljolti samankaltainen marttyyri kuin sinun anoppisi. Minäkin olin parikymppinen, kun aloin seurustella tulevan mieheni kanssa. Anoppini oli myös iloinen ja mukava minulle vuosikausia. Ongelmia alkoi kasaantua sen jälkeen, kun muutimme mieheni kanssa yhteen ja menimme naimisiin. Anoppi halusi puuttua asioihimme varsinkin ensimmmäisen lapsemme synnyttyä. Hän ei tajunnut, että mieheni ja minä muodostamme nyt oman perheen. Mutta anoppi heittäytyi marttyyriksi ja sai koko mieheni lapsuuden perheen puolelleen ja ikävä kyllä mieheni myös. Anopille ei kukaan ollut asettanut rajoja aikaisemmin, ja siksi olin paha ihminen, kun en hyväksynyt anopin määräilyä.
Otin siis etäisyyttä anoppiin ja kärsin viileistä väleistä, varsinkin kun oma mieheni ei nähnyt äidissään mitään vikaa. Koko mieheni perhe näki vikoja minussa, mutta ei anopissa.
Vuosien kuluessa anoppi on vuorotellen suosinut ja hylännyt omia lapsiaan riippuen omista tavoitteistaan. Vähitellen kaikki hänen lapsensa ovat ottaneet etäisyyttä anoppiin, joka ei vieläkään näe omaa osuuttaan tapahtuneissa asioissa. Tuntuu, että katkeruus on ylin tunne puolin ja toisin mieheni suvussa.
Nykyään tiedän, että tein oikein, kun en suostunut alistumaan anoppini tahtoon. Minä perheen ulkopuolisena näin jo varhain sen, mitä mieheni ja ja hänen sisaruksensa tajusivat vasta omien kirpeiden kokemustensa kautta pitkälti yli nelikymppisinä. Jokaisella aikuisella ihmisellä on oikeus omaan erilliseen elämään ja itsenäistyä omasta lapsuuden perheestään. En kadu ratkaisujani, sillä nyt ainakin tiedän, että minun kuuluu irrottaa lapsistani, kun he ovat valmiita lähtemään elämään omaa elämäänsä.
Kuulostaa selkäpiitä karmivan tutulta. Minun tilanteeni ei ole vielä noin pitkällä mutta nyt jo ahdistaa ja olen alkanut rimpuilla kauemmas "anopin" otteesta (emme ole mieheni kanssa naimisissa mutta yhdessä asuttu yli 3v)Tällä hetkellä mieheni äidin käytös on vielä sellaista normaalien yksityisyyden rajojen loukkaamista: siivoaa meillä, saattaa pedata sängyn, avaa sälekaihtimet, vaihtaa tavaroiden paikkaa... Ja ei niin pientä asiaa ettei siihen tulisi neuvoja miten se pitää tehdä (minun tapanihan ei ole ikinä se oikea) Nyt tuo jatkuva elämäämme puuttuminen on alkanut rassaamaan minua niin että se on alkanut vaikuttaa ennen suht asiallisiin väleihimme ja ne ovatkin tällä hetkellä aika viileät. Se on ainakin varmaa että tämän pahemmaksi en anna sen enää mennä, vaikka se sitten tarkoittaisi välien lopullista katkeamista anoppini (ja jopa mieheni kanssa) Omaa mielenterveyttäni en ole valmis uhraamaan parisuhteen alttarille! Voi vain kuvitella millaiseksi tilanne muuttuisi jos saisimme lapsen (ensimmäinen lapsenlapsi) Voimia sinulle, kirjoituksesi antoi niitä ainakin minulle!
Meillä anoppi kanssa harrasti siivoamista, mutta muutaman kerran napakasti sanoin, että minun kototnani ei toinen nainen siivoa, en salli sitä edes omalle äidilleni. En samoin siivoile ja järjestele heidän kotia mieleisekseni.
Asia pitää vain napakasti sanoa ja puuttua heti, kun tilanne on päällä.
Itsekin olen muutaman kerran napakasti sanonut että minä teen tämän asian nyt näin tms. mutta tuntuu että on sama kuin puulle puhuisi, vastaanvänkytys vain jatkuu. Mieheni on jostain asiasta raivonnutkin, yhtä laihoin tuloksin. Miten oikein voi muuttaa ihmistä joka ajattelee olevansa aina oikeassa ja kaikessa paras ja ainutlaatuinen. Omaakin käytöstä aikoinaan yritin muuttaa mutta sen lopetin alkuunsa, siinä kadottaa lopulta vain itsensä. Ja kyllä tässä on se viimeinenkin vieraskoreus kadonnut totta tosiaan. Alkaa olla ihan sama mitä ko. henkilö minusta ajattelee. En haluaisi kuitenkaan ilmiriitoihin joutua koska totta kai se vaikuttaisi minun ja miehenikin väleihin - tavalla tai toisella...
Et ole tehnyt mitään väärin vaan kaiken oikein!
Anna anopin olla omassa liemessään ja kyllä sukulaiset ja muut ulkopuoliset ihmiset tajuavat homman oikean laidan kun tuntevat vastapuolen. Ei sinun tarvitse todistella omia oikeuksiasi joita olet juuri menestyksekkäästi käyttänyt.