Satunnaisena kävijänä olen huomannut että täällä oikeasti joillakin on aika synkkä kuva itsestään ja tulevaisuudestaan & samalla tuntuvat olevan aika vihaisia muille tilanteestaan.
Tämmöistä: "5-6 prosenttia väestöstä kärsii hoitoa vaativasta masennuksesta. Se tarkoittaa 300 000 ihmistä. Joka viidennen suomalaisen arvellaan sairastuvan vakavaan depressioon jossakin elämänsä vaiheessa – tämä koskee jo yli miljoonaa kansalaista. Masennusta esiintyy naisilla lähes kaksi kertaa enemmän kuin miehillä. Tulevaisuudessa depression oletetaan vielä lisääntyvän entisestään."
Ovatko kaikki palstalaiset hoidon tarpeessa?
Minä en mielestäni ole vaikka joskus v...kin ja lähes aina olen sinkkuna elellyt :)
Tässä se kyssäri: Masentaako ja tarvitsetko mielestäsi ammattiapua?
Tämmöistä: "5-6 prosenttia väestöstä kärsii hoitoa vaativasta masennuksesta. Se tarkoittaa 300 000 ihmistä. Joka viidennen suomalaisen arvellaan sairastuvan vakavaan depressioon jossakin elämänsä vaiheessa – tämä koskee jo yli miljoonaa kansalaista. Masennusta esiintyy naisilla lähes kaksi kertaa enemmän kuin miehillä. Tulevaisuudessa depression oletetaan vielä lisääntyvän entisestään."
Ovatko kaikki palstalaiset hoidon tarpeessa?
Minä en mielestäni ole vaikka joskus v...kin ja lähes aina olen sinkkuna elellyt :)
Tässä se kyssäri: Masentaako ja tarvitsetko mielestäsi ammattiapua?
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Satunnaisena kävijänä olen huomannut että täällä oikeasti joillakin on aika synkkä kuva itsestään ja tulevaisuudestaan & samalla tuntuvat olevan aika vihaisia muille tilanteestaan."
Vosiko olla mahdollista että muut olisivat aiheuttaneet sen yleisen vitutuksen? Kuten tiedät niin kaikki ei aina ole itsestä kiinni.
Keskivaikean diagnoosin saanut ja lääkitys on ja toimii. Olen "masentunut" - mutta lääkkeiden ansiosta muutos edelliseen verrattuna on huomattava joten koen nyt olevani normaali; toipilasajalla.
Realistisesti en koe itseäni kurjaksi jos en mitenkään ylimaallisen hienoksikaan. Seuraavien kuukausien projektina on kehittää itseään ja elämäntapojaan ja kun jonkinlainen "fiksumpi arki" on saatu aikaiseksi niin sitten lähden todellisten ongelmieni kimppuun vankemmalta pohjalta. Olen lähtenyt sille linjalle että vuoteen en edes harkitse seuranhakua vaan keskityn tän oman elämän pyörittämiseen ja muutenkin asennemuutoksiin...
Tsemppistä ja tsemiä. Masennus voi olla aika pirullinen sairaus.
Masentaa mutta en tarvitse ammattiapua. Uskon et elämän parhaat hetket viel edessäpäin.
Hankalan eron jälkeen on pohjamutia rapsuteltu ja mieli on ollut maassa pitkän aikaa. Jaksaminen on ollut välillä tiukilla mutta ylöspäin on menty ja roimasti. Välillä vieläkin iskee voimattomuus ja ripaus yksinäisyyttä. Onneksi on löytynyt ihania ihmisiä työkavereista (muita ystäviä ei ole kerennyt kertyä, ulkomailla opiskelleenna senaikaiset ystävät ovat todella kaukana) ja oma kultakin on jo tainnut löytyä...
Monia mutkia on mutta ammattiapua en itse ole hakenut. Asioita olen paljon itse miettinyt ja keskusteluapua saanut ystäviltä. Jos ei näitä olisi niin sitten olisi ammattiapukin saattanut olla hyväksi.
En ole kenellekään vihainen tilanteestani. Entisen kumppanin käytöksestä olen pettynyt mutta en hänellekään jaksa vihainen olla.