Mitä tekisin olisin vai menisin.. Seurustelustamme puuttuu se jokin kaikki olennainen löytyy... 3v yhdessä, kihloihin mentiin muutama kuukaus sitte ku tuli pienessä sievässä ajateltua, että mikä ettei mehän rakastetaan toisiamme, ei siitä oo ku hyötyä. asuttu saman katon alla pari vuotta, aletaan jo suunnittelee ihanaa loppuelämää.. tai siis en minä. Sisällä on niin helv. huono olo. Toinen rakastaa ku elämää... Joka päivä kuitenki vastaan rakastavani jne... No kyllähän rakastan, mutta en enää sillä tavalla. Tuntuu että olen pettänyt tyttöystäväni vaikka eihän se mun vika voi olla et tunteet kuolee ja ahdistaa! pelkään et mitä se tekis ittelleen jos pistäisin poikki? (minä 80)
kaks naamaa
): (:
4623
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mä oon vähä samassa tilanteessa, tosin mä oon nainen...oon ollu yhdessä 5 vuotta mun jätkäkaverin kans, joista 3 asuttu yhes...Se rakastaa mua ja sanookin sen tosi usein. Mä en vaan rakasta sitä enää, en oo rakastanu pitkään aikaan...kaiken lisäks oon ihastunu tosi palavasti yhteen sen kaveriin...
Mut jotenki mulla ei oo voimia lähteä suhteesta ku pitäs muuttaa yksin johonki, ja mun perhe pitää sitä unelmavävynä, samoin kaikki sukulaiset...
Mut tää hajottaa mua tosi paljon ja pelkään että ennen pitkään sorrun jopa uskottomuuteen.
Mä en osaa sanoa mitä sun pitäs tehdä ku en tunne sua enkä teidän suhdetta, mutta kannattaa ainakin olla rehellinen toiselle ja puhua tunteistaan. Toivon että saisin itsekkin joskus rohkeutta
tehdä niin...mutta eipä mulla muuta ja kaikkea hyvää sulle!
Takana 9 vuotta yhteistä taivalta, viimeisen vuoden sisällä minusta on alkanut tuntua että tunteeni avomiestäni kohtaan ovat enemmän kaverilliset kuin rakastavaiset. Mielestäni olemme kavereita jotka asuvat yhdessä ja harrastavat seksiä. Yhdessäolo on ihan mukavaa, mutta tuntuu että jotakin puuttuu. Avomieheni sanoo rakastavansa minua ja vastaan että minä myös vaikka en usko että todella tarkoitan sitä.
Pari kertaa riidan päätteeksi on kihlasormukset nostettu hyllylle, mutta seuraavana päivänä on taas tehty sovinto ja palattu entiseen.
Omaan kämppään muuttaminen on käynyt mielessä monestikin, mutta nyt vasta alan vähitellen uskoa että pärjään itseksenikin. Mutta välitän kuitenkin miehestäni sen verran että en halua satuttaa hänen tunteitaan. Hän on sanonut että jälkeeni ei enää tule naista hänen elämäänsä. Kaiken lisäksi minäkin olen ihastunut yhteiseen kaveriimme.
Humalassa mieheni alkaa jankkaamaan siitä, että minun olisi parempi olla ilman häntä, ehkä seuraavalla kerralla vastaan, että totta puhut, ja repäisen itseni irti kuluneesta suhteesta.
Samanlaisia tunteita on minulla ja kirjoitin aiheesta äsken oman otsikonkin.
Yhdessä olo menee ihan kohtuullisesti, mutta se jokin puuttuu. Vastailen rakastavani avovaimoani, kun en muutakaan osaa/uskalla, mutta romanttiset tunteet ovat kuolleet. Ahdistaa hirveästi kun ei tiedä mitä tekisi. Tilanne on jatkunut samanlaisena jo pari vuotta.
Jotenkin tuntuu, että itsessä on jotain vikaa kun ei enää 'osaa' rakastaa toista, mutta tämä kaiketi kuuluu niihin asioihin, joihin ei itse voi juurikaan vaikuttaa. Silti jatkuvasti elää toivo paremmasta huomisesta - että heräisi joku aamu ja huomaisi taas rakastavansa toista palavasti...
-kulkuri
Onpa "kiva" huomata, että meitä on monia. Itse en omassa suhteessani ole ollut "kuin" 3 vuotta. Niistä 2 asunut yhdessä avomieheni kanssa. Huomasin itsessäni samoja asioita joista olette aikaisemmissa jutuissa kirjoittaneet.
Viikko sitten muutin/muutimme pois yhteisestä kodistamme ja avomieheni asuu luonani, kunnes löytää oman asunnon.
Asiassa on kaksi puolta:
ensinnäkin joka suhde muuttuu ensi- ihastumisen jälkeen arjeksi, jossa tulee ylä- ja alamäkiä. Vuosien jälkeen moni kyseenalaistaa tunteensa/rakkautensa kumppania kohtaan ja tulee samaan pisteeseen jossa täällä nyt kirjoitellaan. Niinkuin yksi lääkäri minulle sanoi, ettei täydellistä kumppania olekaan, täytyy vain osata hyväksyä tunteensa. Mietin hänen tarkoittavan, että mikäli olet löytänyt tasaisen suhteen, ole ja tyydy siihen.
Sitten on tämä toinen, vastakkainen puoli, josta itse löysin ratkaisun. Älä tyydy suhteeseen, jossa joudut melkein päivittäin miettimään "onko tämä se oikea juttu mulle". Voi toki odottaa ja toivoa parempaa huomista, mutta mitä tapahtuu, kun heräät 5 vuoden päästä samaan tunteeseen..
En todellakaan väitä eron olevan helppoa, mutta tutkiskelkaa itseänne ja miettikää mitä tulevaisuudelta haluatte.
Ja mikäli itsenäinen elämä ei tunnukaan hyvältä, voihan sitä aina yrittää lämmitellä vanhaa suhdetta eloon =)
oikein hyvää syksyn jatkoa kaikille..