Onko tälle "vaivalle" joku nimikin?

Kun haikailee jonkun perään loputtomiin. Eli kohtaa sen elämänsä täydellisimmän ihmisen ja tunteet ovat yksipuolisia, mutta silti ei ikinä pääse siitä yli. Tai ainakin se ottaa vuosia, ja tätä on tullut kuultua aina jossain, että neljänkin vuoden jälkeen on vielä samassa lähtöpisteessä tunteidensa kanssa. Itsellä lähtee jo/vasta kolmas vuosi käyntiin tämän ongelman parissa. Helpotusta ei ole näköpiirissä.
61009
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 6

Vanhimmat

mutta tunne on tuttu. Se yksi ja ainoa joka on joskus herättänyt suuria tunteita pyörii mielessä. Siihen vertaa kaikkia muita.

Varmaan ainoa mikä ajan lisäksi auttaa on se, että löytää jonkun toisen, uskaltaa ottaa riskin ja ihastua. Uskaltaa katsoa mitä jollain toisella on tarjottavaa. Samanlaista kuin se "tunteiden herättäjä" ei koskaan tule, mutta erilainen voi olla suunnattomasti parempi.

Äänestä

Olen suunnilleen 45. Olen kahdesti elämässäni rakastunut täydellisen sekopäisesti. Kummassakaan tapauksessa rakkaus ei lopulta toteutunut.

Ensimmäisen kerran olin kai 21-vuotias. Minulla kesti kuusi vuotta ennen kuin pystyin ajattelemaan asiaa kivutta. Vielä sen jälkeenkin arpi oli olemassa, käytännössä jonkinlaisena katkeruutena ja varauksellisuutena, varovaisuutena.

Toisen kerran onnettomuus kohtasi minua ihan hiljattain. En tiedä kauanko tässä menee, että unohdan riittävästi. Todennäköisesti useampi vuosi.

Huomaa, että kun rakkaus ei toteudu, se kultaantuu ja legendarisoituu mielessä. Hän oli se ihanin, joka pääsi karkuun. Jos rakkaus toteutuu, sille annetaan mahdollisuus maadottua, suhde arkistuu. Jos se ei toteudu, siitä muodustuu tarina siitä kaikkein ihanimmasta.

Rakastuminen on kemiallinen oireyhtymä, joka tunnetaan hämmästyttvän tarkasti. Kyynistä todeta kaiken olevan vain kemiaa, mutta kantajalleen rakkaus ja sen tuska ovat täyttä totta. Illuusiota ehkä oikeasti, mutta kokemus on todellinen. Vaivat toisinaan kerrassaan fyysisiä.

Arvelen, en tiedä varmuudella, että kummassakin tapauksessa asiaa pahensi se, etten koskaan saanut syytä torjunnalle. En, vaikka kysyin. Siitä seuraa tuskallinen itselle esitettyjen kysymysten kierre. Minua hämmästyttää se, ettei naisilla tunnu olevan tarvetta kertoa syytä, että ikäänkuin asian vaikeneminen olisi helpointa ja "kohteliainta". Miehen logiikka taas tuntuu tarvitsevan syyn ja seurauksen, jotta asian voi ymmärtää ja lopulta hyväksyä.

On tavallaa ikävä todeta, että jos nyt saisin valita, en haluaisi rakastua koskaan. Se on vähän kuin alkoholi sellaiselle, jolle se ei sovi: Humala on ihana, mutta krapula monesti pahempi.

Nyt tätä kirjoittaessani kysyn,mitä tunnen tuota ensimäistä rakkauttani kohtaan tänään. Zip - nothing. Kieltämättä haluaisin nähdä hänet ja kuulla hänen kuulumisensa. Tuota toista kohtaan tunnen, tämä on helppo vastaus, pohjatonta ja pyyteetöntä rakkautta, halua, janoa, kaipuuta. Saan jatkuvasti muistuttaa itselleni, että hänestä olen vastenmielinen. Sillä tiedolla selviää aina viisi sekuntia kerrallaan eteenpäin.

Kuinkahan moni lopulta saa sen, jota eniten halusi? Olen kyllä menettänyt uskoni siihen, että naiset tuntevat oikeasti jotain. Heille miesvalinta on sittenkin rationaalinen investointipäätös.

Äänestä

Toki, jos joku joka rakastaisi takaisin tulisi kohdalleni, niin en jäisi epäröimään, mutta kun ketään ei tule, eikä ketään näy mailla eikä halmeilla, niin mikäs tässä auttaa? Sitä vaan pyörii tuskissaan, miettii miten sydämen hitaasta särkymisestä sitä senkun vaan jatkaa elämäänsä, vaikka olo onkin sanoinkuvaamaton...

Päivät tulee ja päivät menee, mutta sydäntäni parantamaan ei löydy ketään. Kaipa minä sitten vain olen ja elän sydänsurujenkin kanssa.

Äänestä
  • se että nuo sydänsurut siellä taustalla varjostavat kokoajan. Välillä enemmän pinnassa, välillä vähemmän, enpä edes muista millaista oli elämä ennen.

    Äänestä

Itselläni oli merkittävä suhde, ensirakkaus oikeastaan, jonka yli ei tunnu pääsevän mitenkään. Kohta neljä vuotta erosta, enkä vieläkään ole sinut asian kanssa. Ei siitä kehtaa enää puhuakaan kenellekään.

Äänestä

Minulla on sama ongelma... en pääse yli ensirakkaudestani. Hän oli minua vuoden vanhempi ja hän oli veljeni hyvä ystävä en pääse hänestä yli, noin vuosi on vasta mennyt mutta silti sattuu aina joka kerta kun saan kuulla että hän seurustelee ja itken sen takia. Hän asuu toisella paikkakunnalla ja melko kaukana minusta.... mitä voisin tehdä jotta oloni helpottuisi?

Äänestä

Kommentoi aloitusta


Miten on kirjoitti:

Kun haikailee jonkun perään loputtomiin. Eli kohtaa sen elämänsä täydellisimmän ihmisen ja tunteet ovat yksipuolisia, mutta silti ei ikinä pääse siitä yli. Tai ainakin se ottaa vuosia, ja tätä on tullut kuultua aina jossain, että neljänkin vuoden jälkeen on vielä samassa lähtöpisteessä tunteidensa kanssa. Itsellä lähtee jo/vasta kolmas vuosi käyntiin tämän ongelman parissa. Helpotusta ei ole näköpiirissä.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu