Ollaan seukattu yli vuosi ja rakastamme toisiamme. suhde on hyvä, enkä ole sitä päättämässäkään, en todellakaan, mutta on tullut ongelmiakin. nimittäin olemme kuin kaksi eri ääripäätä - mieheni on super-rauhallinen ja minä taas super-temperamenttinen. reagoimme asioihin niin eri tavalla ja riitelykin on sitä luokkaa, että minä korotan ääntä mistä mieheni ei pidä ollenkaan, hän taas on niin rauhallinen riitelytilanteessa.
onko muilla kokemuksia parisuhteen toimivuudesta, missä on kaksi temperamentiltaan erilaista ihmistä yhdessä? muuten meillä on suhde hyvällä mallilla, mutta tuntuu vaan aika useinkin, ettemme oikein ymmärrä toistemme reagointitapoja:(
onko muilla kokemuksia parisuhteen toimivuudesta, missä on kaksi temperamentiltaan erilaista ihmistä yhdessä? muuten meillä on suhde hyvällä mallilla, mutta tuntuu vaan aika useinkin, ettemme oikein ymmärrä toistemme reagointitapoja:(
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voi hyvänen aika miten tutulle kuullostaa.....
Aivan kun lukisi omaa tarinaansa....
Vaikeeta on välillä, eikä ole mitään käsitystä vielä kuinka asia saadaan toimimaan. Koitettu on vaikka mitä.
Se on niin älyttömälle kuullostava juttu, sä rakastat sitä toista...Se tuntuu lilluvan haaleessa veissä..Ite kiipeilet pitkin seiniä. Huomaatko, että sua ärkyttäsi se toisen rauhallisuus välillä? Sä et vaan voi käsittää kuinka se toinen voi regoida niin coolisti....Merkillistä....
Jos sulla joku vinkki on niin kerro se ihmeessä :)
siis välillä ihan hermostuttaa, kun tuntuu ettei toinen reagoi mitenkään.
Meillä kanssa mies on se kallio ja rauhallinen järkeilijä ja minä olen se joka näyttää joissain tilanteissa ihan sekopäältä. Viimeeksi muutama päivä sitten totesi minusta että olen niin temperamenttinen että ei aina kerkeä tajuta minua. Kolmatta vuotta tässä mennään ja käsittääkseni molempien mielestä on vaan hyvä juttu että me ollaan erilaisia. Koetaan, että ollaan näin opittu toisiltamme paljon :) Me tavallaan hitsaudutaan tähän suhteeseen. Meillä on niitä teräviä kulmia ja rosoisia pintoja jotka tekee matkastamme mielenkiintoisen ja pitää semmosta sopivaa kitkaa/jännitettä yllä ja sitten toisinaan löydetään toisistamme ne täydellisesti yhteensopivat koloset joissa on taivaallista olla. Niitä on paljon, ne saa kaiken tuntumaan vaivan arvoiselta...tai ei ehkä niin, vaan se ihminen, se, kuka ja minkälainen ihana monimutkainen ja valloittava kokonaisuus toinen on, palkitsee "vaivat". :))
Te opitte ymmärtämään toisianne kun haluatte. Mieheni kanssa me keskutellaan hyvin paljon. Monet pitkät keskustelut ollaan tän suhteen aikana käyty läpi. Kiitos tästä ehkä eniten kuuluu miehelleni, joka on aina halunnut pikimmiten neuvotella konfliktitilanteen jälkeen, että mikä meni pieleen? Miksi minä reagoin kuinka reagoin? Miksi hän reagoi niinkuin reagoi, olisiko hän tai minä tai me voitu tehdä jotain toisella tavalla ja miten tehdään jatkossa jotta samanlaiselta tunteenpurkaukselta vältytään jne. Koska siis tarkoituksenahan ei ole koskaan ollut satuttaa toista vaan toinen on vaan voinut tulkita täysin metsään toista. Näin me ollaan pikkuhiljaa päästy yli monenlaisesta turhasta kinasta, ollaan opittu tuntemaan toisiamme ja luottamaan toisiimme sekä puhumaan toisillemme siitä miltä mikäkin juttu tuntuu "kun teit noin" tai "sanoit noin" jne.
Keskustelu on se avain :)