Ei erottu, muutettiin erilleen, ylipääsemättömien erimielisyyksien vuoksi, jotka aiheuttivat päivittäistä pahaa oloa.
Asumuserossa oli hyvä olla yhdessä. Aloin tottua erillään oloon enkä nähnyt avioliiton jatkamista tarpeellisena. Meillä oli siis läheistäkin ja intiimiä elämää, mutta luonnollisesti vähäisessä määrin. Meillä alkoi olla sellaista omaa elämääkin, jota ei juuri toisen kanssa jaettu - enkä tarkoita syrjähyppyjä tms., vaan ihan arkipäivää. Tavattiin pari kertaa viikossa ja viikonloppuisin, milloin miehen lapset (ed liitosta) niin sallivat. Itse kuitenkin toivoin, että oltaisi jotenkin päästy ongelmien yli pysyäksemme yhdessä.
Aloin sitten oikein vakavasti puhua erosta. Mies ei halunnut erota. Hän näki että siten asumuserossa meillä oli hyvä. Tähdensin useaan otteeseen, että minä taas en kokenut sitä enää avioliitoksi. Ei sellaiseksi, mihin meidät oli vihitty. Suostuin kyllä jatkamaan avioliittoa, mutta tein kyllä sataan kertaan selväksi erilaisin äänenpainoin, että minusta se ei ollut avioliitto, eikä meidän väleihin pätenyt enää samat "säännöt" kuin avioliitossa. Mainitsin mm. että olemme mielestäni kumpikin vapaita tapailemaan muitakin. Mies oli eri mieltä. Hän ei halunnut tavata muita ja oli tyytyväinen meidän "elämäämme".
Tapaamiset harvenivat. Yhteiset omaisuudet ja tavarat oli jo aikaa sitten jaettu. Vietettiin viime kesälomakin erillään. Juhannuksena tavattiin, ja mies kertoi ikävöineen minua ja halusi että tapaisimme useammin. Sanoin suoraan, että en jaksa sitä henkistä painetta jota se tuo, ja haluan eron. Miehen mielestä ero oli tarpeeton, koska saattaisimme muuttaa mieltä, ja eipä avioliitto kumpaakaan sinällään rasita. Meillä oli avioehdot ja kaikki. Läheisyyttä meillä ei kuitenkaan enää ollut. Olimme kavereita, ei ystäviä, eikä rakastavaisia. Miehen olisi pitänyt tajuta sekin, että keväällä oltiin viimeksi 'yhdessä'.
Olin erään ystäväni luona toisella paikkakunnalla ja käytiin viihteellä. Tapahtui yhdenyön juttu. Mukava tyyppi sinällään, jolle kyllä kerroin olevani naimisissa, mutta asumuserossa. Meni viikko. Mieheni soitti minulle. Hän kertoi tavanneensa entisen opiskelukaverinsa, joka kertoi tavanneensa uskomattoman naisen. Oli kysäissyt ohimennen ollaanko sukua kun sama nimi. Miehelle selvisi, että sehän olin minä. Mieheni nimittäin soitti minulle kysyäkseen hakeeko hän eroa yksin vai laitanko nimeni hakemukseen. Siinä nimittäin meni raja, että muiden kanssa ei sävelletä. Että selibaatissa sopii elää ja kaikin puolin erillään, mutta intiimi elämä ei sovi muiden kanssa. Onko mies muka elänyt munkkina koko tämän ajan?? En usko. Ja jos vaikka olisikin, ei kukaan voi vaatia toiselta samaa. Mies oli "kamalan pettynyt" jne. Eikö terve järki kerro ettei tällaisessa elämäntilanteessa ole mikään ihme jos niin käy, etenkin kun olen sataan kertaan vähintään jankannut erosta. Enpä ole hakenut, koska ei liitto rasitekaan ole, sehän on vain merkintä rekisterissä, ja kun ei tässä uusiin naimisiinkaan olla menossa.
Nyt olen sitten miehen puheiden mukaan petturi. Eikä voinut olla jakamatta sitä mielipidettä myös ystävälleen, joka oli kysynyt eromme syytä. Mainittakoon, että tuo mieheni ystävä myös soitti minulle ja kysyi pitikö tarina paikkansa. Kyllähän minä sen myönsin. Hämmästyin kun tämä mieheni ystävä ymmärsi hyvin miten näin käy, eikä hän pitänyt minua mitenkään syypäänä eroon, vaan hänen mielestään meidän elämäntilanne oli ajautunut siihen ettei yhteiselämä ollut mahdollista, miksi sitten avioliitto pidettäisi väkisin voimassa. Kiitos, en kyllä synninpäästöä kaipaa, koska kyllä aviomiehenkin pitäisi huomioida vaimoaan jos haluaa ettei tämä käy vieraissa.
Yhdessä laitettiin erohakemus. Olihan se kummankin tahto - lopulta.
Asumuserossa oli hyvä olla yhdessä. Aloin tottua erillään oloon enkä nähnyt avioliiton jatkamista tarpeellisena. Meillä oli siis läheistäkin ja intiimiä elämää, mutta luonnollisesti vähäisessä määrin. Meillä alkoi olla sellaista omaa elämääkin, jota ei juuri toisen kanssa jaettu - enkä tarkoita syrjähyppyjä tms., vaan ihan arkipäivää. Tavattiin pari kertaa viikossa ja viikonloppuisin, milloin miehen lapset (ed liitosta) niin sallivat. Itse kuitenkin toivoin, että oltaisi jotenkin päästy ongelmien yli pysyäksemme yhdessä.
Aloin sitten oikein vakavasti puhua erosta. Mies ei halunnut erota. Hän näki että siten asumuserossa meillä oli hyvä. Tähdensin useaan otteeseen, että minä taas en kokenut sitä enää avioliitoksi. Ei sellaiseksi, mihin meidät oli vihitty. Suostuin kyllä jatkamaan avioliittoa, mutta tein kyllä sataan kertaan selväksi erilaisin äänenpainoin, että minusta se ei ollut avioliitto, eikä meidän väleihin pätenyt enää samat "säännöt" kuin avioliitossa. Mainitsin mm. että olemme mielestäni kumpikin vapaita tapailemaan muitakin. Mies oli eri mieltä. Hän ei halunnut tavata muita ja oli tyytyväinen meidän "elämäämme".
Tapaamiset harvenivat. Yhteiset omaisuudet ja tavarat oli jo aikaa sitten jaettu. Vietettiin viime kesälomakin erillään. Juhannuksena tavattiin, ja mies kertoi ikävöineen minua ja halusi että tapaisimme useammin. Sanoin suoraan, että en jaksa sitä henkistä painetta jota se tuo, ja haluan eron. Miehen mielestä ero oli tarpeeton, koska saattaisimme muuttaa mieltä, ja eipä avioliitto kumpaakaan sinällään rasita. Meillä oli avioehdot ja kaikki. Läheisyyttä meillä ei kuitenkaan enää ollut. Olimme kavereita, ei ystäviä, eikä rakastavaisia. Miehen olisi pitänyt tajuta sekin, että keväällä oltiin viimeksi 'yhdessä'.
Olin erään ystäväni luona toisella paikkakunnalla ja käytiin viihteellä. Tapahtui yhdenyön juttu. Mukava tyyppi sinällään, jolle kyllä kerroin olevani naimisissa, mutta asumuserossa. Meni viikko. Mieheni soitti minulle. Hän kertoi tavanneensa entisen opiskelukaverinsa, joka kertoi tavanneensa uskomattoman naisen. Oli kysäissyt ohimennen ollaanko sukua kun sama nimi. Miehelle selvisi, että sehän olin minä. Mieheni nimittäin soitti minulle kysyäkseen hakeeko hän eroa yksin vai laitanko nimeni hakemukseen. Siinä nimittäin meni raja, että muiden kanssa ei sävelletä. Että selibaatissa sopii elää ja kaikin puolin erillään, mutta intiimi elämä ei sovi muiden kanssa. Onko mies muka elänyt munkkina koko tämän ajan?? En usko. Ja jos vaikka olisikin, ei kukaan voi vaatia toiselta samaa. Mies oli "kamalan pettynyt" jne. Eikö terve järki kerro ettei tällaisessa elämäntilanteessa ole mikään ihme jos niin käy, etenkin kun olen sataan kertaan vähintään jankannut erosta. Enpä ole hakenut, koska ei liitto rasitekaan ole, sehän on vain merkintä rekisterissä, ja kun ei tässä uusiin naimisiinkaan olla menossa.
Nyt olen sitten miehen puheiden mukaan petturi. Eikä voinut olla jakamatta sitä mielipidettä myös ystävälleen, joka oli kysynyt eromme syytä. Mainittakoon, että tuo mieheni ystävä myös soitti minulle ja kysyi pitikö tarina paikkansa. Kyllähän minä sen myönsin. Hämmästyin kun tämä mieheni ystävä ymmärsi hyvin miten näin käy, eikä hän pitänyt minua mitenkään syypäänä eroon, vaan hänen mielestään meidän elämäntilanne oli ajautunut siihen ettei yhteiselämä ollut mahdollista, miksi sitten avioliitto pidettäisi väkisin voimassa. Kiitos, en kyllä synninpäästöä kaipaa, koska kyllä aviomiehenkin pitäisi huomioida vaimoaan jos haluaa ettei tämä käy vieraissa.
Yhdessä laitettiin erohakemus. Olihan se kummankin tahto - lopulta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Joo on se kumma että jotkuu ei usko tai ymmärrä kun niille sanoo suoraan. Mies on raukkis jos tekee susta nyt syyllistä. Onneks pääsit eroon. Sen raukkamaisuudesta varmaan teidän tiet alun perinki meni erilleen. Älä ota ittees vaikka varmasti vituttaa. Jos lähdet selittelylinjalle olet yhtä raukkis kun se mies. Raukkis on rumempi ilmaisu sanalle vastuuton.
Jos sinä halusit eroa, niin mikset sitä yksin voinut hakea?