Miten voin selittää lapselleni ettei isi enää asu meidän kanssa? Kuinka noin pieni voi ymmärtää? Isi on niin tärkeä hänelle mutta eromme taitaa olla pian todellisuutta? Kuinka voin helpottaa lapseni ikävää?
Kuinka 2,5 vuotias selviää?
Huolissaan
81061
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
on iso jo..ymmärtää tunteet ja suree paljon. Hän voi taantua vähäksi aikaa ja hän voi tulla itkeskelevämmäksi ja se kestää muutamia aikoja.Lapsi haluaa aina vanhempien jatkavan yhteiseloa. Oma pikkuiseni,joka nyt on jo aikuinen, ilahtui kerrassaan suuresti kun kerran avioeron jälkeen haimme hänet yhdessä tarhasta. Että kerrankin hänellä oli omat vanhemmat yhtaikaa paikalla. Hänestä kasvoi ulospäinsuuntautuva ja erittäin kyyninen, isänsä hoidossa. Erotessamme hän oli juuri täyttänyt kaksi vuotta.Jälkiviisaushan ei auta, mutta olisinpa silloin keksinyt keinon käsitellä aikuisuuden muutoksen tuulia viisaammin,olisin onnellinen nainen. Jos ette todella löydä yhteistä ratkaisua muutoksen polulla ainoa mikä auttaa lastasi on lempeys ja selkeä selitys miksi avionne päätyi eroon. Ja vahvistus siitä ettei lapsi ole eron syy. Syli on lapsen paras paikka.
Onko parempi että vanhemmat viettävät erosta huolimatta paljon (?) aikaa yhdessä lapsen kanssa? Me pysymme varmaan toistemme parhaimpina kavereina mieheni kanssa mutta saman katon alle meistä ei ole. Jos vietämme vapaa-aikoja yhdessä, meneekö lapsi vielä enemmän sekaisin; toisaalta paljon mutta toisaalta ei kuitenkaan vanhemmat ole yhdessä. Vaikea selittää mutta toivottavasti ymmärrät... Selkeät rajat tietenkin tässäkin, mutta pitäskö ne rajat laittaa sitten niin että epäselvyyttä ei voi syntyä? Tuntuu, että haluamme tietenkin olla mahdollisimman paljon yhdessä ja yleensäkin tehdä tämän mahdollisimman helpoksi lapselle. On vain niin vaikea yrittää ymmärtää miten noin pieni ajattelee asioita.
nuorempi lapseni on kaksi ja puoli vuotta, eikä ero ole vaikuttanut näkyvästi häneen. Ero on tehnyt itselleni kipeetä, mutta en ole antanut sen vaikuttaa lapsiin. Molemmat lapset on ihan yhtä onnellisia vaikka isi ei asu meidän kanssa.
Oma oleminen vaikkuttaa lapsiin/lapseen, isä ei varmaankaan katoa lapsen elämästä mihinkään. asuu vain muualla.
Jokainen tapaus on tietenkin omansa, ja jos Sinulla lapset ovat "ihan yhtä onnellisia", niin hyvä niin. Mutta ei kuitenkaan yleistetä näitä juttuja, eihän? Laitetaan vaikka tähän vastapainoksi tapaus tästä viikonlopusta (3.-5.10.): Lapset luonani viikonlopun, harkinta-aika käynnistynyt tällä viikolla. Erillään ollaan asuttu jo muutama kuukausi. Vanhin lapsi osti äidille pienen lahjan ja laittoi mukaan kortin, johon kirjoitti:" Sopikaa se riita, että meillä olisi ihan tavallinen perhe niin kuin muilla.".
Että se siitä "onnellisuudesta"...
Suoraan sanoen joskus ottaa pannuun nämä eron kannattajat (et ehkä juuri Sinä, nimimerkki "eroamassa"), vaikka toki heissäkin on niitä, jotka sydämestä voivat sanoa asioiden olevan paremmin nyt. Valitettavasti harvemmin tälläkään palstalla näkee niitä, jotka kannustavat yrittämään avioliiton, perheen ja lasten eteen. Mistä muuten johtuu, että jo vuosia sitten eronneitakin "roikkuu" näillä palstoilla antamassa neuvoja? Jos ero oli niin hieno juttu, niin miksi aiheesta tarvitsee käydä täällä kurkkimassa ja neuvomassa? Eikö se ole jo taakse jätetty juttu, käsiteltynä? Vai olisiko sittenkin niin, että tehty ratkaisu vähän kaivelee? En yritä provosoida, tuli vaan mieleen...
Varmaan siksi että on hyvä palauttaa mieleensä
miltä ero tuntuu, ettei ala vain liikaa suhtautua siihen positiivisesti.
Ja sanoisin että vaikka aika auttaa parantamaan haavat, niin kuitenkin saattaa olla että kauan sitten tapahtuneestakin erosta jää jotain elämään.
Eroja sattuu ja tapahtuu valitettavasti yrittäminekään kun ei aina riitä, surullista mutta totta.
No sinua en toki käy neuvomaan älä pelkää!
Tässä on keskusteltu viikonvaihde ja huomenna vien asuntohakemuksen itselleni ja lapselle. Eroa ei laiteta vielä vireille, onhan periaatteessa 2 vuotta aikaa miettiä miltä ajatukset tuntuu. En tiedä, toisaalta sattuu ja hävettää kauheasti mutta toisaalta tuntuu että helpottaa. Lapsen takia se kamalinta on. Vaikka kuinka ajattelen, en löydä järkeviä sanoja selittämään miksi isi ei enää asu meidän kanssa. Tänäänkin lapsi kysyi missä isi on. Vielä oli helppo sanoa hänen olevan töissä...
Ollaan puhuttu paljon siitä miten lapsen kanssa tulemme olemaan. Paljon. Paljon erikseen ja paljon yhdessä. Itseä hirvittää omat pitkät päivät. Mulla saattaa kestää päivä 8-18. Jos mieheni on iltavuorossa eikä luonnollisesti aina ole 7 jälkeen mun oven takana tulemassa lapsen luokse, joutuu hän olemaan hoidossa kamalan pitkän päivän. Vai oletteko te eronneiden lasten vanhemmat tehneet niin, että olette vieneet lapsen joskun 2 kertaa päivässä tarhaan? Siis jos veisin itse aamulla ja mies olisi päivällä välissä lapsen kanssa ja veisi sitten taas pariksi tunniksi hoitoon? Onko tämä mahdollista tai edes järkevää? Tällähetkellä lapsemme on ollut hoidossa vain muutaman tunnin päiviä.
Mitä käytännän juttuja muuten olette huomanneet joutuvanne kohtaamaan? Sellaisia mitä ette ehkä etukäteen osanneet odottaa?
vihaa, katkeruutta, valheita, luottamuksen puutetta, kaksinaamaisuutta, itsekkyyttä
Vanhempani erosivat kun olin viisi vuotias. Itkin paljon, sen muistan. Nyt kun olen isä ja naimisissa, en osaa olla perheessä niinkuin vaimoni jolla oli ehjä perhe. Ei ole kokemusta ns. normaalista perhe-elämästä. Väitän että kaksi vanhempaa voittaa kevyesti kaikki uusperheviritykset vaikka moni koittaa omaatuntoaan keventää väittämällä muuta.