Tuntui niin

väännetyltä, päinvastoin! Biisissä oikein loistaa soittamisen helppous ja iloisuus ryyditettynä oikeanlaisella "kieli poskessa"-asenteella. Eli ihan oikeata AC/DC:tä :)!

Ei oikein lämmittäisi mieltä jos AC/DC:n sanoituksissa alkaisi esiintymään valittavalla otteella kipeä selkä, vaihdevuosien vaivat ja bingosalimenestys jotka kuuluu jo monien senikäisten herrojen arkipäivään.

kuulostanut väkisin kirjoitti:

väännetyltä, päinvastoin! Biisissä oikein loistaa soittamisen helppous ja iloisuus ryyditettynä oikeanlaisella "kieli poskessa"-asenteella. Eli ihan oikeata AC/DC:tä :)!

Ei oikein lämmittäisi mieltä jos AC/DC:n sanoituksissa alkaisi esiintymään valittavalla otteella kipeä selkä, vaihdevuosien vaivat ja bingosalimenestys jotka kuuluu jo monien senikäisten herrojen arkipäivään.

Lue lisää

En minä vaadi AC/DC:tä muuttumaan. Saa laulaa kieli poskessa hameen alaisista eläkeiässäkin. Mutta iskevää soundia tukisivat paremmin iskevät lyriikat. Youngin veljekset eivät osaa kirjottaa muuta kuin just tällaista "one hot angel, one cool devil"... "shake it, take it, fake it, bake it, get it, want it, let it, bet it"... lyhyiden tyhjänpäiväisten fraasien puuroa joka toistuu biisistä toiseen, ja joka ei ihmeemmin edes rimmaa. Kuulijalle tulee oikeasti sellainen olo että antakaa minun kirjoittaa törky puolestanne. Brianilla sentään oli vielä joku tolkku, ja Bonin panojututhan olivat jo suorastaan elämänmakuisia, runollisia ja iskeviä. Mitä väliä lyriikoilla on jossain AC/DC:ssä? On niillä. Aihe on se ja sama, ilmastonmuutos vai pimperomuistot, mutta inspiroivat lyriikat ovat iso osa biisiä, joten ihan ala-arvoiseksi ei kannata mennä.

Sitten on tuo riffipuoli. Minusta AC/DC:n rytmikitarointia on todella palkitsevaa kuunnella ensimmäisen vuosikymmenen osalta. Parin soinnun sinfoniaa tosiaan. Miten noin vähäeleisesti pystyikin tuottamaan iskeviä riffejä kerta toisensa jälkeen? Sopivasti voimasointuja ja blues-sukelluksia yhdistelemällä, ja omaan rautaiseen gruuviin luottaen. Biisirakenne oli aina osapuilleen sama, mutta silti minusta AC/DC ei "kuulostanut aina samalta", koska riffit olivat uusia. Jostain Blow Up Your Videosta alkaen en ole ollut enää Malcolmin riffeihin samalla tavalla tyytyväinen (rumpalinvaihdoksetkin tietysti heikensivät rytmiosastoa). Ballbreakerista alkaen rytmikitarointi on jo kuulostanut siltä, että takki on aivan typötyhjä. AC/DC kuulostaa omalta tribuuttibändiltään joka toistelee laiskasti omia vanhoja kitarafraasejaan, eikä mitään uusia koukkuja ole. Bändillä on siis alkuaikoihin nähden aivan järkyttävät tuotantoarvot mutta ei oikein mitään sisältöä. Huipputuottaja toisensa jälkeen polttaa bändin kanssa näppinsä (tämä ei tietenkään koske vielä Langea).

silti rimmata kirjoitti:

En minä vaadi AC/DC:tä muuttumaan. Saa laulaa kieli poskessa hameen alaisista eläkeiässäkin. Mutta iskevää soundia tukisivat paremmin iskevät lyriikat. Youngin veljekset eivät osaa kirjottaa muuta kuin just tällaista "one hot angel, one cool devil"... "shake it, take it, fake it, bake it, get it, want it, let it, bet it"... lyhyiden tyhjänpäiväisten fraasien puuroa joka toistuu biisistä toiseen, ja joka ei ihmeemmin edes rimmaa. Kuulijalle tulee oikeasti sellainen olo että antakaa minun kirjoittaa törky puolestanne. Brianilla sentään oli vielä joku tolkku, ja Bonin panojututhan olivat jo suorastaan elämänmakuisia, runollisia ja iskeviä. Mitä väliä lyriikoilla on jossain AC/DC:ssä? On niillä. Aihe on se ja sama, ilmastonmuutos vai pimperomuistot, mutta inspiroivat lyriikat ovat iso osa biisiä, joten ihan ala-arvoiseksi ei kannata mennä.

Sitten on tuo riffipuoli. Minusta AC/DC:n rytmikitarointia on todella palkitsevaa kuunnella ensimmäisen vuosikymmenen osalta. Parin soinnun sinfoniaa tosiaan. Miten noin vähäeleisesti pystyikin tuottamaan iskeviä riffejä kerta toisensa jälkeen? Sopivasti voimasointuja ja blues-sukelluksia yhdistelemällä, ja omaan rautaiseen gruuviin luottaen. Biisirakenne oli aina osapuilleen sama, mutta silti minusta AC/DC ei "kuulostanut aina samalta", koska riffit olivat uusia. Jostain Blow Up Your Videosta alkaen en ole ollut enää Malcolmin riffeihin samalla tavalla tyytyväinen (rumpalinvaihdoksetkin tietysti heikensivät rytmiosastoa). Ballbreakerista alkaen rytmikitarointi on jo kuulostanut siltä, että takki on aivan typötyhjä. AC/DC kuulostaa omalta tribuuttibändiltään joka toistelee laiskasti omia vanhoja kitarafraasejaan, eikä mitään uusia koukkuja ole. Bändillä on siis alkuaikoihin nähden aivan järkyttävät tuotantoarvot mutta ei oikein mitään sisältöä. Huipputuottaja toisensa jälkeen polttaa bändin kanssa näppinsä (tämä ei tietenkään koske vielä Langea).

Lue lisää

Mene nyt saatana bingoon. Penn & Teller osastoa nuo sun juttus, pelkkää huuhaata l. bullshittiä.Vittu riffeistä tiedä mitään???

silti rimmata kirjoitti:

En minä vaadi AC/DC:tä muuttumaan. Saa laulaa kieli poskessa hameen alaisista eläkeiässäkin. Mutta iskevää soundia tukisivat paremmin iskevät lyriikat. Youngin veljekset eivät osaa kirjottaa muuta kuin just tällaista "one hot angel, one cool devil"... "shake it, take it, fake it, bake it, get it, want it, let it, bet it"... lyhyiden tyhjänpäiväisten fraasien puuroa joka toistuu biisistä toiseen, ja joka ei ihmeemmin edes rimmaa. Kuulijalle tulee oikeasti sellainen olo että antakaa minun kirjoittaa törky puolestanne. Brianilla sentään oli vielä joku tolkku, ja Bonin panojututhan olivat jo suorastaan elämänmakuisia, runollisia ja iskeviä. Mitä väliä lyriikoilla on jossain AC/DC:ssä? On niillä. Aihe on se ja sama, ilmastonmuutos vai pimperomuistot, mutta inspiroivat lyriikat ovat iso osa biisiä, joten ihan ala-arvoiseksi ei kannata mennä.

Sitten on tuo riffipuoli. Minusta AC/DC:n rytmikitarointia on todella palkitsevaa kuunnella ensimmäisen vuosikymmenen osalta. Parin soinnun sinfoniaa tosiaan. Miten noin vähäeleisesti pystyikin tuottamaan iskeviä riffejä kerta toisensa jälkeen? Sopivasti voimasointuja ja blues-sukelluksia yhdistelemällä, ja omaan rautaiseen gruuviin luottaen. Biisirakenne oli aina osapuilleen sama, mutta silti minusta AC/DC ei "kuulostanut aina samalta", koska riffit olivat uusia. Jostain Blow Up Your Videosta alkaen en ole ollut enää Malcolmin riffeihin samalla tavalla tyytyväinen (rumpalinvaihdoksetkin tietysti heikensivät rytmiosastoa). Ballbreakerista alkaen rytmikitarointi on jo kuulostanut siltä, että takki on aivan typötyhjä. AC/DC kuulostaa omalta tribuuttibändiltään joka toistelee laiskasti omia vanhoja kitarafraasejaan, eikä mitään uusia koukkuja ole. Bändillä on siis alkuaikoihin nähden aivan järkyttävät tuotantoarvot mutta ei oikein mitään sisältöä. Huipputuottaja toisensa jälkeen polttaa bändin kanssa näppinsä (tämä ei tietenkään koske vielä Langea).

Lue lisää

Mukava huomata että on muitakin AC/DC- faneja jotka eivät sentään ihan kaikkea niele mitä bändi julkaisee. Erityisesti noista sanoituksista olen täysin samaa mieltä edelläkirjoittaneen kanssa. Lyriikat ovat olleet lähes poikkeuksetta aivan mitäänsanomattomia TRE levystä lähtien kun sanoitusvastuu siirtyi Youngin veljeksille. Kun tulevasta albumista huhuiltiin jokunen vuosi sitten, kerrottiin että Brian olisi jälleen palannut kynän varteen. Joten ainakin itselleni oli suuri pettymys kun huomasin että kaikki 15 uutta biisiä ovat täysin Young&Young käsialaa. Kiistaton tosiasiahan on että Bon Scott oli sanoittajana ja tarinankertojana aivan omaa luokkaansa. Mutta täytyy muistaa että myös Brian kynäili varsinkin alkuaikoinaan todella vahvoja tekstejä/tarinoita jotka hakkaa mennen tullen viime levyjen kovin irralliset ja "fraasimaiset hokemat" joissa ei ole oikein päätä ei häntää. Tosin onhan se niin että AC/DC:n musiikin pääpaino on aivan jossain muualla kuin lyriikoissa mutta hyvä teksti vain vahvistaisi biisin kokonaiskuvaa.

Sitten tuosta soitto/riffipuolesta joka on aina ollut bändin vahvinta osa-aluetta. AC/DC:n musiikkihan on ainakin päällisin puolin hyvin yksinkertaista. Asia saa kuitenkin aivan uusia ulottuvuuksia kun perehtyy tarkemmin miten ne jätkät sen homman todellisuudessa hoitaa. Se ote, tapa ja tyyli on parhaimmillaan silkkaa neroutta, kiitos Malcolm Youngin. Täytyy tietää milloin soittaa, mitä soittaa ja miten sen soittaa.

Se kaivo, josta AC/DC biisinsä ammentaa ei ole suuren suuri. Vaatii kyllä uskomatonta kekseliäisyyttä että saa väännettyä aina uusia riffejä niin vähistä tarpeista kun käytössä on suunnilleen vain ne E,A,D ja G soinnut. Youngin veljiltäkään se ei aina onnistu, valitettavasti. Varsinkin uudemmassa tuotanossa yritetään "kikkailla" noilla muutamilla soinnuilla mutta tulos on aika tasapaksua perus huttua. Toivoisin hartaasti kuulevani uudelta levyltä vielä sellaista matskua kuin ennen vanhaan jolloin biisien rakenne oli jopa yksinkertaisempi mutta biisit ja niiden teho perustui rytmiikalle (Phil&Cliff) ja sille armottomalle Malcolmin komppaamiselle. Miettikääpäs biisejä: Let there be rock, Bad boy boogie, Up to my neck in you jne.. suoraviivaisia, todellisia rock biisejä joissa ei paljon kikkailla. Kyseistä matskua AC/DC:ltä ei valitettavasti ole tullut enää pitkiin aikoihin vaikka juuri tuon tyyppisissä biiseissä bändi on aina ollut parhaimmillaan. Toivottavasti noista helmistä pääsee nauttimaan vielä edes livenä?

Kaikesta kritiikistä huolimatta AC/DC on edelleen maailman paras rock orkesteri. Uusi sinkku, olkoonkin sitten turvallinen ja hieman yllätyksetön, oli itselleni kokonaisuudessaan ihan positiivinen yllätys; vaikkei riffi kovin erikoinen olekaan on kertsi tarttuva ja soundit mallikelpoiset, paremmat kuin pitkiin aikoihin. Runsas radiosoitto on taattua, kuten varmaan oli suunniteltukin. Lisäksi bändin soitosta ja laulusta on poissa kaikki se väkinäisyys joka parilla edellisellä levyllä on ainakin minua vaivannut. Odotukset ovat korkealla!

problem child kirjoitti:

Mukava huomata että on muitakin AC/DC- faneja jotka eivät sentään ihan kaikkea niele mitä bändi julkaisee. Erityisesti noista sanoituksista olen täysin samaa mieltä edelläkirjoittaneen kanssa. Lyriikat ovat olleet lähes poikkeuksetta aivan mitäänsanomattomia TRE levystä lähtien kun sanoitusvastuu siirtyi Youngin veljeksille. Kun tulevasta albumista huhuiltiin jokunen vuosi sitten, kerrottiin että Brian olisi jälleen palannut kynän varteen. Joten ainakin itselleni oli suuri pettymys kun huomasin että kaikki 15 uutta biisiä ovat täysin Young&Young käsialaa. Kiistaton tosiasiahan on että Bon Scott oli sanoittajana ja tarinankertojana aivan omaa luokkaansa. Mutta täytyy muistaa että myös Brian kynäili varsinkin alkuaikoinaan todella vahvoja tekstejä/tarinoita jotka hakkaa mennen tullen viime levyjen kovin irralliset ja "fraasimaiset hokemat" joissa ei ole oikein päätä ei häntää. Tosin onhan se niin että AC/DC:n musiikin pääpaino on aivan jossain muualla kuin lyriikoissa mutta hyvä teksti vain vahvistaisi biisin kokonaiskuvaa.

Sitten tuosta soitto/riffipuolesta joka on aina ollut bändin vahvinta osa-aluetta. AC/DC:n musiikkihan on ainakin päällisin puolin hyvin yksinkertaista. Asia saa kuitenkin aivan uusia ulottuvuuksia kun perehtyy tarkemmin miten ne jätkät sen homman todellisuudessa hoitaa. Se ote, tapa ja tyyli on parhaimmillaan silkkaa neroutta, kiitos Malcolm Youngin. Täytyy tietää milloin soittaa, mitä soittaa ja miten sen soittaa.

Se kaivo, josta AC/DC biisinsä ammentaa ei ole suuren suuri. Vaatii kyllä uskomatonta kekseliäisyyttä että saa väännettyä aina uusia riffejä niin vähistä tarpeista kun käytössä on suunnilleen vain ne E,A,D ja G soinnut. Youngin veljiltäkään se ei aina onnistu, valitettavasti. Varsinkin uudemmassa tuotanossa yritetään "kikkailla" noilla muutamilla soinnuilla mutta tulos on aika tasapaksua perus huttua. Toivoisin hartaasti kuulevani uudelta levyltä vielä sellaista matskua kuin ennen vanhaan jolloin biisien rakenne oli jopa yksinkertaisempi mutta biisit ja niiden teho perustui rytmiikalle (Phil&Cliff) ja sille armottomalle Malcolmin komppaamiselle. Miettikääpäs biisejä: Let there be rock, Bad boy boogie, Up to my neck in you jne.. suoraviivaisia, todellisia rock biisejä joissa ei paljon kikkailla. Kyseistä matskua AC/DC:ltä ei valitettavasti ole tullut enää pitkiin aikoihin vaikka juuri tuon tyyppisissä biiseissä bändi on aina ollut parhaimmillaan. Toivottavasti noista helmistä pääsee nauttimaan vielä edes livenä?

Kaikesta kritiikistä huolimatta AC/DC on edelleen maailman paras rock orkesteri. Uusi sinkku, olkoonkin sitten turvallinen ja hieman yllätyksetön, oli itselleni kokonaisuudessaan ihan positiivinen yllätys; vaikkei riffi kovin erikoinen olekaan on kertsi tarttuva ja soundit mallikelpoiset, paremmat kuin pitkiin aikoihin. Runsas radiosoitto on taattua, kuten varmaan oli suunniteltukin. Lisäksi bändin soitosta ja laulusta on poissa kaikki se väkinäisyys joka parilla edellisellä levyllä on ainakin minua vaivannut. Odotukset ovat korkealla!

Lue lisää

Tuo on minusta aika hyvä biisi; siinä on
kertosäe ja tunnelma oudon mystinen. Black Ice voi siis olla paljon antoisampi kokemus, kuin edellinen levy.

AC/DC on aina tehnyt samanlaista musiikkia, joka oikeastaan on syvemmin elämää analysoivalle, kuten minulle - roskaa - eikä se siitä sen paremmaksi muutu, vaikka siinä olisi Hells Bellsin, Highway to Hellin tai Thunderstruckin kaltaisia
megahittejä. Kuitenkin tuo roska tehdään hyvin ja esitetään niin tiukasti, että se tekee bändistä elämyksen.

Itse en noin junnaavaa musiikkia edes
jaksaisi tehdä. Luultavasti masentuisin siihen aika nopeasti.

problem child kirjoitti:

Mukava huomata että on muitakin AC/DC- faneja jotka eivät sentään ihan kaikkea niele mitä bändi julkaisee. Erityisesti noista sanoituksista olen täysin samaa mieltä edelläkirjoittaneen kanssa. Lyriikat ovat olleet lähes poikkeuksetta aivan mitäänsanomattomia TRE levystä lähtien kun sanoitusvastuu siirtyi Youngin veljeksille. Kun tulevasta albumista huhuiltiin jokunen vuosi sitten, kerrottiin että Brian olisi jälleen palannut kynän varteen. Joten ainakin itselleni oli suuri pettymys kun huomasin että kaikki 15 uutta biisiä ovat täysin Young&Young käsialaa. Kiistaton tosiasiahan on että Bon Scott oli sanoittajana ja tarinankertojana aivan omaa luokkaansa. Mutta täytyy muistaa että myös Brian kynäili varsinkin alkuaikoinaan todella vahvoja tekstejä/tarinoita jotka hakkaa mennen tullen viime levyjen kovin irralliset ja "fraasimaiset hokemat" joissa ei ole oikein päätä ei häntää. Tosin onhan se niin että AC/DC:n musiikin pääpaino on aivan jossain muualla kuin lyriikoissa mutta hyvä teksti vain vahvistaisi biisin kokonaiskuvaa.

Sitten tuosta soitto/riffipuolesta joka on aina ollut bändin vahvinta osa-aluetta. AC/DC:n musiikkihan on ainakin päällisin puolin hyvin yksinkertaista. Asia saa kuitenkin aivan uusia ulottuvuuksia kun perehtyy tarkemmin miten ne jätkät sen homman todellisuudessa hoitaa. Se ote, tapa ja tyyli on parhaimmillaan silkkaa neroutta, kiitos Malcolm Youngin. Täytyy tietää milloin soittaa, mitä soittaa ja miten sen soittaa.

Se kaivo, josta AC/DC biisinsä ammentaa ei ole suuren suuri. Vaatii kyllä uskomatonta kekseliäisyyttä että saa väännettyä aina uusia riffejä niin vähistä tarpeista kun käytössä on suunnilleen vain ne E,A,D ja G soinnut. Youngin veljiltäkään se ei aina onnistu, valitettavasti. Varsinkin uudemmassa tuotanossa yritetään "kikkailla" noilla muutamilla soinnuilla mutta tulos on aika tasapaksua perus huttua. Toivoisin hartaasti kuulevani uudelta levyltä vielä sellaista matskua kuin ennen vanhaan jolloin biisien rakenne oli jopa yksinkertaisempi mutta biisit ja niiden teho perustui rytmiikalle (Phil&Cliff) ja sille armottomalle Malcolmin komppaamiselle. Miettikääpäs biisejä: Let there be rock, Bad boy boogie, Up to my neck in you jne.. suoraviivaisia, todellisia rock biisejä joissa ei paljon kikkailla. Kyseistä matskua AC/DC:ltä ei valitettavasti ole tullut enää pitkiin aikoihin vaikka juuri tuon tyyppisissä biiseissä bändi on aina ollut parhaimmillaan. Toivottavasti noista helmistä pääsee nauttimaan vielä edes livenä?

Kaikesta kritiikistä huolimatta AC/DC on edelleen maailman paras rock orkesteri. Uusi sinkku, olkoonkin sitten turvallinen ja hieman yllätyksetön, oli itselleni kokonaisuudessaan ihan positiivinen yllätys; vaikkei riffi kovin erikoinen olekaan on kertsi tarttuva ja soundit mallikelpoiset, paremmat kuin pitkiin aikoihin. Runsas radiosoitto on taattua, kuten varmaan oli suunniteltukin. Lisäksi bändin soitosta ja laulusta on poissa kaikki se väkinäisyys joka parilla edellisellä levyllä on ainakin minua vaivannut. Odotukset ovat korkealla!

Lue lisää

Kuvasit riffiasian paremmin kuin minä. Riffien tason heikentyessä ja koukkujen ehtyessä on tosiaan ruvettu ongelmaa kompensoimaan rakenteellisella "kikkailulla". Hyvä esimerkki on minusta ensimmäisen BB-sinkun B-puoli "Caught With Your Pants Down" (siis BB=Ballbreaker eikä Big Brother, vaikka biisin nimi sopisi hyvin molempiin!). Kyseessä on melkoinen pienten riffien "medley", jossa rakennusaineita on AC/DC-biisiksi vähän turhankin paljon, jossa palat kyllä sopivat miten kuten yhteen mutta eivät muodosta mielenkiintoisia kontrasteja, ja jonka rytmikitarointi yleisesti uudelleenlämmittelee aika läpinäkyvästi erit. Whole Lotta Rosie-klassikkoa.

Onnistunuttakin rakenteella "kikkailua" AC/DC on alunperin harrastanut. Minusta FOTS-albumin biisi Landslide on mahtava pienten riffien vuoristorata, mutta siinäpä riffeissä onkin jotain sellaista tuoreutta (katse vielä eteenpäin eikä taaksepäin) ja mielenkiintoisia kontrasteja joka myöhemmästä tuotannosta puuttuu.