Moi!
Onko kukaan perheellinen tällä palstalla miettinyt sitä, että miltä se lapsesta tunttuu kun vanhemmat käyvät vieraissa. On meinaa todella naurattavaa lukea tällä palstalla, kun perheelliset ihmiset selittävät kuinka virkistävää on käydä vieraissa ja päälle kehtaavat vielä sanoa, että kuinka hyviä isiä ja äitejä he ovat. Kyllä jos ajatus maailma on noin yksinkertainen, niin olettekohan te vielä aikuiseksi kasvanneet ? Jos olette, niin VITUN kieroiksi sellaisiksi.
Omakohtainen kokemus pettämisestä oli, kun löysin 13 vuotiaana kotoa äitini vieraan miehen kanssa.
Tulin aikaisemmin koulusta kotiin, kun ketään ei pitänyt olla kotona. Isäni oli komennuksella ja äidin piti olla töissä. Oli todella järkyttävää löytää äiti makuhuoneesta vieraan miehen kanssa täyessä touhussa. Olis kuin maailma tippunut niskaan. Kaikki se mitä vanhempani olivat opettaneet käyttäytymisestä ja arjen pelisäännöistä menetti sillä hetkellä merkityksensä. Se viha mitä silloin tunsin on vielä tänäkin päivä sanoin kuvaamatonta. Ja voi sitä selittelyä ja syyttelyä mikä alkoi saman tie. Äitini möykäs vain minulle siitä miksi tulet jo tähän aikaan kotiin koulusta. Vielä samana ilta äitini pyysi minulta, etten kertoisi tapahtuneesta isälleni, kun hän palaisi komennukseltaan. Lupauduin tähän ja sain muistaakseni siitä hyvästä jokusen satasen. Vanhempani erosivat noin puolen vuoden kuluttua tästä epsodista. En tiedä oikein vielä tänäkään päivänä mikä oli varsinainen eron syy ja oliko äiti kertonut isälleni syrjähypystään. Kaikista inhottavinta erossa oli se, että jouduin jäämään äitini luokse asumaan, koska isäni ei voinut töittensä takia ottaa minua luoksensa. Kaksi pitkää vuotta asuin äitini kanssa, jonka jälkeen mummi ja ukki ottivat minut luoksensa asumaan, koska en tullut tietystä syystä enään äitini kanssa toimeen. Syytin äitiäni erosta ja sana huora tuli aina esille kuin pienikin riita alkoi.
Nyt vanhempana asioita osaa tietenkin katsoa vähän monesta eri kantista, kuin 13 vuotiaana, mutta se kokemus minkä silloin tunsi ei lähde mielestä koskaan. Äitiini on vielä näin 15 vuodenkin jälkeen aika jäiset välit ja kaikki mitä se puhuu tuntuu valheelta ja selittelyltä.
Jotenka tajuatteko te pettävät perheelliset kuinka itsekkäitä ihmisiä te olette. Se että te JÄNNITYSTÄ hakemalla otatte riskin, jonka seurauksena voi olla ero. Ero on aina paska homma lapselle. Hyvää eroa ei ole olemassakaan, paitsi tietenkin väkivaltaisissa tapauksissa. Minun käsittääkseni vanhemmat ovat lapsia varten, ei lapset vanhempia varten. Lapset joutuu aivan turhan usein vanhempien riitojen pelinappuloiksi ja sivusta kärsijöiksi. Ja jos tämä johtuu yksi siitä, että rouva tai herra saa vähän vierasta, niin ei ole paljoo perheessä lapsille arvoa annettu. Kehdataan vielä väittää että ollaan hyviä vanhempia. VITTU HÄVETKÄÄ!!!!!!!!
NIM.
Uhri
Onko kukaan perheellinen tällä palstalla miettinyt sitä, että miltä se lapsesta tunttuu kun vanhemmat käyvät vieraissa. On meinaa todella naurattavaa lukea tällä palstalla, kun perheelliset ihmiset selittävät kuinka virkistävää on käydä vieraissa ja päälle kehtaavat vielä sanoa, että kuinka hyviä isiä ja äitejä he ovat. Kyllä jos ajatus maailma on noin yksinkertainen, niin olettekohan te vielä aikuiseksi kasvanneet ? Jos olette, niin VITUN kieroiksi sellaisiksi.
Omakohtainen kokemus pettämisestä oli, kun löysin 13 vuotiaana kotoa äitini vieraan miehen kanssa.
Tulin aikaisemmin koulusta kotiin, kun ketään ei pitänyt olla kotona. Isäni oli komennuksella ja äidin piti olla töissä. Oli todella järkyttävää löytää äiti makuhuoneesta vieraan miehen kanssa täyessä touhussa. Olis kuin maailma tippunut niskaan. Kaikki se mitä vanhempani olivat opettaneet käyttäytymisestä ja arjen pelisäännöistä menetti sillä hetkellä merkityksensä. Se viha mitä silloin tunsin on vielä tänäkin päivä sanoin kuvaamatonta. Ja voi sitä selittelyä ja syyttelyä mikä alkoi saman tie. Äitini möykäs vain minulle siitä miksi tulet jo tähän aikaan kotiin koulusta. Vielä samana ilta äitini pyysi minulta, etten kertoisi tapahtuneesta isälleni, kun hän palaisi komennukseltaan. Lupauduin tähän ja sain muistaakseni siitä hyvästä jokusen satasen. Vanhempani erosivat noin puolen vuoden kuluttua tästä epsodista. En tiedä oikein vielä tänäkään päivänä mikä oli varsinainen eron syy ja oliko äiti kertonut isälleni syrjähypystään. Kaikista inhottavinta erossa oli se, että jouduin jäämään äitini luokse asumaan, koska isäni ei voinut töittensä takia ottaa minua luoksensa. Kaksi pitkää vuotta asuin äitini kanssa, jonka jälkeen mummi ja ukki ottivat minut luoksensa asumaan, koska en tullut tietystä syystä enään äitini kanssa toimeen. Syytin äitiäni erosta ja sana huora tuli aina esille kuin pienikin riita alkoi.
Nyt vanhempana asioita osaa tietenkin katsoa vähän monesta eri kantista, kuin 13 vuotiaana, mutta se kokemus minkä silloin tunsi ei lähde mielestä koskaan. Äitiini on vielä näin 15 vuodenkin jälkeen aika jäiset välit ja kaikki mitä se puhuu tuntuu valheelta ja selittelyltä.
Jotenka tajuatteko te pettävät perheelliset kuinka itsekkäitä ihmisiä te olette. Se että te JÄNNITYSTÄ hakemalla otatte riskin, jonka seurauksena voi olla ero. Ero on aina paska homma lapselle. Hyvää eroa ei ole olemassakaan, paitsi tietenkin väkivaltaisissa tapauksissa. Minun käsittääkseni vanhemmat ovat lapsia varten, ei lapset vanhempia varten. Lapset joutuu aivan turhan usein vanhempien riitojen pelinappuloiksi ja sivusta kärsijöiksi. Ja jos tämä johtuu yksi siitä, että rouva tai herra saa vähän vierasta, niin ei ole paljoo perheessä lapsille arvoa annettu. Kehdataan vielä väittää että ollaan hyviä vanhempia. VITTU HÄVETKÄÄ!!!!!!!!
NIM.
Uhri
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olet uhri ihan oikeassa, lapsen asemasta perheessä, jossa ollaan uskottomia, ei ole kirjoitettu jostain syystä juuri lainkaan. Juuri tällaiset lapset(ja myös me jo aikuiset "pettäjän"lapset) voivat kertoa, millaiset jäljet vanhemman uskottomuus jättää loppuiäksi!
Olen kokenut samanikäisenä kuin sinäkin, miltä tuntuu olla lapsena kun toinen vanhemmista pettää. Minun perheessäni se oli isäni (joka oli kyllä oiken lapsirakas, sosiaalinen ja ihailtu muiden aikuistenkin silmissä) mutta äidilleni hän ei kunnioitustaan näyttänyt suovan.. Äitini sai tietää isäni suhteesta toiseen naiseen puhelinsoiton ja kirjeen välityksellä.
Vaikka kaikesta on jo n. 25 vuotta aikaa,muistan kaiken vieläkin niin selvästi. Muistan kuinka olin vihainen ja loukkaantunut isälleni. En pelkästään äitini vuoksi, vaan koska tunsin meidät lapset myös loukatuiksi. Ettei isä välitä meistäkään niin paljoa, on valmis riskeeraamaan meidätkin jonkun hutsun vuoksi...No, äitini ei ottanut isästä eroa ja ehkä vanhemmuuttaan isänikin viisastui (tai sitten vakavan sairauden myötä) ja loppuvuodet he olivat ainakin minun mielestäni suht'koht' onnellisia isäni kuolemaan asti (98).
Kaiken surun lisäksi mitä silloin nuorena teininä koin, päätin ohjenuoran itselleni, nimittäin: NIIN KOVAA MIEHEN PULAA MINULLE EI TULE ETTÄ MENISIN SEKAANTUMAAN VARATTUUN MIEHEEN!! Ja uskokaa te ns. toiset naiset, ei ole ollenkaan vaikeaa, vapaita miehiä kyllä löytyy! Ja jos ei sattuisi löytymään, se ei anna teille oikeutta viedä ns. varattua miestä ja aiheuttaa - vain itsestänne ja omia halujanne ajatellen - tuskaa viattomille ihmisille.
Kun on kerran läheltä nähnyt, miten paljon tuskaa, surua, epätoivoa ja kyyneliä toisen vanhemman syrjähyppy/hypyt toiselle vanhemmalle tuottavat, ei ikinä itse halua semmoista surua kenellekkään tuoda.
Itse olen omalla kohdallani välttynyt uskottomilta miehiltä, oma mieheni jakaa samat perusarvot suhteelle ja saman säännön aion opettaa myös tyttärellemme, sitten kun hän aikoinaan alkaa pojista kiinnostuun.
Uhri, voisit helpottaa omaa oloasi parantamalla välisi äitiisi. Jos sinä et anna äidillesi mahdollisuutta tähän niin tulet katumaan sitä joskus myöhemmin. Hän on sentään äitisi, muista se. Virheitä me kaikki teemme, joskus isompia ja joskus pienempiä.
Samalla anteeksianto auttaa sinua joskus myöhemmin kun olet itse äiti. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tuollainen viha sisällä kannattaa jollain tapaa käsitellä, ja sen jälkeen sitten vaan jatketaan elämistä. Menneessä on aivan turha rypeä. Kaikilla meillä on omat paskat juttumme menneessä - miksi käyttää energiaa vanhan jauhamiseen?
Pettämistä ei tarvitse edes yrittää antaa anteeksi. Ei puolison eikä lapsen. Vielä pahempaa, jos äiti on käskenyt ja lahjonut itsekkäistä syistä lastaan valehtelemaan rakkaimmilleen. Miten voisi edes tulla toimeen ihmisen kanssa, jonka arvot eivät vastaa omia ja jonka kunnia on omissa silmissä täysin loattu. Puhumattakaan luottamuksen puutteesta.
Viha sisällä opettaa ja antaa voimia ohjaamaan elämän parempaan suuntaan. Uhrin Äiti ei ansaitse uutta mahdollisuutta.
Elämä on usein kohtuutonta ja epäreilua, mutta mikä pakko on vastata samalla mitalla, silmä silmästä? Vihaa saa kokea mutta jatkuva, pitkittynyt vihanpito on puhtaasti voimavarojen haaskausta. Sinänsä olen m30:n kanssa samaa mieltä ettei KAIKKEA tarvitsekaan antaa anteeksi, mutta jossakin vaiheessa on parempi vaan jatkaa elämää ja yrittää unohtaa.
Toisaalta tässä on kyse myös temperamentista. Toisia ohjaa enemmän viha, kateus ja kauna eteenpäin, toisia taas jotkut muut asiat. Mikään pakkohan meidän ei ole olla samasta muotista (luojan kiitos :)).
Miten ihmeessä olet onnistunut pitämään etäiset välit äitiisi jo 15v?? Siihen tarvitaan enemmän vihaa kuin mitä äitisi teko edellyttää...
Viimeistään 18 vuotiaana mielestäni pitäisi huomata, että vanhemmilla on myös oma elämä, tunteet ja ajatukset, joista he eivät puhu lapsilleen. Äitisi vehtaaminen toisen miehen kanssa ei ollut tarkoitettu Sinun silmillesi eikä tietoosi vaan se oli vahinko.
Itse olet aikuinen vasta sitten, kun voit kuvitella itsesi äitisi paikalla vastaavassa tilanteessa. Lapsen ja aikuisen välinen suurin ero on juuri siinä, että lapsi ei kykene ottamaan huomioon toisia ihmisiä, etenkään vanhempiaan. He eivät salli vanhemmilleen virheitä eikä yleensä kodin ulkopuolista elämääkään ;D. On erittäin lapsellista kuvitella, että vanhemmat ovat VAIN lapsia varten.
"itse olet aikuinen vasta sitten, kun voit kuvitella itsesi äitisi paikalla vastaavassa tilanteessa."
Naurettavaa, tässä tapauksessahan viha johtuu juuri siitä suuresta inhosta äidin tekemiä juttuja kohtaan. Tälläisessä tapauksessa ei yksin kertaisesti voi ja oikeastaan saakaan asettua toisen paikalle, hyväksyä asiaa, jonka omat arvot niin vahvasti kieltävät.. Parisuhde perustuu luottamukseen, ja parisuhde on täysin turha ilman sitä. Tässä tapauksessa äiti petti sekä lapsen että miehensä luottamuksen erittäin petollisella tavalla enkä itsekään varmasti antaisi anteeksi pettämistä, en ikinä!
"he eivät salli vanhemmilleen virheitä eikä yleensä kodin ulkopuolista elmääkään." Jos kodin ulkopuolinen elämä tarkoittaa toisia suhteita, en varmasti sellaista hyväksy vanhemmilleni! Jo tavallinen pettäminen vaikkapa tuttava piirissä on kuvottava teko, mutta kun ihminen, joka on sinulle roolimallina ja suurimman luottamuksesi alaisena pettää kaikki opettamansa arvot, ei minusta edes tarvitse yrittää antaa anteeksi. Anteeksi anto tulee jos se tulee..
Mihin ne omat arvot katoavat jos yrittää ymmärtää muita? Ei sitten niin mihinkään. Ja juuri se on aikuista, että kykenee käsittelemään toisten mielipiteitä, tunteita ja tekoja, vaikka ne olisivat täysin päinvastaisia kuin omat.
Nykyisin taitaa vain olla niin, että pullamössösukupolvi ei osaa käsitellä omiakaan tunteita niin miten he sitten kykenisivät pohtimaan niitä toisen kannalta?
Anteeksi ei toki tarvitse antaa, mutta siinä tekee itselleen sekä muille karhunpalveluksen. Niin kauan kuin jää "uhrin" asemaan, on häviäjä. Voittajia ovat vain ne, jotka hyväksyvät vallitsevat tosiasiat ja sopeutuvat niihin. Se ei suinkaan merkitse omista arvoistaan luopumista, ei ikinä!
Sheena oli minusta aivan oikeassa tuolla aiemmin, että kun pystyy hyppäämään toisen pöksyihin ja katsomaan tilannetta sieltä käsin, on jo hemmetin pitkällä YMMÄRTÄÄ elämää. Vihanpito on kuten aiemminkin kommentoin aivan turhaa energian haaskia.
Anteeksi voi antaa, mutta toki on ihmisiä jotka eivät sitä ansaitse, kun eivät millään älyä, että heissä itsessäänkin on jotain pahasti vialla. Kategorisesti kaikkien pettäjien tuomitseminen on kuitenkin virhe, koska jokainen meistä on yksilö ja näin ollen jokaisella meillä on mahdollisuus ottaa opiksi virheistämme, tai sitten niin kuin eräät, eivät ota opikseen vaan tekevät samat virheet aina uudestaan ja uudestaan.
Ihminen on aikuinen vasta kun käy vieraissa? Kömmi takaisin äitis kohtuun!!!
itse. Tuossa edellä ei kukaan väittänyt noin.
Tuttu tunne, meillä tosin niin päin että isukki oli se jolla ei ne housut pysyneet jalassa. Ei onneksi itse tarvinnut todistaa kiinnijäämistä, mutta shit hits the fan yhä uudelleen ja uudelleen kun lapsillekin on pikkuhiljaa kerrottu mikä vanhempien välillä mätti. Itselläkin on ikää jo lähempänä kolmekymmentä, ja yhä pistää vihaksi kun ajattelee että isällä on ollut pitkiä avioliiton ulkopuolisia suhteita ja loppuperhe on siinä sivussa elänyt jotain helvetin kulissielämää. Pirustako tuota tietää vaikka perinnönjakoon ilmestyisi pari sisko-/velipuolta lisää...
Eipä ole isän kunnioitus huipussaan ainakaan mulla. Jokainen tekee virheitä joo, mutta miksi ne on niin helvetin vaikea tunnustaa ja korjata se mikä korjattavissa on rehellisesti, miksi pitää valehdella valehtelemasta päästyään? Vanhemmat eivät elä lapsiaan varten eivätkä lapset vanhempiaan, mutta valitettavasti ne vanhempien tekemiset heijastuvat lapsiin. Aina.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.cgi?category=1000000000000005&conference=500000000000010&posting=22000000000848999
.. että jos vanhemmat pakottavat itsensä elämään suhteessa (missä eivät ole onnellisia) vain lasten takia, taatakseen lapsille "turvallisen ja onnellisen" kodin, niin myös vanhempien tunteet heijastuvat lapsiin. Lapset kyllä huomaavat, jos vanhemmilla ei ole välit kunnossa, tai jos eletään ihan vihan voimin. Ei se ole hyväksi lapselle, eikä vanhemmalle, sillä mitä arvoja tuollainen elämä opettaa lapselle? Lapset näkevät jatkuvasti miten haljusti äiti/isä kohtelee puolisoaan.. Vanhemmat ovat lapsilleen roolimalleja, eikä ole reilua lasta kohtaan näyttää että "tätä tämä avioliitto on." Tällöin helpompi ratkaisu on mielestäni vanhempien ero, jolloin lapsi pääsee elämään kodissa, missä ahdistus, tuska ja viha eivät täytä kaikkia päiviä.
mielipide, ei pidä pillastua.
-S-
Olen tainnut aiemminkin näillä palstoilla tämän kertoa, mutta en juuri täällä.
Joskus vanhempien ero on lapsen helpotus. Minä itse toivoin vanhempieni eroavan siinä vaiheessa kun aloin jostain ihmisten välisistä jutuista muka jotain ymmärtää. Ei ollut kiva kasvaa kodissa, katsella vanhempia, jotka vain sietivät toisiaan sivistyneesti selvinpäin ollessaan ja ryypätessäänkin täysin erillään, sitten riidellen ja.. Niin, loppu on historiaa. Aikuisena kysyin äidiltä, miksi he eivät eronneet kun eivät kerran enää vuosiin olleet toisiaan rakastaneet, kunnioittaneet tai edes kummemmin välittäneet. Kuulemma minun takia, lapsen takia piti pysyä yhdessä.
On se niin kiva tietää, että äiti otti turpiinsa minun takia - eniten henkisesti mutta välillä ihan konkreettisestikin..
voisiko niiltä lapsilta joskus edes kysyä jotakin? Vaikka edes sitten kun ne on lähempänä kymmentä.. Vastaus voi yllättää!
"..virkistävää on käydä vieraissa ja päälle kehtaavat vielä sanoa, että kuinka hyviä isiä ja äitejä he ovat"
Oletko koskaan ajatellut
- ettei kaikki vieraissa kävijät kehuskele omilla kasvatustaidoillaan? Kehuskeliko äitisikään? Olit kuitenkin oppinut häneltä paljon.
- että moni, joka ei käy vieraissa, on muuten täysin kelvoton kasvattaja?
- että vanhempien välit voivat olla huonot muistakin syistä kuin pettämisestä?
- mitä mahtoikaan isäsi komennuksillaan tehdä? Et ollut mukana, et voi tietää. Äitisi saattaa aavistaa, vaikkei tietäsikään.
- millainen ihminen äitisi pohjimmiltaan on? Vihatessasi häntä, et pysty koskaan tuntemaan häntä oikeasti.
- haluaisitko yllättää ketään toisia "täydessä touhussa"? Miltä se tuntuisi? Miltä tuntuisi jos itse tulisit yllätetyksi? Vaikkapa äitisi taholta nuorena? Isäsi taholta vanhempana? Ystävien, sukulaisten? Yleensä ihmiset eivät halua tulla yllätetyksi, vaikka harrastaisivat avioseksiä. Siinäkin on suutahduksen ja selittelyn paikka.
- miksi sinun pitää edelleen olla uhri?
Minulla on monia esimerkkejä riipaisevista ihmiskohtaloista, joita moni ei osaa edes kuvitella.
Oletko ajatellut miten prostituoitujen lapset pärjäävät tässä elämässä? Kehuskelevatko tuon alan ammattilaiset lastenkasvatustaidoillaan? Pyrkivätkö he salaamaan asian lapsiltaan? Tuntevatko heidänkin lapsensa olevansa uhreja? Minua hämmästyttää miten toiset lapset ja nuoret näyttävät selviytyvän asiasta kuin asiasta, vain puskien eteenpäin, ilman mitään pahempaa kaunaa vanhempiaan kohtaan.
Lapset kärsivät vanhempiensa rikoksista, alkoholin, päihteiden ym. käytöstä ja vanhemmat kärsivät lastensa. Eikö se jos mikä ole toisen luottamuksen pettämistä? Jos lapsi lähtee rikoksenpolulle niin pitäisikö vanhemmat heti hylätä hänet? Tai tosinpäin? Eikö ihmiset ole juuri toisiaan varten, että selviytyisivät paremmin?
Yhtään vähättelemättä sinun kokemustasi voin ihan vilpittömästi sanoa, että se oli lievä siihen nähden mitä jotkut toiset ovat kokeneet ja minkä kanssa he elävät jokapäivä. Ei ongelmitta, mutta selviten niistä, yhdessä.