Tuli kirjoitettua niin pitkä avaus, että tiivistän olennaisimman pointtini vielä tähän alkuun: Uskon, että monille ihmisille ongelmia parin löytämisessä ja toisaalta parisuhteen rakentamisessa tuottavat epärealistiset odotukset suhteen kaikkivoipaisesta autuudesta ja alitajuinen oletus, että on olemassa jokin muotti siitä, millainen toisen kuuluu olla ja miten kuuluu käyttäytyä. Eli ongelma on kykenemättömyys kohdata toinen ihminen yksilönä.
Jos haluaa aiheesta kanssani keskustella enemmän, joutuu lukemaan koko avauksen ja joutuu vieläpä ymmärtämään lukemansa. En vain jaksa ruveta enää vänkäämään tahallisten väärinymmärtäjien kanssa. Eli jos en vastaa, saatte aivan rauhassa kuvitella sen johtuvan siitä, että olette oikeassa.
Aiheen pohjustukseksi kerron ensimmäisestä "poikaystävästäni". Jo siitäkin syystä, että kun olen niin paljon kertonut tapauksista, jolloin sain ujolta mieheltä pakit heti kättelyssä, on mukava välillä kertoa niistäkin kerroista, jolloin on sentään päässyt hiukan etenemään:
Olin itse silloin 16-vuotias ja hän oli vuoden nuorempi. Yleisen mielipiteen mukaan hän oli friikki ja nörtti, mutta minun mielestäni todella söpö ja ihana (sellainen joukon laitamilla viihtyvä hiippari, joka helposti karahti punaiseksi ja tuijotti mykkänä maahan, jos joku vieraampi ihminen häntä puhutteli). Hän oli kiinnostunut tietokoneista, konemusiikin tekemisestä ja avaruudesta. Olimme olleet kavereita jo joitakin vuosia, samassa ystäväporukassa lähes päivittäin. Jossain vaiheessa hän alkoi käydä luonani kylässä yhä enemmän, ensin muiden kavereiden kanssa ja sitten yhä useammin yksin - pelaamassa tietokoneella.
No tulihan siinä tietysti juteltuakin paljon, kun kahdestaan olimme tuntikausia sulkeutuneena huoneeseeni (mitä nyt äiti välillä toi mehua & voileipiä ja muistutti ulkoilman tarpeellisuudesta). Puhuimme avaruudesta, elämästä maapallolla ja sen ulkopuolella, elämän tarkoituksesta, onnellisuudesta, hyvän elämän käsitteestä... Olin ollut jo pari-kolme vuotta häneen salaa ihastunut ja tuskittelin, kun en tiennyt, vetikö häntä päivittäin luokseni tietokone vai minä. Sitten tein päätöksen, keräsin vielä kaksi viikkoa rohkeutta ja lopulta sain kuin sainkin kakaistua suustani: "Alkaisitko sä mun poikakaveriksi?" Hän katsoi minua hämmästyneenä ja vastasi: "Mä luulin, että mä olen jo."
No, sitten "seurustelimme" puoli vuotta. Sen ajanjakson aikana pussasimme neljä (4) kertaa ja kerran (1) kävelimme ulkona käsi kädessä. Enimmäkseen pelasimme tietokoneella. Juttelu vähentyi, kunnes tyrehtyi oikeastaan kokonaan, ja tunnelma muuttui vaivautuneeksi. Myönnän kyllä nyt, että vika oli minussa. Olin kuvitellut seurustelun muuttavan kaiken ja olin ymmälläni ja turhautunut, kun mikään ei muuttunutkaan, paitsi huonompaan suuntaan. Seurustelu loppui, kun eräänä iltana sanoin hänelle, että haluaisin pussailla useammin, ja hän vastasi, että hänen mielestään meillä oli ollut paljon hauskempaa silloin, kun emme pussailleet ollenkaan.
Otin sen henkilökohtaisesti, mitenpä muutenkaan...
Myöhemmin oli helppo huomata, että hän oli täysin oikeassa. Meillä oli aina ollut tosi hauskaa yhdessä, kunnes minä pilasin kaiken vaatimalla tunnustettua seurustelustatusta ja asettamalla hänelle yhtäkkiä ääneenlausumattomia odotuksia, joita hän ei tietenkään pystynyt täyttämään.
Tosin minun näkökulmastani katsottuna hän oli pilannut kaiken, kun ei käyttäytynyt, kuten poikaystävän olisi kuulunut käyttäytyä. Silloin en tosin pystynyt sanallistamaan toiveitani edes itselleni saati sitten hänelle. (Ja pirun hölmöiltähän ne olisivat omaankin korvaani kuulostaneet, jos olisin sen tehnyt.) Vasta pari vuotta lisäperspektiiviä saatuani näin selkeästi, että seurustelun myötä hänen olisi "kuulunut" taikaiskusta muuttua sarjafilmien sankariksi, joka nostaa minut vahvoille käsivarsilleen, vuodattaa korviini rakkauden sanoja, saa minut heikoksi kiihkeällä katseellaan, kaataa hellästi vuoteeseen (joka on mieluusti silkkilakanoin pedattu, ehkä jopa ruusun terälehtien peitossa) ja...
Jälkeenpäin olen ollut erittäin tyytyväinen siitä, että emme harrastaneet seksiä. En todellakaan olisi ollut 16-vuotiaana henkisesti riittävän kypsä seksiin, vaikka fyysisesti olinkin, ja odotin ensikokemuksia innokkaasti. Tietysti pidin itseäni täysin aikuisena, kuten kaikki sen ikäiset varmaankin tekevät. Ja vaikka omasta mielestäni haaveilin seksistä hänen kanssaan, eivät fantasiatkaan koskaan menneet sängyllä tapahtuvaa kiihkeää suutelemista pidemmälle.
Luulin kaipaavani seksiä, mutta oikeasti kaipasinkin prinsessasaturomantiikkaa. (Siinä vaiheessa ne ehkä olivatkin minulle vielä yksi ja sama asia...?)
Aina jaksetaan jauhaa siitä, kuinka porno vääristää nuorten miesten käsitykset seksistä. Samaan hengenvetoon olisi mielestäni aina syytä paasata myös siitä, miten vääristyneitä käsityksiä rakastumisesta ja parisuhteesta tytöille syötetään romanttisten elokuvien ja kirjojen voimin. Poikia sentään edes varoitellaan siitä, että porno ei ole totta, joten heidän periaatteessa pitäisi se tiedostaa. Toki tytötkin tietävät, että romantiikka on viihdettä, mutta tiedostavatko todella sen, mikä kaikki siinä on vääristynyttä? Ennen kuin on niitä ensimmäisiä seurustelusuhteita, ei ole kokemuspohjaa, johon suhteuttaa tulvehtivaa romantiikkasyötettä. Samoin kuin pornossa naisen rooli usein on olla vain miehen tarpeiden tyydyttäjä, on romanttinen sankari vailla omia tarpeita, alati täyttämässä naisen toiveet jo ennen niiden ääneen lausumista.
En ole toki kieltämässä romantiikkaa sen enempää kuin pornoakaan, mutta ihmettelen, miksi vain toisen vaaroista napistaan. Luulisi naisten yliodotusten tuottavan suhteissa aivan yhtä paljon ongelmia kuin miestenkin.
En lainkaan ihmettele pelimiesten menestystä. He tarjoavat naisille juurikin sitä kirjoista, lehdistä ja elokuvista tuttua yltiöromanttisuuden illuusiota. Enemmän jaksaa ihmetyttää se, kuinka paljon on naisia, joille kelpaavat illuusiot todellisuuden sijaan.
Minulla riittää oikeastaan enemmän ymmärrystä pelimiehille kuin heidän mukaansa lähteville naisille (poislukien tietenkin ne naiset, jotka hyvin tietävät, mistä on kyse, ja lähtevät matkaan vain seksin vuoksi). Pelimies tietää päämääränsä, hänelle on keinot sen saavuttamiseen ja hän käyttää niitä. Tämä logiikka on helppo ymmärtää.
Ehkä minulta riittää tuossa tilanteessa vähemmän ymmärrystä omalle sukupuolelleni siksi, että olen itse ollut samassa pisteessä, mutta jatkoin eteenpäin; On vaikea käsittää, miksi kukaan haluaisi jäädä matkan varrelle. Etenkään kun ei näytä siltä, että nämä naiset olisivat kovin onnellisia.
Kun pelimiehen päämäärä on selkeä ja realistinen (vaikkei se moraalinen olekaan), tuntuu siltä, että romantiikan illuusiosta, täydellisestä kumppanista ja kaikenvoittavasta rakkaudesta haaveksivien naisten päämäärä on täysin epärealistinen. Sen vuoksi sitä ei voikaan saavuttaa. Ja sen sijaan, että myönnettäisiin ja hyväksyttäisiin omat ja toisen puutteet ja rakennettaisiin yhteistä tulevaisuutta avoimen rehelliselle pohjalle, nakataankin pettymyksen aiheuttanut epätäydellinen mies yli laidan ja lähdetään etsimään seuraavaa täydellistä prinssiä. Tai vaihtoehtoisesti jäädään itkemään sellaisen elämässä viivähtäneen miehen perään, joka tarjosi suuren kuplan ja karisti paikan pölyt kannoistaan, ennen kuin se ehti puhjeta.
Olen joskus arvellut, että pelimies perustelee omaa käytöstään itselleen sillä, että hänhän antaa naisille juuri sitä, mitä he kaipaavat: Hetkellisen satuelämyksen. Mutta pysähtyykö pelimies koskaan miettimään sitä, että nämä hetken illuusiot saattavat vahvistaa naisen harhakäsitystä siitä, mitä "todellinen rakkaus sen oikean kanssa" on? Hetkellinen huuma ostetaan todelliseen vastavuoroisuuteen, rehellisyyteen ja avoimuuteen pohjautuvan suhteen mahdollistavan maailman- ja itsetuntemuksen kustannuksella.
Minun näkökulmastani katsottuna pelimiehen käytöksen moraalittomuus kiteytyykin siihen, että hän estää muiden henkistä kasvua eikä pode siitä syyllisyyttä. (Ja kenties käytös estää myös oman henkisen kasvun? En tiedä, kun en ole koskaan ollut pelimies, joten en voi käsitellä kuin naisnäkökulmaa. Seksipuolta en halua moralisoida - jos kaksi aikuista ihmistä vapaasta tahdostaan harrastaa seksiä, se ei kuulu kenellekään ulkopuoliselle.)
Kuinkahan monen epäonnistuneen parisuhteen takana ovat vääristyneet odotukset siitä, kuinka rakkaus voittaa kaiken ja elämä sen oikean kanssa on ikuista sunnuntaita, vailla minkäänlaista murhetta? Että täydellinen kumppani osaisi täyttää kaikki toiveet ja odotukset, myös ne ääneen lausumattomat. Eikä täydellisellä kumppanilla tietenkään itsellään olisi mitään tarpeita, hänhän eläisi vain toista ihmistä varten, tekisi aina kuten "kuuluu" tehdä, jotta toisen elämästä tulisi mahdollisimman hyvää ja hienoa (miten tuleekin Suuren isän teesit mieleen tässä vaiheessa).
Suurin osa näistä odotuksista on tietenkin alitajuisia. Ei kai kukaan normaalijärkinen ihminen pystyisikään sanomaan ääneen lausetta, joka alkaa "miehen/naisen kuuluu..." ja vielä sen jälkeen olettaa, että hänet otetaan vakavasti.
Elämä ei ole helppoa eikä reilua. On se silti ihanaa, joten miksi paeta pilvilinnoihin? Realisti voi olla tarvitsematta rypeä kyynisyydessä. Arjen romantiikka syntyy toisen todellisten tarpeiden huomioimisesta eikä niillä ole yleensä mitään tekemistä kynttiläillallisten, serenadien tai itsekirjoitettujen rakkausrunojen kanssa.
Kuinkahan oikeasti reagoisin, jos joku mies vielä joskus yllättäisi minut koristelemalla sängyn ruusun terälehdillä? Varmaan rupeaisin rähjäämään miesparalle, että: "saat kyllä jumalauta itte siivota kun oot kerran itte sotkenutkin!"
Silkkilakanatkin ovat todellisuudessa hiostavia.
Jos haluaa aiheesta kanssani keskustella enemmän, joutuu lukemaan koko avauksen ja joutuu vieläpä ymmärtämään lukemansa. En vain jaksa ruveta enää vänkäämään tahallisten väärinymmärtäjien kanssa. Eli jos en vastaa, saatte aivan rauhassa kuvitella sen johtuvan siitä, että olette oikeassa.
Aiheen pohjustukseksi kerron ensimmäisestä "poikaystävästäni". Jo siitäkin syystä, että kun olen niin paljon kertonut tapauksista, jolloin sain ujolta mieheltä pakit heti kättelyssä, on mukava välillä kertoa niistäkin kerroista, jolloin on sentään päässyt hiukan etenemään:
Olin itse silloin 16-vuotias ja hän oli vuoden nuorempi. Yleisen mielipiteen mukaan hän oli friikki ja nörtti, mutta minun mielestäni todella söpö ja ihana (sellainen joukon laitamilla viihtyvä hiippari, joka helposti karahti punaiseksi ja tuijotti mykkänä maahan, jos joku vieraampi ihminen häntä puhutteli). Hän oli kiinnostunut tietokoneista, konemusiikin tekemisestä ja avaruudesta. Olimme olleet kavereita jo joitakin vuosia, samassa ystäväporukassa lähes päivittäin. Jossain vaiheessa hän alkoi käydä luonani kylässä yhä enemmän, ensin muiden kavereiden kanssa ja sitten yhä useammin yksin - pelaamassa tietokoneella.
No tulihan siinä tietysti juteltuakin paljon, kun kahdestaan olimme tuntikausia sulkeutuneena huoneeseeni (mitä nyt äiti välillä toi mehua & voileipiä ja muistutti ulkoilman tarpeellisuudesta). Puhuimme avaruudesta, elämästä maapallolla ja sen ulkopuolella, elämän tarkoituksesta, onnellisuudesta, hyvän elämän käsitteestä... Olin ollut jo pari-kolme vuotta häneen salaa ihastunut ja tuskittelin, kun en tiennyt, vetikö häntä päivittäin luokseni tietokone vai minä. Sitten tein päätöksen, keräsin vielä kaksi viikkoa rohkeutta ja lopulta sain kuin sainkin kakaistua suustani: "Alkaisitko sä mun poikakaveriksi?" Hän katsoi minua hämmästyneenä ja vastasi: "Mä luulin, että mä olen jo."
No, sitten "seurustelimme" puoli vuotta. Sen ajanjakson aikana pussasimme neljä (4) kertaa ja kerran (1) kävelimme ulkona käsi kädessä. Enimmäkseen pelasimme tietokoneella. Juttelu vähentyi, kunnes tyrehtyi oikeastaan kokonaan, ja tunnelma muuttui vaivautuneeksi. Myönnän kyllä nyt, että vika oli minussa. Olin kuvitellut seurustelun muuttavan kaiken ja olin ymmälläni ja turhautunut, kun mikään ei muuttunutkaan, paitsi huonompaan suuntaan. Seurustelu loppui, kun eräänä iltana sanoin hänelle, että haluaisin pussailla useammin, ja hän vastasi, että hänen mielestään meillä oli ollut paljon hauskempaa silloin, kun emme pussailleet ollenkaan.
Otin sen henkilökohtaisesti, mitenpä muutenkaan...
Myöhemmin oli helppo huomata, että hän oli täysin oikeassa. Meillä oli aina ollut tosi hauskaa yhdessä, kunnes minä pilasin kaiken vaatimalla tunnustettua seurustelustatusta ja asettamalla hänelle yhtäkkiä ääneenlausumattomia odotuksia, joita hän ei tietenkään pystynyt täyttämään.
Tosin minun näkökulmastani katsottuna hän oli pilannut kaiken, kun ei käyttäytynyt, kuten poikaystävän olisi kuulunut käyttäytyä. Silloin en tosin pystynyt sanallistamaan toiveitani edes itselleni saati sitten hänelle. (Ja pirun hölmöiltähän ne olisivat omaankin korvaani kuulostaneet, jos olisin sen tehnyt.) Vasta pari vuotta lisäperspektiiviä saatuani näin selkeästi, että seurustelun myötä hänen olisi "kuulunut" taikaiskusta muuttua sarjafilmien sankariksi, joka nostaa minut vahvoille käsivarsilleen, vuodattaa korviini rakkauden sanoja, saa minut heikoksi kiihkeällä katseellaan, kaataa hellästi vuoteeseen (joka on mieluusti silkkilakanoin pedattu, ehkä jopa ruusun terälehtien peitossa) ja...
Jälkeenpäin olen ollut erittäin tyytyväinen siitä, että emme harrastaneet seksiä. En todellakaan olisi ollut 16-vuotiaana henkisesti riittävän kypsä seksiin, vaikka fyysisesti olinkin, ja odotin ensikokemuksia innokkaasti. Tietysti pidin itseäni täysin aikuisena, kuten kaikki sen ikäiset varmaankin tekevät. Ja vaikka omasta mielestäni haaveilin seksistä hänen kanssaan, eivät fantasiatkaan koskaan menneet sängyllä tapahtuvaa kiihkeää suutelemista pidemmälle.
Luulin kaipaavani seksiä, mutta oikeasti kaipasinkin prinsessasaturomantiikkaa. (Siinä vaiheessa ne ehkä olivatkin minulle vielä yksi ja sama asia...?)
Aina jaksetaan jauhaa siitä, kuinka porno vääristää nuorten miesten käsitykset seksistä. Samaan hengenvetoon olisi mielestäni aina syytä paasata myös siitä, miten vääristyneitä käsityksiä rakastumisesta ja parisuhteesta tytöille syötetään romanttisten elokuvien ja kirjojen voimin. Poikia sentään edes varoitellaan siitä, että porno ei ole totta, joten heidän periaatteessa pitäisi se tiedostaa. Toki tytötkin tietävät, että romantiikka on viihdettä, mutta tiedostavatko todella sen, mikä kaikki siinä on vääristynyttä? Ennen kuin on niitä ensimmäisiä seurustelusuhteita, ei ole kokemuspohjaa, johon suhteuttaa tulvehtivaa romantiikkasyötettä. Samoin kuin pornossa naisen rooli usein on olla vain miehen tarpeiden tyydyttäjä, on romanttinen sankari vailla omia tarpeita, alati täyttämässä naisen toiveet jo ennen niiden ääneen lausumista.
En ole toki kieltämässä romantiikkaa sen enempää kuin pornoakaan, mutta ihmettelen, miksi vain toisen vaaroista napistaan. Luulisi naisten yliodotusten tuottavan suhteissa aivan yhtä paljon ongelmia kuin miestenkin.
En lainkaan ihmettele pelimiesten menestystä. He tarjoavat naisille juurikin sitä kirjoista, lehdistä ja elokuvista tuttua yltiöromanttisuuden illuusiota. Enemmän jaksaa ihmetyttää se, kuinka paljon on naisia, joille kelpaavat illuusiot todellisuuden sijaan.
Minulla riittää oikeastaan enemmän ymmärrystä pelimiehille kuin heidän mukaansa lähteville naisille (poislukien tietenkin ne naiset, jotka hyvin tietävät, mistä on kyse, ja lähtevät matkaan vain seksin vuoksi). Pelimies tietää päämääränsä, hänelle on keinot sen saavuttamiseen ja hän käyttää niitä. Tämä logiikka on helppo ymmärtää.
Ehkä minulta riittää tuossa tilanteessa vähemmän ymmärrystä omalle sukupuolelleni siksi, että olen itse ollut samassa pisteessä, mutta jatkoin eteenpäin; On vaikea käsittää, miksi kukaan haluaisi jäädä matkan varrelle. Etenkään kun ei näytä siltä, että nämä naiset olisivat kovin onnellisia.
Kun pelimiehen päämäärä on selkeä ja realistinen (vaikkei se moraalinen olekaan), tuntuu siltä, että romantiikan illuusiosta, täydellisestä kumppanista ja kaikenvoittavasta rakkaudesta haaveksivien naisten päämäärä on täysin epärealistinen. Sen vuoksi sitä ei voikaan saavuttaa. Ja sen sijaan, että myönnettäisiin ja hyväksyttäisiin omat ja toisen puutteet ja rakennettaisiin yhteistä tulevaisuutta avoimen rehelliselle pohjalle, nakataankin pettymyksen aiheuttanut epätäydellinen mies yli laidan ja lähdetään etsimään seuraavaa täydellistä prinssiä. Tai vaihtoehtoisesti jäädään itkemään sellaisen elämässä viivähtäneen miehen perään, joka tarjosi suuren kuplan ja karisti paikan pölyt kannoistaan, ennen kuin se ehti puhjeta.
Olen joskus arvellut, että pelimies perustelee omaa käytöstään itselleen sillä, että hänhän antaa naisille juuri sitä, mitä he kaipaavat: Hetkellisen satuelämyksen. Mutta pysähtyykö pelimies koskaan miettimään sitä, että nämä hetken illuusiot saattavat vahvistaa naisen harhakäsitystä siitä, mitä "todellinen rakkaus sen oikean kanssa" on? Hetkellinen huuma ostetaan todelliseen vastavuoroisuuteen, rehellisyyteen ja avoimuuteen pohjautuvan suhteen mahdollistavan maailman- ja itsetuntemuksen kustannuksella.
Minun näkökulmastani katsottuna pelimiehen käytöksen moraalittomuus kiteytyykin siihen, että hän estää muiden henkistä kasvua eikä pode siitä syyllisyyttä. (Ja kenties käytös estää myös oman henkisen kasvun? En tiedä, kun en ole koskaan ollut pelimies, joten en voi käsitellä kuin naisnäkökulmaa. Seksipuolta en halua moralisoida - jos kaksi aikuista ihmistä vapaasta tahdostaan harrastaa seksiä, se ei kuulu kenellekään ulkopuoliselle.)
Kuinkahan monen epäonnistuneen parisuhteen takana ovat vääristyneet odotukset siitä, kuinka rakkaus voittaa kaiken ja elämä sen oikean kanssa on ikuista sunnuntaita, vailla minkäänlaista murhetta? Että täydellinen kumppani osaisi täyttää kaikki toiveet ja odotukset, myös ne ääneen lausumattomat. Eikä täydellisellä kumppanilla tietenkään itsellään olisi mitään tarpeita, hänhän eläisi vain toista ihmistä varten, tekisi aina kuten "kuuluu" tehdä, jotta toisen elämästä tulisi mahdollisimman hyvää ja hienoa (miten tuleekin Suuren isän teesit mieleen tässä vaiheessa).
Suurin osa näistä odotuksista on tietenkin alitajuisia. Ei kai kukaan normaalijärkinen ihminen pystyisikään sanomaan ääneen lausetta, joka alkaa "miehen/naisen kuuluu..." ja vielä sen jälkeen olettaa, että hänet otetaan vakavasti.
Elämä ei ole helppoa eikä reilua. On se silti ihanaa, joten miksi paeta pilvilinnoihin? Realisti voi olla tarvitsematta rypeä kyynisyydessä. Arjen romantiikka syntyy toisen todellisten tarpeiden huomioimisesta eikä niillä ole yleensä mitään tekemistä kynttiläillallisten, serenadien tai itsekirjoitettujen rakkausrunojen kanssa.
Kuinkahan oikeasti reagoisin, jos joku mies vielä joskus yllättäisi minut koristelemalla sängyn ruusun terälehdillä? Varmaan rupeaisin rähjäämään miesparalle, että: "saat kyllä jumalauta itte siivota kun oot kerran itte sotkenutkin!"
Silkkilakanatkin ovat todellisuudessa hiostavia.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Oli todella ilo lukea tekstiäsi. Se tuntui hyvin kypsän ja ajattelevan ihmisen tekstiltä. Jotenkin olen saanut sen mielikuvan, että olet sangen nuori mutta tekstistäsi paistoi läpi vahva elämänkokemus.
Itse tällaisena ikivanhana (40v) miehenä voisin sanoa myös, että eläisimme paljon onnellisimpina kun emme odottaisi kumppaneiltamme niin paljon. Ei toiselta ihmiseltä voi vaatia mitään. Kaikki mitä toisilta saamme on lahjaa. Itselleni tulee aina joskus treffeillä sellainen ole, että vastapuolella on ideaali kumppanista, jolle hän etsii vain sopivaa esittäjää. Ei siis etsitäkään aidosti toista ihmistä vaan ihmistä, joka parhaiten osaa esittää sitä mitä halutaan. Kohtaa tässä nyt sitten aidosti toinen ihminen.
Minä en millään usko, että ilmiö olisi sukupuolitettu. Olen varma, että miehillä on samanlaisia rooliodotuksia naisille. Miehet ovat kuitenkin ehkä hiukkasen realistisempia, koska heidän käsityksiinsä rakkaudesta ei romanttinen viihde ole vaikuttanut niin paljon kuin naisten. Jonkin verran kuitenkin.
Minusta kaikille ihmisille on vaikeaa kohdata toinen ihminen aidosti toisena. Parisuhteessa toinen nähdään helposti oman minän jatkeena.
Parisuhdetta etsittäessä toinen nähdään omien toiveiden ruumiillistumana tai antiteesinä, mutta aitoa kohtaamista tapahtuu harvoin.
Luulisin, että aika monet ihmiset olisivat onnellisia parisuhteen arjessa, jos heille ei jatkuvasti vakuuteltaisi että on olemassa ihan ylimaallista romantiikka tai täysin mieletöntä käsityskyvyn ylittävää seksiä. Alkaa mittaaminen.
Omaa kumppania alkaa verrata muihin potentiaalisiin kumppaneihin (tietysti hyvin pinnallisella tasolla). Tyytymättömyys kasvaa ja suhde alkaa oirehtia. Monesti riitojen taustalla on tiedostamaton halu erota, tiedostamaton halu päästä tavoittelemaan "parempaa" "romanttisempaa" tai "seksikkäämpää" kumppania. Seuraa ero ja uusi kumppani löytyy. Yllättävästi alkuhuuman mentyä mielen valtaa taas ajatus, että jossakin on jotain parempaa ja täydellisempää....sarjamonogamia- kierre on valmis.
Mukava huomata, etten ihan yksin ajatuksineni ole. Kun saisikin ihmiset ymmärtämään tuon viisauden, joka tekstissäsi oli:
"Ei toiselta ihmiseltä voi vaatia mitään. Kaikki mitä toisilta saamme on lahjaa."
Muistan, kun joskus teininä kysyin äidiltäni, mikä on elämän tarkoitus, ja hän vastasi yksinkertaisesti: "Olla onnellinen". Yritin inttää, että eikö elämän tarkoitus ole pikemminkin yrittää tehdä muista ihmisistä onnellisia, mutta äitini vastasi:"Voit käyttää vaikka koko ikäsi siihen, että yrität tehdä jonkun onnelliseksi, mutta et siinä onnistu, jos hän ei itse halua olla onnellinen".
Viime kädessä jokainen on vastuussa itsestään ja siitä, millaisen elämästään tekee. Se, mitä siihen toisilta saa lisää, on kaikki lahjaa, josta on syytä olla kiitollinen. (Mainittakoon vielä, että äitini ja minä päädyimme lopulta keskustelussa siihen, että oman onnellisuuden saavuttamisen vuoksi on olennaista pyrkiä tekemään muutkin onnellisiksi, koska tietoisuus siitä, että tuottaa surua muille vähentää omaa onnellisuutta. Mutta siitä huolimatta kukaan ei ole vastuussa toisen onnellisuudesta eikä velvollinen sitä lisäämään, sillä jokaisella on vastuu itsestään.)
Turhia rooliodotuksia on molemmilla sukupuolilla, siitä olen samaa mieltä. Ajattelin vain tuoda esiin lähinnä naisnäkökulmaa, kun ei ole pitkäkään aika siitä "ATM odottaa prinsessaa"-ketjusta, jossa vatvottiin niitä harhakuvia, joita AT-miehiksi itseään kutsuvilla usein on parisuhteen parantavasta voimasta ja naisten loppumattomasta lempeydestä ja ymmärryksestä.
Sukupuoleen katsomatta vaikeus kohdata toinen ihminen ihmisenä lienee siinä, että joutuu asettamaan itsensä niin alttiiksi. Jos on valmis näkemään ja hyväksymään toisesta myös viat ja heikkoudet, tulee samalla myöntäneeksi, että niitä on itsessäkin ja joutuu puolestaan hakemaan niille hyväksyntää.
Houkutus on suuri vain pystyttää kulissit ja suunnata energia niiden kiillottamiseen. Ja elämä kuluu siihen, että vakuutetaan toinen toistaan hyvällä roolisuorituksella...
Silloin odotellaan että työviikko alkaa ja pinna kiristyy koko ajan maananataita kohti mennessä.
Olisikin aina lauantaiaamu.
Mutta kukkaruukusta asiaan, olet oikeassa.
Ihmiset haaveilevat liikaa eivätkä halua kohdata todellisuutta. Asioita kaunistellaan ja jätetään sanomatta, lakaistaan maton alle. Typerää moinen.
Kun yhteiskunnat vaurastuvat tuo se mukanaan ihan erilaista tyytymättömyyttä.
Kun kaikki puitteet ovat muuten kunnossa, niin aletaan valikoiviksi ihmisten suhteen.
Tyytymättömyyden määrä on aina vakio, mutta sen laatu ehkä eri.
Nykyinen parisuhdekäyttäytyminenhän vaikuttaa vanhoilta aateliston leikeiltä parisataavuotta takaperin.
Pikemminkin ihmisten tarpeet hienosäätyvät, niitä tulee lisää kun perustarpeet on tyydytetty ja ihmisillä on liikaakin vapaa-aikaa kuluttaa asioilla leikkimiseen. Tämän lisäksi ihmiset haluavat olla jatkuvasti tyydytettyjä ja epämukavuutta on vaikea sietää. Ja perustyytyväisyys ei riitä vaan täytyy olla tosi onnellinen. Vähän kuin heroiiniaddikti joutuisi lisäämään annostaan jatkuvasti ja surkea olo tulee jos ei ole saanut fixiään vähään aikaan.
Toisista ihmisistä tulee omien tarpeiden tyydyttäjiä ja tämä asia aletaan ottamaan itsestäänselvyytenä jossa ihmistä ei edes katsota ihmisolentona vaan eräänlaisena tuotteena jolla on erilaisia ominaisuuksia, lisäarvoa ja kylkiäisinä tulevia käteviä toimintoja.
"Mutta pysähtyykö pelimies koskaan miettimään sitä, että nämä hetken illuusiot saattavat vahvistaa naisen harhakäsitystä siitä, mitä "todellinen rakkaus sen oikean kanssa" on?"
Ei se ole pelimiehen vastuulla mitä toinen ihminen kuvittelee. Jokainen on vastuussa omista kuvitelmistaan.
Kotona pitäisi jo lapsille opettaa mitä todellinen rakkaus on, kohtelemalla lapsiaan todellisella rakkaudella.
"Minun näkökulmastani katsottuna pelimiehen käytöksen moraalittomuus kiteytyykin siihen, että hän estää muiden henkistä kasvua eikä pode siitä syyllisyyttä. (Ja kenties käytös estää myös oman henkisen kasvun?"
Miksi potisi syyllisyyttä, edelleen ei ole pelimiehen vastuulla miten muiden ihmisten henkinen kasvu onnistuu.
Olenko minä vastuussa muiden henkisestä kasvusta, kirjoituksillani?
En ymmärrä miksi siirrät pelimiesten vastuulle ihmisten henkistä kasvua.
Jos miettisit vielä hetken lisää näkisit pelimiehen uhrina. Pelimies on joutunut ansaan josta hän ei osaa/ymmärrä/halua tulla ulos.
Pelimiehen omaan henkiseen kasvuun pelimies käytös vaikuttaa aivan varmasti ja vääristää sitä. Mielestäni siis ainut vakava pelimiehen uhri on loppujen lopuksi pelimies itse.
Ilmaisin itseäni hieman huonosti, sillä uskon kyllä, että pelimiehen uhri on hän itse. (Mutta kuten totesin, en ole ollut koskaan pelimies, joten käytännössä en voi tietää.)
Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan ja omasta henkisestä kasvustaan, ei toisten. Kuitenkin lähtökohtani on, että omaa onnellisuutta haittaa vakavasti tietoisuus siitä, että estää toisten henkistä kasvua. Ja tämän asian tajuamalla pelimies voisi huomata oman käytöksensä itsetuhoisen luonteen.
"Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan ja omasta henkisestä kasvustaan, ei toisten. Kuitenkin lähtökohtani on, että omaa onnellisuutta haittaa vakavasti tietoisuus siitä, että estää toisten henkistä kasvua."
Nuo kaksi virkettä kumoaa toisensa.
Taitanet ehkä kuitenkin tarkoittaa että toinen ihminen voi tukea ja auttaa toista kasvamaan ja kehittymään henkisesti. Ja siinä prosessissa myös itse kehittyä ja kasvaa.
Jos tätä tarkoitit niin suoraan sanottuna, tuo on mielestäni täysin mahdoton vaatimus pelimiehelle. Pelimieshän ei ajattele muita kuin itseään, omaa mielihyväänsä ja omia mielitekojaan. Pelimies on minun mielestäni jäänyt henkisesti tavallaan lapsen tasolle.
Pelimies kyllästyessään pokaa itselleen kivan naisen jonka kanssa hengaa vakavasti tai vähemmän vakavasti. Jos nainen kyllästyy niin hengailukaveriksi pokataan joku toinen.
Pelimies ei jää tyhjäksi jos kyllästyy elämäänsä naistenpyörittäjänä, hänellä on varaa suhtautua naisiin myös toisin kun huomaa puutteensa ja kaipaavansa jotain muutakin. ATM sensijaan ei pysty koska hänellä ei ole taitoa saavuttaa naista alunperinkään.
Toiset on voittajia koska he ovat sellaisia, toiset häviäjiä koska he eivät voita koskaan tai ymmärrä peliä vaikka yrittäisivät. Pelimiehen taito on ymmärtää peli ja pelata sitä aina edukseen mitä ikinä haluavatkin saavuttaa.
Naiset. Niin. Naiset on nappuloita. Ne naiset jotka ovat "poissa pelilaudalta" ovat 95% varattuja ja kohtuullisessa suhteessa YTM-miehen kanssa joka ei ole pelimies (vaikka sellainen halutessaan pystyisi olemaan). Loput ovat sitten sellaisia ikisinkkuja omasta valinnastaan vailla tarvetta pariutua ja irrallisena parisuhdeympyröistä tai sitten jotain muita erikoisuuksia jotka jokatapauksessa eivät syty ATM:istä.
Tuo teksti on todella hyvä ja tuo mieleen naisten epärealistiset odotukset baarikohtaamisissa. Baarissa on todella vaikea saada naiselta puhelinnumeroa, jos ei tunne häntä entuudestaan jostain. Käytännössä pitää olla vähintään se vartti tosi hyviä juttuja, jotka naurattavat naista. Tuon puhelinnumeron saamisen jälkeenkin olisi todella vaikeaa tutustua naiseen siten, että voisi pitää vähän illuusiota yllä, että naisen mielestä kannattaisi tavata ja miehen puolesta tavata pari kertaa tietääkseen itse kannattaako oikeasti tavata tulevaisuudessa eli onko mitään yhteistä.
Käytännössä pitäisi olla vähän pelimies, jotta saisi sen numeron. Hankalaa se on, koska ei oikeasti kiinnostaisi toimia sillä tavalla, että saisi sen puhelinnumeron. Naisillahan on luonnollisesti huomattavasti helpompaa tässä suhteessa, sillä passiivisenakin saa pyyntöjä. Toisinpäin ei todellakaan saa mitään.
mistä haaveilee.
Mulla tämä pitkään jatkunut yksinelo johtuu merkittävimmin siitä, etten ole löytänyt sielunkumppania. Toisaalta, en ole sitten teinivuosien löytänyt uutta ystävääkään (kavereita kyllä, mutten luottoystävää) toisesta naisesta. Onneksi välit lapsuuden ystäviin ovat hyvät.
Jos naisistakin on vaikea löytää hengenheimolaisia (naisia tapaan enenmmän kuin miehiä), niin on aika selvää -valitettavasti- että samalla aaltopituudella olevaa miestä on vielä vaikeampi löytää. Varsinkin, kun ihastukseni täytyisi ihastua myös minuun.
Tätä "rimaa" en ole valmis laskemaan.