No niin. Ahdistaa. Aloitetaan siitä. Ikää mulla alkaa olla jo 29 ja poikaystävällä pari vuotta vähemmän. Yhdessä olemme olleet reilun vuoden ja aluksi kaikki oli ihan kivaa, kevyttä mukavaa vaaleanpunaista poretta, "kunhan nyt tapaillaan ja katsotaan mitä siitä tulee"-tyylistä kepeänhauskaa seurustelua. Sitten se iski kuin salama, kateus ja katkeruus muita pariskuntia kohtaan, jotka etenevät elämässään iloisesti perheenlisäyksin, kihlauksin ja häiden vietoin. Rupesi ahdistamaan tämä uusi suhde, vaikka mies ihana onkin.
Takana itselläni oli ennen tätä suhdetta pitkä parisuhde, joka päättyi suhteen etenemättömyyteen, eli mitään ei tapahtunut ei vaikka miten asiasta puhumasta päästyään puhuttiin. Minä aloin jo haluta sormusta sormeeni, joo, vaikka kuka kuuluttaisi ettei se mitään muuta, kyllä muuttaa. Aloin haluta jo oman perheen suomaa turvaa, erilaista elämää jota lähteä rakentamaan eteenpäin. Mies ei halunnut, eikä ajatukset kohdanneet ja ero tuli.
Nyt tässä uudessa suhteessa alan lipsua samaan, kuin tuon edellisen loppumetreillä. Pääni täyttää vain vauvakuume, odottavat äidit, raskausuutiset, raskaus sitä ja raskaus tätä. Häät sitä ja häät tätä. Timanttisormukset, kihlat, onnelliset parit, ihan sama vaikka olisi vain kulissia, on se kuitenkin heille hetken totta. Olisin vaikka mieluummin itse eronnut, kunhan olisin edes kerran kokenut sormuksen sormessani. Naurettavaa kyllä, olen pitänyt joskus töissä asiakkassa itse ostamaani "kihlasormusta" ja tuntenut oloni oikeasti järkevämmäksi ja fiksummaksi aikuiseksi. Jotenkin sellaiseksi, etten olekaan mikään tytönhempukka joka tässä nyt joitakin tuotteita vaan esitelee, vaan jonkun ihmisen oikea kihlattu, jolla on oma elämä jossain muualla tämän työpäivänkin jälkeen.
Viimeinen kyynel illalla muistuttaa tästä halusta ja ensimmäinen aamulla aloittaa päivän samalla ajatuskierrolla, alkaa jo ahdistaa itseänikin. Tunnen olevani epäonnistunut, turha, hyödytön nainen, kun en ole saanut edes tähän ikään miestä, joka haluaisi elämän kanssani. Nykyinen kyllä haluaa - mutta vasta vuonna joskus. Voisi vaikka viiltä veitsellä iholle joskus- sanan alleviivaamiseksi, sille se minusta tuntuu. Kiusaamiselta. Olen joskus vaan niin raivoissani että mieleni tekisi heitellä tavaroita - jota en kuitenkaan tee vaan istun sohvalla ja itken. En edes osaa riehua.
En tiedä onko kaikki ihan pielessä. Olo on niin huono välillä itkunsekaisena henkeä haukkoen että luulen tulevani hulluksi. En millään muodoin jaksa enää vaan odottaa, mutta mitä muuta voin tehdä? Jos oikein pinnistelen pystyn olemaan kolme päivää ajattelematta perheasioita, mutta sitten se taas purkautuu itkun ja raivonsekaisena tunnelatauksena, joka uuvuttaa minut täysin ja pilaa yöunet sekä seuraavan päivän. Olisikohan joidenkin masennuslääkkeiden paikka kenties? Masennuslääkkeillä vaan vauvakuumetta vastaan.
Olen ihan ystävällinen ja kiva tyttö, mutta nyt olen alkanut olla tosi vihainen ja kaikille perheenperustajille ja vatsaansa silitteleville äideille (voisin oksentaa kun nään sitä), kihloissa oleville tai meneville, naimisiin meneville... Jopa lehtien kihlamainokset ärsyttää ja elokuvien kosintakohtauksien aikana vaihdan kanavaa. Häistä en enää edes haaveile, tuntuu vaan että niiden aika meni jo. Tuntuu että koko maailma korostaa vaan sitä mitä minun ei anneta kokea! Tunnen että ainoa tehtäväni tässä maailmassa on sanoa muille ihmisille "Onneksi olkoon".
Olen itse kuitenkin varmaan perusonnellinen: suht nuori, suht menestyvä jos uramittarilla katsotaan, terve, liikunnallinen, ihan kivannäköinen, koti on kaunis ja maailmaa on kierrelty enemmän kuin tarpeeksi. On kaikkea joo on. Mutta ei ole sitä mitä eniten maailmassa olen vain kaivannut. Perhettä.
Tää tappaa mut henkisesti! Mitä ihmettä tässä voi tehdä???
Takana itselläni oli ennen tätä suhdetta pitkä parisuhde, joka päättyi suhteen etenemättömyyteen, eli mitään ei tapahtunut ei vaikka miten asiasta puhumasta päästyään puhuttiin. Minä aloin jo haluta sormusta sormeeni, joo, vaikka kuka kuuluttaisi ettei se mitään muuta, kyllä muuttaa. Aloin haluta jo oman perheen suomaa turvaa, erilaista elämää jota lähteä rakentamaan eteenpäin. Mies ei halunnut, eikä ajatukset kohdanneet ja ero tuli.
Nyt tässä uudessa suhteessa alan lipsua samaan, kuin tuon edellisen loppumetreillä. Pääni täyttää vain vauvakuume, odottavat äidit, raskausuutiset, raskaus sitä ja raskaus tätä. Häät sitä ja häät tätä. Timanttisormukset, kihlat, onnelliset parit, ihan sama vaikka olisi vain kulissia, on se kuitenkin heille hetken totta. Olisin vaikka mieluummin itse eronnut, kunhan olisin edes kerran kokenut sormuksen sormessani. Naurettavaa kyllä, olen pitänyt joskus töissä asiakkassa itse ostamaani "kihlasormusta" ja tuntenut oloni oikeasti järkevämmäksi ja fiksummaksi aikuiseksi. Jotenkin sellaiseksi, etten olekaan mikään tytönhempukka joka tässä nyt joitakin tuotteita vaan esitelee, vaan jonkun ihmisen oikea kihlattu, jolla on oma elämä jossain muualla tämän työpäivänkin jälkeen.
Viimeinen kyynel illalla muistuttaa tästä halusta ja ensimmäinen aamulla aloittaa päivän samalla ajatuskierrolla, alkaa jo ahdistaa itseänikin. Tunnen olevani epäonnistunut, turha, hyödytön nainen, kun en ole saanut edes tähän ikään miestä, joka haluaisi elämän kanssani. Nykyinen kyllä haluaa - mutta vasta vuonna joskus. Voisi vaikka viiltä veitsellä iholle joskus- sanan alleviivaamiseksi, sille se minusta tuntuu. Kiusaamiselta. Olen joskus vaan niin raivoissani että mieleni tekisi heitellä tavaroita - jota en kuitenkaan tee vaan istun sohvalla ja itken. En edes osaa riehua.
En tiedä onko kaikki ihan pielessä. Olo on niin huono välillä itkunsekaisena henkeä haukkoen että luulen tulevani hulluksi. En millään muodoin jaksa enää vaan odottaa, mutta mitä muuta voin tehdä? Jos oikein pinnistelen pystyn olemaan kolme päivää ajattelematta perheasioita, mutta sitten se taas purkautuu itkun ja raivonsekaisena tunnelatauksena, joka uuvuttaa minut täysin ja pilaa yöunet sekä seuraavan päivän. Olisikohan joidenkin masennuslääkkeiden paikka kenties? Masennuslääkkeillä vaan vauvakuumetta vastaan.
Olen ihan ystävällinen ja kiva tyttö, mutta nyt olen alkanut olla tosi vihainen ja kaikille perheenperustajille ja vatsaansa silitteleville äideille (voisin oksentaa kun nään sitä), kihloissa oleville tai meneville, naimisiin meneville... Jopa lehtien kihlamainokset ärsyttää ja elokuvien kosintakohtauksien aikana vaihdan kanavaa. Häistä en enää edes haaveile, tuntuu vaan että niiden aika meni jo. Tuntuu että koko maailma korostaa vaan sitä mitä minun ei anneta kokea! Tunnen että ainoa tehtäväni tässä maailmassa on sanoa muille ihmisille "Onneksi olkoon".
Olen itse kuitenkin varmaan perusonnellinen: suht nuori, suht menestyvä jos uramittarilla katsotaan, terve, liikunnallinen, ihan kivannäköinen, koti on kaunis ja maailmaa on kierrelty enemmän kuin tarpeeksi. On kaikkea joo on. Mutta ei ole sitä mitä eniten maailmassa olen vain kaivannut. Perhettä.
Tää tappaa mut henkisesti! Mitä ihmettä tässä voi tehdä???
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tarinasi kosketti koska olin tulossa kirjoittamaan samantyyppistä juttua tänne. Nyt siis vastaankin sinulle ja kerron tarinaani siinä. Uskoisin että kohdallasi on täysin luonnollista haluta tuota kaikkea ja se ettei toiveesi täyty niin saa sinut pettyneenä ajattelemaan että olet epäonnistunut. Näin ei ole. Ehkä sinun kannattaa miettiä kuinka paljon haluat noita asioita ja jos kumppanisi ei niitä samoja halua niin sinulla on vielä aikaa etsiä uusi, sellainen joka haluaa samoja asioita kuin sinä. Tosin asia ei aina ole noin helppoa. Itse olen jo lähes nelikymppinen ja haluaisin noita samoja asioita..minulla kello vaan tikittää viimeisiään lapsensaannissa. En halua enää paljon yli nelikymppisenä saada lasta. Itkin vuosipäivänä kun odottamaani kosintaa ei tullutkaan. Kerroin asiasta kumppanilleni ja olen alusta asti kertonut mitä toivon ja haluan elämältä ja sen että lapsi asialla olisi kiire. Mies sanoi haluavansa samaa, mutta mitään puhetta muuten ei noista asioista ole ollut. Minustakin tulee ajoittain keljumainen nainen ja masentaa kun tuntee epäonnistuneensa. Minulla on käytännössä jo niin että vaikka päättäisin suhteen en enää voi lasta saada koska en halua tuntemattoman kanssa lasta kuitenkaan. No surutyönteko lienee enää minun kohdallani mahdollinen. Sinulle sanoisin että tee hyvä ihminen jotain..toteuta unelmasi. Etsi mies joka tahtoo myös perheen ja rakastaa sinua niin paljon että kosii sinua ja purjehditte avioliittoon. Tälläiset tarinat on aika yleisiä..siis kysynkin mikä nyky miehiä vaivaa, ettekö uskalla sitoutua vai kulutatteko vaan aikaa päättämättömyydessänne kun ette tiedä mitä elämältä haluatte? Mut Aiheen aloittaja pääpystyyn, upeana naisena saat kyllä vielä kaiken haluamasi, juttele nykyisen kumppanisi kanssa ja jos hän ei osaa sanoa edes jotain määrä aikaa joka sinulle sopii niin etsi sellainen joka tietää mitä haluaa. Siunausta elämääsi.
Pahinta mitä voi tapahtua on, että päädyt naimisiin tuon halusi johdosta ja oletkin sitten onneton lopulta liitossasi.
Älä käsitä väärin, olen itse ehdottomasti avioliiton kannalla ja itsekin viiiihhdoin ja viimein pääsemässä naimisiin. Olen noin 30. Kaikki voi muuttua ihan yhtäkkiä. Vielä vuosi sitten en olisi kuvitellutkaan että pääsen naimisiin seuraavaan kolmeen vuoteen. Mutta niin kävi että löyty tyttö, joka yhtäkkiä pamautti kysymyksen pöytään, että tuukko mieheks.
POINTTI: kyllä sullekin vielä noin voi käydä mutta harkitse aina vakavasti ennen ku meet naimisiin. Itse en olis vastannu myöntyvästi, ellen ois ollu varma että tyttö lähestyy avioliittoasiaa samoista näkökulmista kuin minä elikkä että ollaan yhdessä loppuelämä, ja että ollaan sitoutuneita myös hoitamaan suhdetta (suosittelen pareille parisuhdekursseja ja kirjoja).
Kosippa miestäsi! Niin mun naiseni sai mut. Muuten varmasti oottelis vielä kädet ristissä että mitä aion tehdä. Jos ei suostu, niin päätä suhde asiallisesti. Älä tuhlaa aikaas ja elämääs enää miehiin, jotka ei halua samaa ku sä!!!! Teillä on eri päämäärät elämässä, mikä johtaa ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa eri teille!
"Kosippa miestäsi! Niin mun naiseni sai mut. Muuten varmasti oottelis vielä kädet ristissä että mitä aion tehdä. Jos ei suostu, niin päätä suhde asiallisesti. Älä tuhlaa aikaas ja elämääs enää miehiin, jotka ei halua samaa ku sä!!!! "
Näin on. Ap:lla on tuota ikääkin jo niin paljon, että lapsia pitäisi saada työn alle mahdollisimman nopeasti.
Jos nykyisen kanssa ei oikein homma etene ja tämän takia täytyy suhde lopettaa, niin suosittelen suosiolla kääntämään katseen hiukan vanhempiin miehiin.
Minäkin olen sitä mieltä, että tuossa tilanteessa olevan naisen ei kannata seurustella itseään nuoremman miehen kanssa.
Joku eronnut nelikymppinen voisi olla hyvinkin nopeaan tahtiin valmis uusintakierrokselle.
joskus samanlainen ja samat asiat pyörivät päässäni joka päivä suurinpiirtein aamusta iltaan.
Sitten sain lapsen, mutta lapsen isää ja sitä perhettä, josta haaveilin en koskaan saanut. Nyt sitten on kihlasormus sormessa näin yli nelikymppisenä ja eri mies on kyseessä. Lapsi murrosiässä.
Jos kaikki tapahtuu elämässä liian myöhään, mikään ei tunnu enää miltään. Ei se kihlasormus sormessa, eikä mahdollinen tuleva naimisiinmenokaan.
Silloin kun oli sen aika, se olisi pitänyt tapahtua. Nyt ajattelen niin, etten koskaan saanut , enkä enää voi saada sitä mitä olen aina, aina, halunnut. Ehjää kokonaista perhettä.
Olen pettynyt menneisyyteeni ja elämääni, sille ei voi mitään. Miehelläni lapset ovat jo aikuisia. Sitä perheidylliä ei voi enää tässä iässä saada. eikä edes haavekuvaa siitä, eihän se arki ole ruusuilla tanssimista siinä ydinperheessäkään aina. Mutta silti.
Tämä oli masentava viesti, eikä sillekään voi mitään, mitä nyt tuntee ja ajattelee.
Hei,
Mulle tulee sun kirjoituksesta mieleen ihminen joka on ulkoisten paineiden ja omankin mielikuvan "mitä pitäisi olla kun täytän 30..." johdosta aika sekaisin. Tulee sellainen olo että sinulle on ihan sama minkälainen mies vierelläsi on, kunhan se vaan kosii sua... vaikka suhde olisi miten hyvä niin sinulle se ei riitä jos ei tuu sormusta sormeen. Mikä on ymmärrettävää mutta ota nyt hyvä nainen huomioon se että vuosi yhdessäoloa ei ole vielä mikään paniikkitilan luoja... Eli nythän se tutustuminen on vasta päässyt kunnolla alkuun ja voi kuvitella isompia askelia, itse olen sekä suhteen keston ja molempien iän kanssa ihan samassa tilanteessa mutta en koe minkäänlaista painetta sormukseen. Koska parisuhde toimii aivan loistavasti tälläisenään niin ehkä siksikään tuo sormus ei ole pakkomielteisenä mielessäni.
Eli se mitä sinulle nyt neuvoisin olisi nimenomaan se että tutkit ajatuksiasi kunnolla; onko mies elämäsi mies vai oletteko yhdessä vaan tavan vuoksi ja koska sitten toiveesi kihloihin ja lapsiin aina vaan vaikeutuisi jos pitäisi erota ja etsiä uusi mies. Ja oletko jutellut miehesi kanssa näistä ajatuksista ollenkaan? Vai vaan päässäsi pyöritellyt lähes pakkomielteisesti ja toivonut että mies olisi ajatustenlukija ja sanoisi miksi ei ole kosinut eikä ehdotellut vauvaa....
Pelkään että jos et tuosta rauhoitu niin teet sekä itsesi ja miehesi hulluksi...
Sulla on nyt ongelmia pään sisällä. Ehkä kanavoit jotain riittämättömyyden tunnetta tuohon pakkomielteiseen avioitumistarpeeseesi ja vauvakuumeeseesi.
Terve ihminen ei käyttäydy noin, kai sinä sen ymmärrät?
Voisit hakea apua paikallisesta mielenterveystoimistosta. Ei tarvi olla umpihullu että voisi siellä käydä jos kerran ahdistaa ja epäilet sekoavasi.
sinulla on sentään mies....mulla ei ole edes miestä...Kaikenmaailman pelurit ja kusipäät käyty läpi, koskaan en törmää sellaiseen joka oikeesti jotain haluaisi...Pisin tapailu kolmeen vuoteen on 2kk!!!
Itse sain ainakin tarpeekseni...
Vietän kyllä ennemmin aikani yksin kuin yritän väkisin...
Tän postauksen kun luin iski mieleeni yksi iso pelko. Ajattelevatko kaikki naiset näin? Eli alkaako jossain vaiheessa jokaisella naisella se hormoonihyrrä pyörimään sellaista vauhtia että kaikki looginen ajattelu loppuu ja ajatellaan ainoastaan että lapsi on saatava NYT HETI ja naimisiin on päästävä NYT HETI ja omakotitalo ja siihen pihaan farkkuvolvo NYT HETI.
Eli kannattaako mun hyväksyä vain yksin oleminen tai parin vuoden pituiset suhteet jos en halua ikinä naimisiin tai mitään lasta (en jaksa alkaa selittämään syitä miksi en näitä asioita halua) vai tuleeko tämä "villitys" vain joillekkin naisille vai onko se ihan vakio jokaisella jossain vaiheessa elämää?
Ja vielä lisäyksenä että en ole mikään sitoutumiskammoinen tms. mitä tuossa yhdessä postauksessa oli eli siis eläminen yhden ihmisen kanssa onnistuu kyllä, mutta ilman näitä kaikkia hömpötyksiä. Eli luullaan elämän olevan tyhjää jos ei sopeuduta siihen yhteiskunnan tekemään muottiin.
En usko että kaikki naiset ajattelee niinkuin minä, jokainenhan sitä on kuitenkin oma yksilönsä. Toki voisin arvioida, että suurin osa naisista, ehkä ihmisistäkin jakaa yhteneväisiä haaveita tälle elämänmittaiselle taipaleelle, joista varmaan suurin täyttymys osalle meistä olisi se elämän jatkaminen, joka on vain osa loogista ja biologista sisäänrakennettua mekanismia.
Totta on että nykymaailmani haaveissa on se oma perhe (ei pelkästään LAPSI, joka kuulostaa aika hurjalta niin ajateltuna), joka minulle siis tarkoittaa turvaa, kotia, lämpöä. Sellaista, mitä jostakin tuolta ulkopuolelta et millään rahalla saa. Ei se ole mikään hullunkuume tai järjetön halu, joka lakkauttaa muun ajattelun, vaan osa tämänhetkisen elämäni kulkua. Ajattelen välillä jo niinkin pitkälle, että mitä syntymätön lapseni minulle sanoisi jos voisi, olisiko tilanne hänen mielestään ihan väärä, sanoisiko se että malta vielä hetki, niin minunkin on sitten parempi olla teidän kanssa. :) Toisaalta taas minulla ei ole kyllä ollut koskaan mitään materialistisia haaveita, omakotitalokin on sellanen "ehkä joskus parinkymmenen vuoden päästä" -juttu. Tulee jos on tullakseen. Enemmänkin olen tavoitellut näitä vaikeammin saavutettavia asioita, oikeaa ihmissuhdetta, onnellista perhe-elämää, rakkautta... niitä mitä iästä riippumatta voi olla hankalaa oikeasti saada.
Eli alkuperäinen mies, joka kysyit, onko kaikki naiset tällaisia, ei ole. Toki sinun kannattaa reilusti kertoa omat mielipiteesi melko alussa, sillä sellainenkin on kamalaa peliä, että nuo asiat nousee pöydälle suhteen jo rullatessa muuten mukavalla mallilla. Sulla varmasti menee ihan hyvin valitsemasi naisen kanssa, kunhan vaan tapailet itsesi kaltaisia naisia. Uskon että sellaisiakin on monia, ketkä jakaa kanssasi samanlaiset toiveet tulevaisuudelle, lapsettomalle sellaiselle.
Miksi et voi itse kosia. Tuntuu joskus että naisille on paljon tärkeämpää se, että jutut menee niin kuin perinne sanelee, eikä itse naimisiin meno. Mieti nyt oikeasti strategia sen mukaan mitä haluat ja miten voit sen saavuttaa. Kosiminen on means to an end, ei toisin päin.