Mikä siinä on kun toiset naiset tuntuvat kelpaavan miehelle kuin miehelle, mutta minun (vaaleahiuksisen pienirintaisen ja lyhyen) naisen jo kuudes parisuhde päättyi juuri.
En eläessäni ole toivonut mitään niin paljoa kuin miestä, joka todella rakastaisi minua ja juuri minua. Miestä, joka osoittaisi rakkautta myös julkisilla paikoilla ja joka haluaisi olla halattavana ja rakastettuna. Kertaakaan en ole päässyt edes kihloihin, vaikka olen jo kohta 21v. Kaksi viimeisintä parisuhdettani ovat kestäneet 1,4v ja 10kk. Sen kerran, kun itse uskaltauduin kosimaan (onneksi ilman sormusta) oli vastaus "kai toi oli vitsi?", johon ei kehdannut vastata muuta kuin "joo, tottakai".
Kaiken tämän lisäksi, olen puolilta seksi-kumppaneistani kuullut lähes jatkuvaa arvostelua rakastelu-taidoistani. Olen jo vuosia kärsinyt huonosta itseluottamuksesta, osittain koulukiusauksen seurauksena ja osittain lähes jokaiseen parisuhteeseeni kuuluneen lähes jatkuvan henkisen väkivallan seurauksena. Olen aina ollut herkkä, eikä poikaystävieni haukkumiset ja vähättelyt ole mitenkään parantaneet asiaa.
Kadehdin todella niitä onnellisia naisia, joilla on rakastavat miehet, jotka osoittavat heille rakkautta ja kosivat jne. Itse en nähtävästikään tule sellaista koskaan kokemaan. Tähänkin mennessä korkeintaan kaksi poikaystävääni on edes rakastanut minua.
En eläessäni ole toivonut mitään niin paljoa kuin miestä, joka todella rakastaisi minua ja juuri minua. Miestä, joka osoittaisi rakkautta myös julkisilla paikoilla ja joka haluaisi olla halattavana ja rakastettuna. Kertaakaan en ole päässyt edes kihloihin, vaikka olen jo kohta 21v. Kaksi viimeisintä parisuhdettani ovat kestäneet 1,4v ja 10kk. Sen kerran, kun itse uskaltauduin kosimaan (onneksi ilman sormusta) oli vastaus "kai toi oli vitsi?", johon ei kehdannut vastata muuta kuin "joo, tottakai".
Kaiken tämän lisäksi, olen puolilta seksi-kumppaneistani kuullut lähes jatkuvaa arvostelua rakastelu-taidoistani. Olen jo vuosia kärsinyt huonosta itseluottamuksesta, osittain koulukiusauksen seurauksena ja osittain lähes jokaiseen parisuhteeseeni kuuluneen lähes jatkuvan henkisen väkivallan seurauksena. Olen aina ollut herkkä, eikä poikaystävieni haukkumiset ja vähättelyt ole mitenkään parantaneet asiaa.
Kadehdin todella niitä onnellisia naisia, joilla on rakastavat miehet, jotka osoittavat heille rakkautta ja kosivat jne. Itse en nähtävästikään tule sellaista koskaan kokemaan. Tähänkin mennessä korkeintaan kaksi poikaystävääni on edes rakastanut minua.
Vastaukset 23
Vanhimmat
21-vuotiaana mulla ei ollut ollut ainuttakaan poikaystävää ja naimisiin menin 31-vuotiaana. Pitäiskö munkin olla onneton?
Lyhyt ja ytimekäs vastaus: ei sinussa ole vikaa, vika on siinä että se oikea ei ole vielä osunut kohdallesi. Sitten kun osuu niin tulet olemaan onnellinen. Se mies joka on sulle oikea, ei piittaa rintojen koosta, osaa kunnoittaa ja arvostaa sua ihan eri tavalla kuin muut, hän ei pidä seksiä maailman tärkeimpänä asiana ja osaa nauttia seksistä kanssasi. Odotahan vain, kaikki ei löydä parikymppisenä. Ja koska olet VASTA 21 olet todella nuori, sinulla on elämä edessä joten hyvinkin ehdit löytää sen oikean.
Lykkyä pyttyyn, pidä silmäsi ja korvasi auki, sydämesi ja mielesi avoinna mutta älä silti päästä liian lähelle ennenkuin olet varma hänestä.
Tuskin sinussa itsessäsi (ainakaan pelkästään) mitään vikaa on. Luultavasti vain olet törmännyt itsesi kannalta vääriin miehiin!!!
Mies joka arvostelee sinun taitojasi sängyssä ei ole sinun arvoisesi. Jos vielä kuulet moisia arvosteluja, voit todeta heille naisen olevan tasan yhtä hyvä sängyssä kuin mieskin. Mutta jos mies ei saa naista tarpeeksi syttymään, ei kannata odottaa mitään kiihkeää...
Joillain miehillä myös naisen "vakiintumishalu" saattaa pistää pakin päälle. Ei kannata olla kovin hyökkäävä eikä sitoa miestä liiaksi. Ainakaan heti aluksi.
Älä sure, kyllä se oikea vielä sinunkin eteesi tulee kunhan vain maltat odottaa!! Olet vielä nuori ja sinulla on vielä paljon aikaa edessäsi!!
Kaikkea hyvää sinulle jatkossa ja malttia miesasioissa!!! Hätiköimällä ei tule kuin kusipäisiä kakaroita, sanoo vanha sananlaskukin...
Se on AINA minun vika jos toinen makaa kuin lahna. Minä teen naisita huonoja sängyssä. Voi näitä suorituspaineita. Minun yksin on kannettava täysi vastuu molempien viihtymisestä, aijai.
Niin mieshän se aina pilaa tunnelman tai tekee jotain väärin.
Mä olen 25 ja aika lihava. Seurustelusuhteita on takana kaksi lyhyttä ja yksi vieläkin lyhyempi seksisuhde.
Tapailen miehiä usein ja älykkyyttäni ja rauhallista luonnettani arvostetaan. Välillä minäkin vaivun epätoivoon mutta uskon, että se oikea tulee kyllä vielä vastaan. En ole niin huono ilminen, että ansaitsisin elää yksin. Ei kukaan ole! Yritä sisäistää tää.
"En ole päässyt kertaakaan edes kihloihin"- haloo, kuinka moni suomalainen 21 vuotias on/on ollut kihloissa, veikkaisin että aika pieni osa. Toisekseen mikä hoppu sulla ylipäätänsä on naimisiin/kihloihin: mua ainakin alkaisi ahdistaan jos jo vähän reilun vuoden seurustelun jälkeen pitäisi alkaa miettimään jotain avioliittoa tai vastaavaa.
Tarkkoja prosentteja siitä, kuinka moni ikäiseni on/on ollut kihloissa, en tiedä, mutta kaupan kassalla osa-aikaisena työskennellessäni, näen lähes kaikilla ikäisilläni naisilla mitkäs muutkaan kuin kihlasormukset sormissa. Lukemattomat parit kihlautuvat jo muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, itse kihlautuisin aikasintaan vuoden seurustelun jälkeen. Monilla itseäni nuoremmilla on sormukset ja 3-kymppisillä on sekä kihla- että vihki-sormukset + lapsi vieressä ja toinen mahassa.
Se ihmetyttää eniten, että niin minua kauniimmat, kuin rumemmat saavat rakastavan miehen ja tulevat kosituiksi jne., mutta minä en, vaikka olen 110% uskollinen, varmasti katseen kestävä yhden miehen nainen ja taatusti rakastava.
mitään vaikka jonkinlainen sormus vasemmassa nimettömässä olisikin. Esim. muutaman mun naispuolinen kaveri käyttää joksus sormusta nimettömässään ihan huvin vuoksi esittääkseen varattua tai välttyäkseen turhilta iskuyrityksiltä. Koska sulla on kuitenkin vientiä tuntunut riittävän niin tuskin kyse on ulkonäöstäkään.
Ei millään pahalla mutta nämä sun jutut kyllä antavat jotain osviittaa mikä mättää...
Nyt lopetat tuon turhasta ongelmasta itkemisen. Olen 24 vuotia, seurustellut 8 vuotta enkä ole ollut kertaakaan kihloissa. Erilläänkin asuimme puolisoni kanssa 7 vuotta. Samoin takanani on ollut häntä ennen 2 lyhyempää suhdetta. Joten sulla on kaikki okei, koska minullakin on.
Kummia ajatuksia ihmiset saavatkin päähänsä ;)
Tilastoista tosiaan, kuinka monta prosenttia avioliitoista nykyään kariutuukaan? Muistaakseni kyseinen luku oli suhteellisen suuri. Ja missä muussa vika voisi olla kuin siinä että mennään naimisiin kun ollaan tunnettu 3 kk?
Olen 19 enkä voisi kuvitellakaan että 21-vuotiaana edes harkitsisin naimisiin menoa. Eihän sitä koskaan tiedä kuinka käy, mutta elä turhaan murehdi tilannettasi.
Nyt ei varsinaisesti ollutkaan kyse naimisiin menosta. Naimisiin haluan aikasintaan 25 vuotiaana, mutta kihloihin olisi kyllä kiva päästä jos vaan löytäisi rakastavan ja hyvän miehen. Tiedän, että aivan liian moni avioliitto tänäpäivänä kariutuu ja juuri siksi en haluakaan vielä naimisiin. En minäkään häitä vielä harkitse, mutta aika helvetin moni ikäiseni harkitsee ja menee ehkä jo ensi kesänä naimisiin.
Sinä kun ottaisit kihlauksen muttet avioliittoa. Herää *kop kop. Kihlauksen pitäisi olla lupaus avioliitosta. Minä en ainakaan mene kihloihin kuin sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa aion avioonkin.
Mitä sellaista kuvittelet kihlauksesta saavasi, mitä et pelkässä parisuhteessa saa???
Ihmettelen vain
Kyllä minä naimisiinkin haluan, mutta en vielä. En todellakaan aijo viettää mitään halpis-häitä, vaan haluan väh. sadan hengen prinsessahäät. Kihlauksella syventäisin suhdetta avioliittolupauksella ja taatummalla yhteisellä tulevaisuudella ja mikäli mies kosisi minua, voisin todella luottaa siihen, että hän haluaisi juuri minut vaimokseen.
"21v. enkä ole edes ollut kihloissa, vain 2 poikaystävääni on oikeasti rakastanut"
Siis että mitä...?
Sinä olet vasta päässyt aikuisen kirjoihin, vielä hetki sitten olit käytännöllisesti katsoen lapsi. Aika harva on ollut ensimmäistäkään kertaa kihloissa sinun iässäsi, aika harva on seurustellut siihen mennessä kahden ihmisen kanssa, jotka todella ovat rakastaneet...
Montako poikaystävää sinulla sitten muka on ollut? Jos tarraudut joka toiseen mieheen joka vastaan kävelee ja haluat "perustaa perheen" tämän kanssa, niin harkitse käytöstäsi. Hetken päästä miehet tuntevat sinut "se hullu tyttö joka haluaa kaikkien kanssa naimisiin"-nimellä. Ei ole tervettä.
Itse olen ensimmäisessä vakavasti kestävällä pohjalla olevassa suhteessani, 31v., kihloihin menimme kun olin 27, ja puoliskoni on tod. näk. ensimmäinen joka minua on todella rakastanut.
Sinulla ei ole mikään kiire minnekään. Voit alkaa huolestua asiasta vasta kun olet 30 ja risat.
Sinä yksinkertaisesti yrität liikaa. Epätoivon vimmalla ei näissä asioissa pääse eteenpäin. Ihmiset karttavat liikaa tykö tulemista ja takertumista. Etenkin miehet. Ota rennommin, ja yritä suhtautua tapaamiisi miehiin luonnollisesti eikä heti pontentiaalisina puolisoina.
Ajattele ja tee välillä jotain muuta. Opettele rakastamaan itseäsi. Se on paras esimerkki, kun toivot rakkautta joltain toiselta.
sanoa. Miten voisi oppia rakastamaan itseään, kun aina saa huomata olevansa ei se paras, vaan ainoa vaihtoehto miehelle, jota rakastaa... Tiedätkö/arvaatko, miltä tuntuu esim. saada kuulla _suoraan_ että kun se entinen nainen oli niiiiiin tyylikäs: "sä olet ihana ja söpö, ei se haittaa vaikka et pukeudu niin kovin tyylikkäästi", ja mitä luonteeseen tulee: "se oli aina jotenkin niin iloinen ja ystävällinen kaikille". Niinpä. :/
Itseään voi oppia rakastamaan kehittämällä eteenpäin vieviä ominaisuuksiaan, tutkimalla ja esiintuomalla persoonallisuuttaan, etsimällä tietoa itsestään ja muista ihmisistä, olemalla utelias, ja ennenkaikkea luopumalla pelosta ja epätoivosta. Samalla voi löytää itsestään tyylinsä ja elämästään ilon.
Tyyli ja iloisuus ovat luonnollisesti arvostettuja ominaisuuksia, mutta tyyli ei ole joku vaate päällä, vaan itsensä tuntemista, eikä iloisuus ole välttämättä bjurströmiläistä ekstroverttiyttä, vaan uteliaisuutta, mielenkiintoa elämään, hyväksymistä ja suvaitsevaisuutta.
Onnelliset ihmiset eivät ole onnellisia, koska heillä on paljon ystäviä, vaan heillä on ystäviä, koska ovat onnellisia. Alkuperäisestä kirjoituksesta saattoi nähdä, että jos vain saisi sen miehen, niin kaikki tämä surkeus olisi ohi, kaikki olisi hyvin. Lähestymistapa on väärä. On ensin opittava tuntemaan ja hyväksymään itsensä, ennenkuin voi riittävän hyvin ottaa vastuuta läheisestä ja jatkuvasta suhteesta toiseen ihmiseen.
Eikä se mene niin, että sinä vain "saat miehen", vaan lähdet vastuun ja luopumisen täyteiselle seikkailulle yhteiseen maailmaan. Parhaimmillaan se on hurja retki, joka palkitsee taivaltajansa rasitukset runsain mitoin. Mutta vain, jos on itse ollut siihen valmis.
Olipa kohtaus. Ja omia näkemyksiä nämä tetty vain, mutta monin kokeiluin todeksi havaittuja.
oikeassa kyllä olet... Elämän mielekkyys toki pitää löytää muusta kuin jostain miehestä/naisesta, muutenhan sitä elää toisen kautta.
Mutta olen silti aika lailla sitä mieltä, että rakkausasioissa on paljon tuurista kiinni. Esim. itse rakastan työtäni, ura etenee mukavasti, harrastuksia on ja tuttavia, enkä, toisinkuin alkuperäinen kirjoittaja, itse edes epäile ettenkö olisi useimpien mielestä ihan ok... Mutta silti miessuhteeni ovat olleet kuin kirottuja... Ehkä minä ja se minulle oikea mies emme vain kohtaa... Kuten sanottu, paljon tuntuu olevan myös tuurista kiinni.
Kaikissa asioissa on aina vähän tuurista kiinni. Eräänä aamuna sattumalta myöhästyt bussista ja tapaat pysäkillä ihmisen, joka muuttaa loppuelämäsi. Olisitteko tavanneet muuten? Tätä ei kai kannata miettiä liikaa.
Mutta, ihan vaan hypoteettiseksi esimerkiksi; miksi usein näyttää siltä, että väkivaltaisesta alkoholistimiehestä viimein eroon päässeen naisen seuraavakin mies on väkivaltainen alkoholisti? Onko hänellä tosiaan vain huono tuuri?
Minusta nimittäin kuulosti oudosti tutulta, kun sanoit, että kaikki miessuhteesi ovat olleet kuin kirottuja, ja uskon että kuulostaa monesta muustakin. Minunkin naissuhteideni kohdalla oli niin. Ihmettelin, miksi tulin sitoutuneeksi aina samanlaisista ongelmista kärsivien naisten kanssa, ja miksi suhteet lopulta kariutuivat aina samoihin asioihin.
Alkuun oli vaikeata tunnustaa, että ainoa yhdistävä tekijä näiden asioiden välillä olin minä. Toistin itseäni, olin fiksautunut tietynlaisiin ongelmiin, ja kun en kyennyt niitä yhdessä suhteessa ratkaisemaan, tiedostamattani etsin lisää samanlaisia toisaalta. Noidankehästä päästäkseen kaava on rikottava, muutettava tietoisesti kohdistuspistettään, sanoisinko, murrettava kohtalonsa.
Palatakseni vielä tähän alkuperäiseen... Hänen kirjoituksissan tärkeinä asioina mainitaan usein sormukset, kihlaukset ja prinsessahäät, sekä viittaillaan sosiaaliseen statukseen. Tällaisten prioriteettien vyörytyksessä alkaa väkisinkin miettiä, että lieneekö kokolailla sama, että KENEN kanssa, tai pitäisikö sanoa kenen kautta, nämä asiat saavutetaan.
Luulisin ihmisten haluavan, että heidän luonnettaan arvostetaan, heidän ajatuksistaan ja kyvyistään ollaan kiinnostuneita, ollaan ihastuineita siitä, miten jokapäiväinen elämä suurtuu täyteen merkitystä, kun sen voi kokea yhdessä, että iloitaan moninkertaisista voimista, jotka maailma antaa kahdelle ihmiselle jotka kykenevät ymmärtämään toisiaan. Sen sijaan, että toimisi jonkun tahdon läpiviemisen välikappaleena kaikenlaiselle sälälle.
Noh, tulipa taas, loisteputkien ja liian kofeiinin yhdistelmä taitaa olla petollinen.
Mutta ulkona on syksy kaunis.
-K.
Olen luonnollisesti lähes analysoinut puhki oman käyttäytymiseni... ja tiedän, että kumppaneissani on ollut paljon yhteisiä piirteitä. Mutta toisaalta, pitäisikö ajatella etten sitten koskaan löydä ketään joka ei toista samaa kaavaa, tai että itse muutan p****ksi kaiken mihin kosken, aika masentava ajatus... Olen (epärealistisesti) aina toivonut, että löytäisin miehen joka rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta koskaan, ja jonka kanssa voisi tuntea jonkinlaista henkistä yhteenkuuluvuutta. Ongelma on ehkä juuri tässä, koska kun sitten huomaan, että en olekaan miehen suuri rakkaus, petyn ja hermostun, mutta en silti voi lakata toivomasta muutosta, joka ei kumminkaan voi toteutua, ja jään roikkumaan. Ehkä olisi pitänyt vain olla yksin ja odotella, mutta silloinhan voi jäädä lopuksi 'luu käteen', eli ei löydäkään ketään... Tai sitten pitäisi deittailla hurjasti, mutta se on mielestäni masentavaa ja vastenmielistä. Onneksi olen vanhemmiten pääsemässä eroon ujoudesta ja jopa uskaltanut puhua ihmisille muuallakin kuin täällä verkossa, ja saanut mielekkään työn ja harrastuksia =)
Mitä prinsessafiksaatioihin tulee, ovatko ne oikeastaan mikään ihme, kun ajattelee millaisia ovat esimerkiksi kokoperheen romanttiset komediat ja miten pikkutyttöjä opetetaan leikkimään prinsessaleikkejä... Herääminen todellisuuteen on karu, useimmilla varmaan juuri siinä 20 v. paikkeilla. Ja naisethan sitäpaitsi oikein opetetaan ajattelemaan kaikkia miehiä potentiaalisina aviomiesehdokkaina; siis että jos on miehen kanssa, pitää olla tosissaan, tai muuten on heti 'huono nainen', 'tuuliviiri' jne...
No joo... loisteputkilla ja kofeiinilla on vaikutuksensa... :-) Mutta kiitos rohkaisusta ja hyvää, kaunista syksyä!
-M.
Aika erikoiselta tuntuu tuo, että nainen kosii...
No, ei siitä sen enempää. Kauhean kerkiäväinen olet minusta ollut, kun kuudesti olet jo 21-vuotiaana ehtinyt seurustella. Ei sulla sitten kovin pitkiä taukoja oole voinut seurusteluiden välillä voinut olla. Kannattaisikohan nyt ihan itse pysähtyä hetkeksi pohtimaan, mitä haluat elämältä ja kuka olet? Siis ihan vaikka muutama kuukausi itsenäistä tallailua ja asioiden tarkkailua ilman pakosti solmittua parisuhdetta voisi avartaa ajatteluasi. Jo kohta 21? Siis että vasta 20 täyttä vuotta? Voi pyhä sylvi!
Vain kaksiko rakastanut tosissaan.. Ei kai tosi rakkaus mihinkään katoa? Eli ilmeisesti suhteesi ovat olleet aika pinnallisia tunnetasoltaan, ehkä vahvasti hullaantumista. Sitä kutsutaan ihastukseksi.
Arvon neiti.
Nyt hieman jarruja päälle.
Puhuit, että et ole edes kihloihin päässyt, vaikka olet vasta 20. Mikä siinä sormuksessa on niin tavoittelemisen arvoinen asia? Sekö, että olisi kiva esitellä sitä kaikille? Kihlaus on lupaus avioliittoon ja osoitus elämän mittaisesta liitosta. Siihen et ole valmis, vaikka sanoisit mitä. Kosiminen, kihlaus, sormus ja avioliitto eivät muuta mitään! Ne ovat vain pieni lisä jo toimivaan ja pitkäaikaiseen suhteeseen.
Kunhan löydät ensin itsesi ja keksit mitä haluat ensin muulta elämältä, niin sitten vasta kannattaa alkaa miettiä noita loppuelämän parisuhde asioita. Sinulla on vielä nuoruus elämättä.
Viestisi kertoo todella huonosta itsetunnosta, jolle sinun kannattaisi tehdä jotain. Jos itse nautit seksistä ja tiedät mitä siltä haluat, miesten kommentit eivät sinua hetkauta. Nyt tunnut harrastavan seksiä vain miellyttääksesi miestä ja saadaksesi tämän välittämään sinusta. VÄÄRIN! Ala elää itsellesi ja tee asioita mitä itse haluat. Vasta sitten joku voi rakastaa sinua, kun rakastat itse itseäsi. Ulkonäölläsi ja seksitaidoillasi on siinä kovin vähän merkitystä.
Voit pitää minua kylmänä viestini perusteella, mutta usko pois: tilanteesi on tosi tuttu. Elin nuo vaiheet läpi juuri samalla tavalla vuosia sitten. Vaatimalla paljon ja rakastamalla itseäni sain täydellisen miehen, joka tekee suhteemme eteen mitä vain ja rakastaa minua paljon. Joten nyt jäitä hattuun ja tekemään töitä ensin sisäisen minäsi kanssa.