Minulla on ollut unelmien vuosi italialaisen vaihto-opiskelijan kanssa, tavattiin viime syksynä ja yhdessä ehdittiin olemaan vuosi ennenkuin hänen täytyi lähteä takaisin kotimaahansa. Siellä olen käynyt 4 viikkoa lomalla hänen luonaan mutta nyt emme ole olleet kolmeen viikkoon yhteydessä muutakuin tekstiviestien ja mesen kautta.
Suhteemme oli koko ajan ristiriitainen. Minä en koskaan ole luottanut häneen, sillä minulla on ennakkoluuloja latinoja kohtaan. En usko heidän olevan uskollisia. Kuitenkin olimme onnellisia yhdessä ja suhde oli/on vakavalla pohjalla. Perheet on tavattu ja yhteistä tulevaisuutta suunnitellaan. Hänestä ei kuitenkaan ota selvää mitä hän haluaa. Kysyessäni asiaa hän vastaa niin kuin haluan kuulla, eikä sitä mitä mieltä hän oikeasti on.
Nyt hän on takaisin kotimaassaan ja minä täällä. Tilanne ahdistaa, en luota häneen ja pelkään että hän ei halua enää minua, mutta jättää asian kertomatta. En kuitenkaan halua mainita hänelle asiasta jos kaikki kuitenkin on hyvin, sillä olen ailahtelevainen muutenkin.
Seuraava matka on jo varattuna, mutta pelkään hänen unohtavan minut ennen sitä. Hän on tottunut olemaan useiden naisien kanssa yhtäaikaa, mutta sanoi minun vuoksi muuttuneen.
Olen itse muuttunut suhteen myötä, itken yksin illat koska ahdistaa ja kavereille ei haluta enää purkautua. He ovat kuunnelleet itkujani jo kyllästymiseen saakka. Elämästä on kadonnut kaikki muut haaveet, kiinnostaa vain viettää aikaa hänen kanssaan. Kaikki tämä, vaikka en ole varma hänestä.
Uskallanko luottaa häneen, vai pitäisikö minun jatkaa eteenpäin? Onko muita samassa tilanteessa olevia? Itse olen 22-vuotias ja poikaystäväni 25.
Suhteemme oli koko ajan ristiriitainen. Minä en koskaan ole luottanut häneen, sillä minulla on ennakkoluuloja latinoja kohtaan. En usko heidän olevan uskollisia. Kuitenkin olimme onnellisia yhdessä ja suhde oli/on vakavalla pohjalla. Perheet on tavattu ja yhteistä tulevaisuutta suunnitellaan. Hänestä ei kuitenkaan ota selvää mitä hän haluaa. Kysyessäni asiaa hän vastaa niin kuin haluan kuulla, eikä sitä mitä mieltä hän oikeasti on.
Nyt hän on takaisin kotimaassaan ja minä täällä. Tilanne ahdistaa, en luota häneen ja pelkään että hän ei halua enää minua, mutta jättää asian kertomatta. En kuitenkaan halua mainita hänelle asiasta jos kaikki kuitenkin on hyvin, sillä olen ailahtelevainen muutenkin.
Seuraava matka on jo varattuna, mutta pelkään hänen unohtavan minut ennen sitä. Hän on tottunut olemaan useiden naisien kanssa yhtäaikaa, mutta sanoi minun vuoksi muuttuneen.
Olen itse muuttunut suhteen myötä, itken yksin illat koska ahdistaa ja kavereille ei haluta enää purkautua. He ovat kuunnelleet itkujani jo kyllästymiseen saakka. Elämästä on kadonnut kaikki muut haaveet, kiinnostaa vain viettää aikaa hänen kanssaan. Kaikki tämä, vaikka en ole varma hänestä.
Uskallanko luottaa häneen, vai pitäisikö minun jatkaa eteenpäin? Onko muita samassa tilanteessa olevia? Itse olen 22-vuotias ja poikaystäväni 25.
Vastaukset 10
Vanhimmat
ja hoh-hoijaa...
Hei!
(Pahoittelen, että teksti on noin epätasaista jälkeä... Yö ehti jo pitkälle, ja untakin tarvitaan ennen huomista, eli en korjaile nyt mitään muotoseikkoja... Olisi tarkoitus yrittää isosisarellisesti auttaa elämänkokemuksen kera.)
Haluaisin yrittää auttaa ahdistuksessasi... Siitä
kyllä varmaan pääset yli ajan kanssa, vaikka se voikin ajoittain erossaolotilanteissa iskeä...
Sanoisinko, että on hieman kokemusta menneiltä vuosilta, mutta jos suhde kestää, asiaa (erossaoloa) oppii sietämään enimmäkseen hyvin.
Kannattaa myös opiskella itsetuntemusta ja oppia
nauttimaan myös itsensä kehittämisestä. Kannattaa pitää huolta itsestään, ja pitää yhteyttä ystäviin, joita kuitenkin tarvitset. Luota siihen, että olet arvokas juuri omana itsenäsi, elämällä on annettavaa Sinulle, ja Sinulla on merkitys tässä maailmassa.
Kaukosuhde voi kestää paljonkin, jos rakkaus on
molemminpuolista ja aitoa. Helppo suhde ei ole,
mutta yhdessäolo yleensä palkitsee odotuksen,
vaikkakin joskus on melkein ikävä jo ennen kuin
taas erotaan joksikin aikaa...
Itse olen Sinua vanhempi nainen, ja olen seurustellut neljä vuotta nykyään Italiassa asuvan Rakkaani kanssa, jolla myös on jo ikää ja elämänkokemusta. Aina ei ole ollut helppoa, kerran jo yritimme eroakin, mutta kummallekin se osoittautui liian vaikeaksi,
ja onneksemme palasimme yhteen. Nyt osaamme arvostaa sitä, että olemme löytäneet toisemme, sielunkumppanit, toisillemme rakkaat.
Olemme tapailleet useimmiten Suomessa, oleskelleet kaupungissa ja maalla, mutta myös Italiassa, ja seikkailleet muuallakin Euroopassa.
Rakas tyttäreni on myös ollut mukana elämässämme,
tietenkin, jo aivan alusta asti.
Suomeen minut on toistaiseksi saanut jäämään
lapsen koulu, ja varmasti muutama muukin asia.
Voihan ehkä olla, että mies muuttaakin Suomeen, opiskelee suomeakin.
Tällainen elämä on tietysti taloudellisestikin vaativaa. Jossain vaiheessa olisi hyvä muuttaa
samaan maahan yhteiseen kotiin. Olisihan se
kaikin puolin muutenkin aivan ihanaa...
Jokainen ihmissuhde on tietenkin uniikki. Toisia
ei voi mennä neuvomaan, mutta keskustella voi.
Omaa sydäntään on hyvä kuunnella, ja myös sitä
järjen ääntä sopivasti. On hyvä unelmoida, mutta
aina välillä olisi myös hyvä nähdä realiteetit.
Aina kaikki ei mene unelmien ja omien toiveiden mukaan, mutta elämää ei kannata pelätä.
Vaikka välillä jokaisella on ehkä enemmän tai vähemmän vaikeita aikoja, ja jotakin jokainen varmasti joskus menettääkin,
toisaalta elämä voi tuoda mukanaan jotain huikean ihanaa, josta ei ehkä uskaltanut edes unelmoida.
Toivon, että jaksat katsoa asioita avarasti ja
valoisin mielin, ja silloin kun on vaikeaa,
toivon voimia jaksaa uskoa, että elämä kantaa,
vaikka joskus tuntuisi kuin suossa rämpisi.
Kunnioita tunteitasi, kuuntele itseäsi ja ajatuksiasi, älä jää kovin usein yksin kotiin miettimään, vaan lähde vaikkapa kävelylenkille
(selkiyttää kummasti ajatuksia ja herättelee
ehkä uusiakin), käy välillä kahvilassa ja vaikka elokuvissa, yritä tavata ystäviäsi, ehkä päiväkirjan itselleen pitäminen auttaa myös,
tai lue hyviä kirjoja, nekin voivat antaa paljon.
Ja pidä ihmeessä yhteyttä poikaystävääsi, ja tapailkaa. Onneksi Italia ei ole niin kovin kaukana! Yrittäkää saada aikaa toisillenne, älkää
ladatko lyhyttä tapaamista täyteen
'ongelmanratkaisuyrityksiä', nauttikaa myös toisistanne. Aika näyttää, ja toivottavasti pikkuhiljaa voitte puhua enemmän elämästänne ja tulevaisuudestannekin. Olette niin nuoria, ettei
liikaa kiirettä ehkä kannata pitää. Mutta toisaalta liika harkitseminenkaan ei aina ole hyvä. Pitäkää huolta suhteestanne ja huomioikaa toisenne. Mikään ei ole itsestäänselvää.
Ja semmoisen asian haluan vielä kertoa, että
kyllä siellä Italiassa ihan kunnollisiakin
miehiä on. Itse tiedän kaksi 'eri-ikäistä' suomalais-italialaista perhettä, joissa puolisot onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä, kummassakin perheessä kolme lasta, kumpikin perhe asunut sekä Italiassa että joko Suomessa tai 'maailmalla'. Ja vielä kolmannenkin tyytyväisen suomalais-italialaisen perheen tunnen, kolme lasta myös, mutta ovat asuneet aina Italiassa, tosin käyvät Suomessa joskus.
Toisaalta omakohtaisesti tiedän myös, että
kaikki unelmat eivät aina toteudu, ja joskus voi
joutua kokemaan kovia, ja lastaan olisi halunnut viimeiseen asti suojella siltä, että lapsen isä
aikanaan lähti, ja pitää vain harvoin yhteyttä.
Nykyinen miesystäväni on lapselle onneksi lämmin
ja huolehtiva isähahmo, muttei tietysti täysin korvaa biologisen isän poissaoloa, varsinkaan, kun emme vakituisesti asu yhdessä koko uusperhe.
Naimisiinmenosta on kyllä puhuttu, mutta nyt on
ihan hyvä näinkin. Elämä on aika seesteistä ja
onnellista, ja riemullista, kun olemme kaikki yhdessä. Tottakai meilläkin on arkemme pulmineen,
mutta niistä on selvitty ja selvitään.
Kerroin näitä pieniä tarinoita oikeasta elämästä, toivoen että pystyisin edes vähän tuomaan uskoa huomiseen ja lieventämään ahdistustasi.
Toivon, että löydätte ajan kanssa molemmille hyvän ratkaisun, ehkä yhteisen onnen.
Se, mitä ehkä vielä haluaisin sanoa, on, että
nauti elämästäsi, jokainen päivä on lahja, arvosta itseäsi, ja sydämestäni toivon onnea elämääsi ja voimia ja rohkeutta sen poluille.
Kiitos paljon fabula, autoit minua suuresti tällä viestillä :)
on varsin komea ja hän onkin sanonut, että naiset ehdottelevat mitä milloinkin, mutta hän ei ole heisät kiinnostunut ja että hän rakastaa vain minua.
Sitä hän hokee hokemistaan, ja tietysti uskon sen koska miniulla ei ole realistista syytä olla mustasukkainen, koska se jäytää omaa mieltä ja nakertaa suhdetta oravan lailla.
Itse en ole vielä varannut uutta matkaa, mutta olen sen tekemässä ja hän odottaa minua takaisin.
Mutta kyllähän omassa mielessä käy kaikki pahimmat pelot. Että omat tai toisen tunteen hiipuu ja loppuu. Mutta en oieastaan jaksa etukäteen sitä kovasti surra.
Mieli piristyy aina huomattavasti kun soittaa toiselle tai on mesessä ja toinen sanoo rakastavansa.
Raskastahan tämä on tavallaan. Itse en todellakaan voisi pettää häntä. Kun jutellaan niin itku on ei ole kaukana niin kova ikävä on ja voisin ulvoa vaikka ääneen ja pakko on päästä hänen luokseen. Meillä on odotettavaa vielä 4 kuuukautta...
Täytyy vaan luottaa siihen, että jos tätä ei ole tarkoitettu kestäväksi niin se ei sitten ollut.
Paljon voimia vaan ja aika menee kuitenkin loppupeleissä nopeasti, vaikkei se nyt siltä tunnu.
hei, oikeastaan aika turhaa vastata, koska maailma on erilaisia ihmisiä pullollaan, mutta koska olen asunut Espanjassa vuodesta 1993, luulen tuntevani latino kulttuurin aikalailla... ystäväpiirini koostuu kanarioista, venezuelalaisista, kuubalaisista, afrikkalaisista, manner-espanjalaisista ja muutamasta italiaanostakin... tietenkin pohjois-eurooppalaisten lisäksi. olen jo 36 vuotias, eron läpikäynyt... entinen oli todellakin kiltti poika, kunnollisesta perheestä joka vieraili Suomessakin kanssani ja omat vanhempani täällä (kirjoitan kanariansaarilta parhaillaan töistä) mutta hán petti minua jopa suomalaisen kanssa.. erosimme, vaikka hän ei jatkanut suhdetta ko. naiseen, niin luotto meni... rukoili ja itki että jatkettaisiin, mutta kun pohja on mennyt ei ole tehtävissä mitään. Nykyinen mieheni luultavasti on uskollinen, kuinka kauan, en tiedä, mutta yleisesti ottaen latinot ovat aika uskollisia aina niin kauan kun pari on lähellä, mutta valitettavasti he ovat myös maailman parhaita valehtelijoita ja puhujia... juuri samaa sain kuulla kun minua petettiin... kun mitä sulhasesi sinulle puhuu... mutta tikaria tuli selkään... hän ei olisi halunnut menettää minua, koska perhesuhteet oli kunnossa (latinoilla perheen merkitys on todella tärkeä) ja yksi asia, olen tehnyt havaintoja, ettá suurin osa loppujenlopuksi hakeutuu oman maansa naisen/miehen luokse jonkan kanssa haluaa perustaa perheen. Tottakai nykyisin kaikki on muuttunut ja muuttuu, en halua yleistää, mutta náin olen asioiden kuitenkin havainnut suurilta osin olevan. Varsinkin jos mies pitäá useiden naisten seurasta, on todella vaikeaa uskoa, että hän olisi 100% uskollinen... casi imposible... Toivon teille kuitenkin onnea, mutta ette voi jatkaa náin ikuisuuksien... suosittelen jomman kumman muuttoa että voitte asustella kahden... se vahvistaa yhdessäoloa.... toda la suerte del mundo... besos
Oh, voin niin täysin samastua tuntemuksiisi. Itselläni myös kaukosuhde etelä-eurooppalaisen miehen kanssa. Entistä vaikeammaksi tilanteen tekee se, että mies on myös erittäin komea ja naisten keskuudessa haluttua tavaraa. On myös jäänyt kerran kiinni pettämisestä, jonka jälkeen annoin toisen mahdollisuuden. Nyt luottamuksen uudellen luominen on näin kaukaa käsin todella haastavaa ja mietin joka päivä, onko hän sanojensa mittainen ja haluaako oikeasti yhteistä tulevaisuutta niin kiihkeästi kuin antaa puheissaan olettaa.
Voimia suhteeseen! Meitä on muitakin kaukosuhteessa kärvisteleviä :)
Siis meitahan onkin monta samassa tilanteessa. Itsekin olen onnellinen onneton suomi-italia kaukosuhteessa. Olisi todella mukavaa virittää enemmän keskustelua, varsinkin teidän suomi-italia tyttöjen kanssa. Olisi mukavaa verrata omaa suhdetta muiden suhteisiin, silla taytyy sanoa että poikkeaa paljonkin suhteesta suomalaisen kanssa.
Laittakaa vaikka mailiosoitetta.
Hei!
Oli pakko alkaa vastaamaan kun tuntuu niin tutulta kun lukee teidän viestejä. Eli mäkin elän onnellisena (joskus ikävästä onnettomana) italalaisen miehen kanssa. Minä asun Suomessa ja Hän asuu Italiassa. Menimme kihloihin pian alettuamme seurutelemaan. Olemme suunnitelleet kovasti yhteistä tulevaisuutta, joka alkaa ensi toukokuun jälkeen, jolloin lopetan työt Suomessa ja muutan Italiaan. Meillä on siellä yhteinen asunto, mutta silti joskus iskee epätoivo kun toinen on NIIN kaukana. Ja nämä uskollsuus -asiat ovat tottakai mielessä. Tällaisessa suhteessa ei auta epäillä toista ja ajatella näitä asioita, jos ei todella ole jotain tapahtunut. Molempien on uskottava ja luotettava toiseen sataprosenttisesti ja käyttää energia siihen valtavaan rakkauden määrään.
Olisi kiva saada tosiaan teidän yhteystetoja, jotka elävät samassa kaukosuhde -tilanteessa. Tai olisi kiva kuulla tietenkin kokemksia ulkomaille muutosta jne. Koitetaan yhdessä jaksaa -jopa niiden vaikeimpienkin aikojen yli, jolloin ikävä iskee ja tuntuu ettei mikään auta. Me emme siis näköjään ole yksin!
Minä rakastuin myös italialaisen mieheen reilu vuosi sitten kun hän oli suomessa vaihdossa, kerettiin suomessa seurustella kolmisen kuukautta, kun minä lähdin jo ennen hänen kotiinpaluutaan italiaan töihin=) sitten kesän yli oltiin yhdessä italiassa ja syksyllä muutettiin helsinkiin ja nyt ollaan parhaillaan taas italiassa lomailee, ja mietitään kovasti missä halutaan tulevaisuudessa asua, ensi vuosi mennään ulkomaille yhdessä! kaukosuhde toimii kun on riittävästi rohkeutta ja rakkautta ja oikeasti kun jaksatte odottaa, että normi arki alkaa italialaisen miehen kanssa, ette kadu=) jos kukaan hesassa, kahvitellaanko, olisi ihanaa tutustua italia-suomi pariskuntiin!!!! meitä on paljon i know it=)=)
heips,
tuossa on oikeaa asennetta, täysillä menty mukaan ja lopputulos onkin onnellisuus=) hatun nosto, teille muille ketkä pelkäätte, epäilette, arastelette,kehoitan nauttimaan ja tekemään jopa suuria päätöksiä olemaan/tulemaan onnelliseksi, koska miettikää esim jos elää parikin vuotta kaukosuhteessa ja käyttä kaiken ajan epäilemiseen tai ikävöintiin, ja jo se suhde joku päivä loppuisikin, harmittaisi varmasti, että käytti aikaa niiin, eli vaiks on kaukana rakkaasta täytyy muistaa myös elää omaa elämää!