onko ketään joka olisi sairastunut psyykkisesti läheisen kuoleman jälkeen?avomies kuoli reilu vuosi sitten.yritin olla vahva surun keskellä ja onnistuinkin jotenkuten menemään eteenpäin kekittymällä auttamaan toisia ja unohtamalla oman suruni ja itseni.puukkasin itselleni paljon tekemistä ja menin reippaasti töihin jossa olin vielä reilu viikko sitten kunnes viime viikonloppuna tuli seinä vastaan ja hajosin.paniikkikohtauksia ja ahdistuneisuus häiriö jonka olen diagnisoinut itse nettiä selaillen kun aika miekkariin on vasta maanantaina.pää aika sekaisin..olen koko ajan vaan pistänyt itseni likoon 101 prosenttisesti ja ollut vahva ja ajatellut että selviän kunnes sitten yhtenä päivänä tajusin että en selviäkkään enää...nyt on takki aika tyhjä ja ihmetys suuri että miten annoin tämän mennä näin pitkälle...sekavaa tämä tekstikin mutta mitä tässä tilanteessa oikein voi odottaa...
kohtalotovereita
kun mikään ei riitä
3427
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
muista et kuitenkaan ole yksin, ympärilläsi on ihmisiä yritä luoda kontakti johonkin kaikkein läheisimpään pura itsesi, tärkeintä on ehkä että saat purkaaa kaikki patoutuneet jutut. tämä on tietenkin vaikeaa ajattele vaikka lapsen ensiaskeleita yritystä yrityksen perään, kun ment miekkariin niin ehkä saat avuksi jotain lääkettä
pyydä esm. lyrica.
ehkä hengellinen keskustelu jonkun tosi kritityn kanssa voisi auttaa samlla kun tutkitte kaikkein korkeimman anatmia viisaita ohjeita, nopeimmin saat jos tapaat jonkun Jehovan todistajan hän voi yhdessä kanssasi etsiä vastauksia kiperiin kysymyksiisi, heillä ei ole virka-aikaa vaan he voivat koska tahansa milloin tahansa missä vaan tarjota apua, soita aamulla lähimpää JT seurakuntaan ja pyydä saapumaan luoksesi.
Tiedän, miltä sinusta tuntuu!
Koin itse ensimmäisen pitkäaikaisen kumppanini tapaturmaisen kuoleman n. 15 vuotta sitten. Ensimmäisestä puolesta vuodesta en muista paljoakaan. Oli kuin olisin pimeydessä vaeltanut, kunnes huomasin yhtäkkiä, että puolisen vuotta oli mennyt aikaa ja oli kevät.
Jostain kumman syystä meiltä suomalaisilta puuttuu empaattisuus ja kyky asettautua toisen asemaan - asioista ei haluta puhua. Ikäänkuin se tekisi surevalle asiat helpommiksi. Näin kävi minullekin. Itse koin tarvetta puhua ja puhua, mutta ympärillä olevat lähimmäiset olivat "hientotunteisesti" vaiti. Vasta vuosia myöhemmin hakeuduin mielenterveystoimiston kautta hoitoon muutaman itsemurhayrityksen jälkeen. Joku epämääräisen paha olo oli kalvanut jo useita vuosia.
Terapia kesti vuoden verran ja minulla oli tuuria, sillä psykiatrini oli todella ammattinsa osaava ja kuunteli, mitä minulla oli sanottavaa. Samalla sain purkaa koko elämäni, joka sekin oli voimia vaativaa kaivaa kaikki vanhat haavat auki lapsuudesta lähtien. Täytyy sanoa, että oli todella tyhjä olo joka kerta terapian jälkeen.
No, kaikki näytti olevan mallillaan ja olin jossain vaiheessa jo uudessa suhteessakin, kunnes kesäkuussa tapahtui jotain äkillistä:
Löysin kumppanini kuolleena kotoaan yhteisen lomamatkamme jälkeen seuraavana päivänä.
Taas mun maailmani romahti! Tuntuu, että kuinka paljon mun pitää jaksaa - eikö kerta olisi ollut jo tarpeeksi?
Tämä kesä on mennyt epäuskoisuuden vallassa. Yrittänyt myös käydä urhoollisesti työssä pitääkseni ajatukset muualla välillä, mutta yksin kotona ollessa on vaikeata. Ajatukset pyörivät tämän ihmisen ympärillä, kunpa olisin saanut edes jonkunlaisen aavistuksen, mitä on tulossa, niin asiat voisivat olla eri tavalla.
Välillä saan itkukohtauksia ja olo on edelleenkin epämääräisen melankolinen. Olen harkinnut taas ammattiapua, joka kantaisi minut tämän surun yli.
Neuvoni sinulle on, että hanki ajoissa apua, että et ajaudu vielä pahempaan jamaan. Suru on vaan surtava ja itselle annettava aikaa toipua läheisen poismenosta. Jotenkin siitä kyllä jää jonkinlainen "surunvarjo" elämään sinussa loppuikäsi, mutta sen kanssa on vain osattava elää.
Itse ajattelen mielelläni, että nämä ihmiset ovat paremmassa paikassa nyt, ja toivottavasti saavat tiedon, kun heitä ajattelen. Vaikkakin olisin halunnut pitää vielä edes hetken....
Mutta niin se taitaa olla, että päivämme ovat ennaltamäärätyt.
Jaksamista Sinulle surusi kanssa ja hanki ajoissa apua!
Minulle tuli vakava asteista unettomuutta,unilääkkeet ei tehonneet ja minulle annettiin depressiolääkitys.Muutaman viikon kuluttua pitäisi mennä työhön ja pärjätä siellä entiseen tapaan.Kaikki toimintani on hidastunut,vielä keväällä juoksin kevyesti 20km:n lenkkejä vauhdikkaasti,nyt jo 10km hitaalla tempolla vie enemmän voimia.Kovatahtisuus ammattityössä pelottaa hiukan,taustalla on aviomieheni vakava sairaus ja kuolema,joka vie voimia.Olen oppinut mieheni aiemmista sairauksista (hänellä on ollut kaksi syöpää ennemminkin)tein sen virheen että puskin töissä väkisin ja illalla oli kotona vakavasti sairas,solumyrkkyhoitoa saava mies,joka käyttäytyi kummallisesti ja jolla oli vaikeaa.Olen oppinut sen että nämä asiat vievät oman tilansa,minulla on vain aiemmin ollut sellainen ihme käsitys että pitää sinnitellä työssä vaikka olisikin vaikeaa.Tällä kertaa otin vuorotteluvapaata työstäni ja hoidin miestäni kotona niin kauan kuin pystyin ja olin sairaalassa vierellä loppuun asti.Valintani oli oikea,olisin joutunut sairaslomalle muussa tapauksessa.Ei tätä sisäistä iskua voi sivuuttaa tai unohtaa jos sitä ei katso suoraan silmiin se antaa kyllä kuulua itsestään muodossa tai toisessa.Kai se joillakin toimii että tekee töitä ja yrittää unohtaa.Minullekin parasta mitä voisi tapahtua olisi että työ imaisisi minut mukaansa ja saisin siitä terapiaa,työ on antanut minulle aiemmin iloa,saa nähdä maistuuko sekin pahvilta.